Mette kirjoitti aiemmin Nonossa rikollisista, jotka eivät tee rikosta, mutta ovat silti osa rikoskirjallisuutta tai -elokuvaa. Minä olen miettinyt päinvastaista. Esimerkiksi lauantaina 17.2. alkoi tv-sarja, jonka hahmot ovat poliiseja, tapahtumapaikkana poliisiasema ja juonenkulku ainakin ensimmäisessä jaksossa pyöri isolta osalta rikoksen ympärillä. Silti sarjaa ei erityisemmin markkinoida rikossarjana: animaatio on ensisijaisesti animaatio. (Muuten, Pasila vaikutti oikein lupaavalta sarjalta, minua hykerrytti erityisesti poliisi Kyösti Pöystin tutti.)

Sama ilmiö näkyy kirjallisuudessakin: rikos yksistään ei riitä siihen, että jokin teos olisi rikoskirjallisuutta. Dostojevskin Rikos ja rangaistus ei nimestään huolimatta ole niitä teoksia, jotka mainittaisiin 'klassikkodekkarit'-luetteloissa. Wikipedia toteaa artikkelissa rikoskirjallisuudesta: "--Dostojevski tutki rikoksen psykologiaa vielä syvemmin, mutta hänen teoksiaan voi tuskin luokitella rikoskirjallisuuteen, sillä vaikka etenkin romaanissa Rikos ja rangaistus on myös joitain dekkarinomaisia piirteitä, ovat ne suhteessa kokonaisuuteen vähäisiä." "Dekkarinomaisia piirteitä", hm. Eikö riitä, että romaanin alkuosassa Raskolnikov murhaa korkonkiskurieukon, eikö riitä että hän joutuu kuulusteltavaksi, eikö riitä että hänen elämänsä kietoutuu syyllisyyden ympärille? Entä jos Rikos ja rangaistus olisi aikanaan jäänyt kirjoittamatta, ja joku tuntematon kirjoittaja tarjoaisi sitä nyt kustantajalle? Luettaisiinko sitä jännitysgenren mukaan, saisiko se myönteisen arvion, tehtäisiinkö kustannussopimus ja laadittaisiinko markkinointisuunnitelma, jossa Rikos ja rangaistus rinnastuisi vaikkapa Henning Mankellin teoksiin?

Saduissakin tehdään murhia. Olin toissaviikolla yleisöluennolla, jossa professori Heta Pyrhönen analysoi Siniparta-satua ja sadun muunnoksia. Satu alkaa siitä mihin sadut yleensä päättyvät: linnan isäntä Siniparta ja hänen nuorikkonsa ovat aloittamassa yhteistä elämää. Perussadussa ja sen versioissa rikollisia ovat sekä ritari että nuori vaimo: Siniparta on syyllinen aikaisempien vaimojensa murhiin, vaimo taas on syyllinen tottelemattomuuteen, jonka seurauksena aiempien vaimojen kohtalo paljastuu. Sadussa rikos myös saa motiivinsa – Siniparta tappaa jokaisen vaimonsa, koska he ovat olleet tottelemattomia, vaimot taas on tottelematomia tiedonhaluisuuttaan (ja näin palataan lähelle kristinuskon perustarinaa Aatamista, Eevasta ja Paratiisin puusta). Siniparrassa voi nähdä nykyaikaisen sarjamurhaajan alkukuvan – sellaisen sarjamurhaajan, joka riehui esimerkiksi Ipswichissa viime joulukuussa.

Nykykirjallisuudessa Angela Carterin novelli Verinen kammio (The bloody Chamber and Other stories, 1979) on eräs Siniparran muunnelma, Kurt Vonnegutin Siniparta-romaani (alkuteos Bluebeard, 1987) myös. Elokuvista esimerkiksi Jane Campionin Pianossa on Sinipartaviitteitä: Sinipartakuvaelmaa esitetään seurakuntalaisten näytelmässä ja myöhemmin Adan aviomies rankaisee uskotonta vaimoa katkaisemalla tältä sormen. Sadun Siniparta taas on mestannut aikaisemmat vaimonsa ja säilyttää heidän päitään lukitun huoneen hyllyillä.

Siniparrasta voi sujuvasti siirtyä kreikkalaiseen mytologiaan, jossa rikokset ja niiden seuraukset ovat olennainen osa tarinaa ilman että puhuttaisiin rikoskirjallisuudesta. Siniparran salainen huone esimerkiksi on kuin Pandoran lipas: tarussa Pandora (maailman ensimmäinen nainen, muuten) on saanut lippaan, jonka sisälle hänellä ei ole lupa katsoa. Uteliaisuus kuitenkin voittaa, ja lippaan avaaminen päästää maailmaan kaiken pahan. Tästä tarinasta on ties montako myöhempää muunnelmaa. Ensimmäisenä mieleeni tulee eräs romaani, Ritva Ruotsalaisen Pandora (Pikku-idis 1996, lisää voi lukea täältä). Harvempi teos on herättänyt yhtä paljon inhotuksen tunteita kuin Pandora. En varmuudella enää muista, luinko kirjaa edes loppuun asti, mutta sen muistan, etten halunnut säilyttää sitä omassa kirjahyllyssä. Jätin sen Tampereen ja Jyväskylän välillä kulkeneen junan penkille joskus 1990-luvun lopulla ihan tarkoituksella.

Teksti Luke

Artikkelin kuvat:
Gustave Doré, lithographie de Barbe Bleue
Jules Joseph Lefebvre: Pandora (1882)

Muuta luettavaa:
Näkökulma Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen
Historiallinen Ritari Siniparta Wikipediassa
Arvio Hannele Klemettilän historiallista Ritari Sinipartaa käsittelevästä teoksesta