Kun keskiviikkoaamuna koulukeskuksemme pihalla juhlistettiin 90-vuotiasta Suomea lipunnostolla, lukiolaisen puheella ja laulamalla sekä Lippulaulu että Maamme-laulu, niin korviini kantautui sivusta varsin kitkerä nuoren miehen tiivistys aiheesta: "Vittu mitä biisejä!" Niinpä. Tällä porukalla ei naapuria pysäytettäisi - korkeintaan ehkä hidastettaisiin etenemistä, kun vihollisjoukot shokeerautuisivat säälistä ja hämmästyksestä  kohdatessaan suomalaiset reppanat, joille kuolemanvaaraan joutumistakin karmeampaa olisi ero tietokonepeleistä. Eikä metsäolosuhteissa saa edes kännykkää ladattua: miten ihmeessä aika kuluu jossain vartiossa, jos ei voi matopeliäkään pelata? - Toisaalta, jos sota syttyisi talvella, niin tuskinpa moisista asioista tarvitsisi kovin kauan huolehtia. Talvisodan ajan kaltaiset pakkaset nujertaisivat porukan jo parissa tunnissa, sillä 2000-luvun nuoret miehet eivät tarkene edes sisätiloissa ilman pipoa …

Koska pateettista isänmaallisuutta on EU-Suomessa turha tavoitella, olikin valtiovalta keksinyt 90-vuotisjuhlaan kepeämmän lähestymistavan: Iloinen vartti itsenäiselle Suomelle -tapahtuma. Itsenäisyyspäivän aattona 5.12.2007 vietetiin siis koko kansan juhlahetkeä klo 12.00. Yleisradio välitti lähetyksen koteihin, kouluihin, työpaikoille jne. Saattoihan tuo hetki monessa paikassa olla onnistunutkin, mutta miten sen nyt kauniisti sanoisi … - "Iloinen" vartti oli ainakin nuorison näkökulmasta turhan harras ja vakava. Kyllä oli todellakin yläasteluokassa riemussa pitelemistä, kun tuokio viimein päättyi koko kansan karaokeen Jukka Kuoppamäen johdattamana.

Lähtökohta Iloisessa vartissa oli kuitenkin hyvä: ei itsenäisyyspäivän tarvitse olla synkkää sotamuistelua. Totta kai veteraaneja on kunnioitettava, mutta itsenäisyys ja suomalaisuus koostuvat muistakin asioista. Tärkeää on osata löytää juhlapäivään niitä hauskoja ja iloisiakin aiheita. Tässä onnistuu mainiosti Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlavuodeksi ajoitettu Aino Havukaisen ja Sami Toivosen lastenkirja Tatun ja Patun Suomi (2007, Otava), jossa ponteva voimakaksikko tutustuu Suomeen ja suomalaisuuteen perin pohjin. Olen aina inhonnut kaikenlaisia kansallisuuteen liittyviä stereotypioita, mutta jostakin syystä tämä kirja muutti suhtautumiseni: suomalaisuuden ytimen voi todellakin tavoittaa tarkastelemalla keskivertokotien arkea ja sisustusta. Eikä niitä kielteisiä, liian monista yhteyksistä tuttuja suomalaisuuden nurjia puolia, kuten alkoholin suurkulutusta ja itsemurhatilastoja, tarvitse aina kaivaa esille.

Tatun ja Patun Suomi -kirjassa Koskenkorva-pulloja ei näy ja Kullervokin on jätetty mainitsematta tietoruudussa, jossa esitellään kyllä muut Kalevalan keskeiset uroot.  Tuskinpa lasten tietokirjaan sopisikaan lyhyt kuvaus Kullervosta: väkivaltainen ja kostonhimoinen suomalaismies, joka vieteltyään siskonsa ja maattuaan tämän kanssa päätyy lopulta surmaamaan itsensä miekalla.

Kansakunnassa piilevä synkkyys on jätetty pois, mutta kaikkea muuta Tatu ja Patu tarkastelevat intohimoisesti asiaansa paneutuen. Muutaman kymmenen sivun hauska tietopaketti pureutuu niin luontoon, historiaan, yhteiskuntaan kuin kulttuuriinkin. Esimerkiksi kuvaukset eri vuosikymmenten suomalaiskodeista ovat oivaltavia, yhteiskunnan rakennemuutos tulee näkyviin pienissä elementeissä. Suomalaisuuden voi tiivistää esimerkiksi kuvaan kirjahyllystä, josta löytyy kirjallisuutta Kalevalasta Saarikosken runoihin, ylioppilaskuva, tonttu, hiihtopokaali, Aalto-maljakko, pihlajanmarjakarkkeja (siis niitä kettukarkkeja), Hymypoika-patsas ja pahkasta tehty kulho, jossa on mm. Sisu-pastilleja, kirjastokortti, Sampo-tulitikut, Lotto-kuponki ja kompassi.

Tietokirja on tehty viihdyttävästi: on selkeitä faktoja ja toisaalta myös itseironisia, leikitteleviä kommentteja. Pienet lukijat, jotka ovat mieltyneet jo aiempiin Tatu ja Patu -kirjoihin, pitävät kirjasta varmasti runsaiden yksityiskohtien ja tietysti pääkaksikon takia, mutta hupia siitä löytyy kouluikäisillekin ja miksei myös aikuislukijoille. Kirjaa kun voi lukea monella eri tasolla. Pienimmille lukijoille tuskin avautuvat esimerkiksi erikoisreportaaseissa mainitut Tatun ja Patun "taiteilijanimet": Patu-Antero Massakenttä, Tatu-Helena Etäistö, Tatu Korso, Patu Myrbacka ja Patu-Pekka Routa. Ja Suomen historian merkkihenkilöiden kadonneista tavaroista tehdyt ilmoitukset (esim. Snellmanilta on kadonnut markka) tuottavat enemmän hupia kouluikäisille, joilla on jo jonkin verran yleistietoa Suomen kulttuurihistoriasta.

Kirjan lopussa Tatu ja Patu julistavat onnistuneen tehtävässään. Kuvassa he istuvat saunassa, pefletteinä liukurit. Löylykippona on Aalto-maljakko, saunajuomana piimää, toisella jalassa lapikkaat ja toisella sukset, toisella korvissa Kalevala-korvikset ja toisella se klassinen lumihiutale-heijastin. Saunapäähineenä toisella on sinivalkoinen väinämöispipo ja toisella Lucia-neidon kynttelikkö, ja halkoina on tietysti kännyköitä.

"Olemme vihdoinkin saavuttaneet suomalaisuuden ytimen!" Tatu huudahtaa. "Maassa maan tavalla." "Hyvin sanottu!" Patu tuumaa. "Heitäpäs lisää löylyä."

Ei yhtään hullumpi kirja juhlistamaan 90-vuotiasta itsenäistä Suomea. Ainakin itse löysin tästä teoksesta suomalaisuus-tunnelman paljon puhuttelevammalla ja tuoreemmalla tavalla kuin siitä iänikuisesta itsenäisyyspäivänä televisiosta tulevasta sotaelokuvasta ja Linnan juhlien pukunäytelmästä. Jos Iloinen vartti järjestetään joskus tulevaisuudessa uudelleen, ehkä sitä juontamaan kannattaisi valita nimenomaan Tatu ja Patu. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto meni tänä vuonna todellakin oikeaan osoitteeseen.

- Penjami Lehto

Kirjoitus julkaistu alun perin Jäljen ääni -blogissa 6.12.2007.