214490.jpg


On kirjoja, joista on tullut minulle lempisellaisia ajan myötä, pikkuhiljaa, sulatellen. Sitten on niitä, jotka ovat olleet kuin ilotulitus – lumonneet räjähtäen. On vielä kolmanlaisia, sellaisia, joissa on kotonaan heti. Sulatellen lemppariksi muodostunut on Pentti Saaritsan runokokoelma Kuuden syksyn runot. Sydämeeni sinkoutui ja pesi Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo. Sellainen minulle heti kotoinen on ollut Tove Janssonin Kesäkirja, ja siitä teille nyt kerron.

Kesäkirja on ilmestynyt alunperin ruotsiksi (Sommarboken, Schildts 1972) ja suomeksi Kristiina Kivivuoren kääntämänä vuonna 1973 (WSOY, Porvoo). Kirjassa on kaksikymmentäkaksi lukua ja ne toimivat mielestäni yksinäänkin hyvin – jos vain malttaa lukea niin... Se ei kuitenkaan ole pirstaleinen, vaikka kesiäkin siihen mahtuu useampi. Ja mikä erityisen hienoa - ja Tove Janssonille ominaista, niin siinä on sanoma, mutta ei saarnaa.

Kesäkirja alkaa uintiaamusta, jossa lukija pääsee aistimaan tapahtumien ympäristön eli saaren kesän ja tapaa kirjan keskeiset henkilöt:

"Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut. Paljas kallionpinta höyrysi, mutta sammal ja kallionraot olivat kosteutta tulvillaan ja kaikki värit olivat syventyneet. Kasv[i]llisuus kuistin edessä oli sademetsää, se oli aamuhämyssä vielä, ilkeitä lehtiä ja kukkia vieri vieressä, hänen piti varoa ettei tulisi niitä katkaisseeksi kun hän siinä kulki etsimässä, käsi suun edessä ja koko ajan peläten horjahtavansa.
     Mitä sinä teet? kysyi pikku Sophia.
     En mitään, hänen isoäitinsä vastasi. Toisin sanoen etsin irtohampaitani, hän sitten lisäsi äreästi."

- Tove Jansson (suom. Kristiina Kivivuori), Kesäkirja (WSOY 1973), s. 7

Sophian äiti on kuollut ja hän viettää saaressa kesää isoäitinsä ja isänsä kanssa. Isä kuvataan työntouhussa ja hän on osallisena tapahtumiin vain harvoin. Tarinassa keskitytäänkin kuvaamaan Sophian ja isoäitinsä yhteisiä kokemuksia. Lapsi ihmettelee ja kyseenalaistaa, isoäiti selittää välillä tietämyksensä ja välillä mielikuvituksensa mukaan.

"Aurinko nousi, hetken aikaa usva hehkui, sitten se oli poissa. Vedessä paadella lojui alli, se oli märkä ja kuollut ja muistutti kuivaksi väännettyä muovipussia. Sophia selitti, että se oli vanha varis. Isoäiti ei uskonut.
     Mutta nythän on kevät! Sophia sanoi. Eivät ne kuole tähän aikaan, ne ovat ihka uusia ja ovat juuri menneet naimisiin, itsehän sinä sanoit.
     Tjaa, vastasi isoäiti. Tämä se nyt kumminkin kuoli.
     Millä tavalla se kuoli! huusi Sophia, hän oli hyvin vihainen.
     Onnettomaan rakkauteen, selitti isoäiti. Kaiken yötä se laulaa allitti allilleen ja sitten tuli toinen, joka vei sen siltä, ja silloin se pisti päänsä veteen ja lähti ajelehtimaan pois.
     Ei se ole totta, huusi Sophia ja alkoi itkeä. Allit eivät huku, kerro kunnolla.
     Silloin isoäiti kertoi, että tämä se vain sattui lyömään päänsä kiveen, se laulaa allitti niin ylen määrin ettei katsonut eteensä uidessaan, ja niin sitten kävi niin kuin kävi, juuri kun se oli onnellisimmillaan."

- Tove Jansson, emt., s. 20

Isoäiti ei ole elämänkokemuksineen Sophian yläpuolella, vaan osaa olla tasaveroinen ystävä pienelle Sophialle."

---Eikö se ole kaunis, Sophia kuiskasi. Luonnonkihara.
     Hyvin kaunis, myönsi isoäiti. Hitaasti nyökäten he katsoivat toisiinsa, ja Sophia huokasi ja selitti: Minä aion suojella häntä. Eikö voitaisi perustaa salainen yhdistys, joka suojelisi häntä? Se on vain ikävää, ettei Pipsa kuulosta lainkaan ylhäiseltä. Isoäiti ehdotti, että he sanoisivat lasta Berenikeksi, noin vain yhdistyksen kesken siis. Berenike oli eräs kuningatar, joka tuli kuuluisaksi hiuksistaan, ja lisäksi se oli eräs tähtikuvio.
     Tämän salaisen kuvakielen ympäröimänä Pipsa kulki saaressa, hänestä oli tullut monen vakavan keskustelun aihe. Siinä oli harvinaisen pieni ja säikky lapsi, joka ei osannut olla yksin. Sen tähden Sophialla oli kiire yhtenään, pariksi minuutiksi hän enintään uskalsi jättää vieraansa omiin hoteisiinsa. Isoäiti makasi vierashuoneessa mökin takaosassa ja kuuli Sophian tulevan, läähättäen tyttö kapusi portaat, rämähti sisään, istui sängylle ja kuiskasi: Minä tulen hulluksi. Hän ei halua opetella soutamaan koska ei uskalla mennä veneeseen. Hänen mielestään vesi on kylmää. Mitä me tehdään Berenikelle?
     He pitivät asian johdosta lyhyen kokouksen lyömättä mitään lukkoon vielä toistaiseksi, ja Sophia syöksyi taas ulos.

- Tove Jansson, emt., s. 23-24

Paitsi perinteisen lämmin, niin isoäiti on myös epäsovinnainen ja inhimillinen. – Polttaa tupakkaa (aina muistaessaan salaa), puhuu karkeastikin, kinaa kuin pieni lapsi, pitää päänsä ja salaisuutensa. Kirjan edetessä vanhuuskin etenee ja voimat vähenevät. Isoäidin taustaa on pieninä murusina, mutta ne kaikessa pienuudessaankin kertovat paljon isoäidin persoonasta.

Sophia on herkkä, utelias ja vilkas, ja myös uskomattoman vahva ja syvällinen. Hän janoaa isoäitinsä seuraa ja elämänviisautta, mutta hän kykenee myös seikkailemaan yksin. Välillä hän uhmallaankin venyttää ja löystää napanuoraa isoäitiinsä. Isoäiti on kuitenkin usein se, joka ratkaisee ongelmat, vaikka hän ei tuo sitä esiin. Hän myös ammentaa lapsenlapseltaan, kysyy ja kyseenalaistaa. Ja Sophian lailla isoäitikin kysyy vaikeita: "Luuletko, että kaikilla enkeleillä on leninki niin ettei kukaan tiedä, kumpaista lajia ne ovat?

     Älä kysy niin tyhmästi, kun kerran tiedät että niillä on leninki. Kuuntele tarkkaan, kun minä selitän: Jos joku tahtoo varmasti tietää, mitä lajia joku toinen on, niin tarvitsee vain lentää sen alitse ja kurkistaa, onko sillä housut.
     Aha, isoäiti sanoi. Hyvä tietää. ---

- Tove Jansson, emt., s. 33

Kirjassa onkin ihanaa, että mielikuvitus ei katso ikää, vaan sitä löytyy yhtä lailla lapsenlapsesta kuin isoäidistäkin. Ja isoäiti ei leiki suinkaan pelkästään Sophian kanssa, vaan myös yksin, eikä hän verhoa leikkimistään miksikään muuksi - aikuisten jutuksi tai puhdetyöksi.

"Mutta kummitusmetsässä istui isoäiti ja veisteli outoja eläimiä. ---
     Mitä sinä puuhaat? kysyi Sophia.
     Leikin, vastasi isoäiti.Vaikka kirjassa kuvataankin idyllistä - ja välillä sopivasti kutkuttavan hurjaa - saarielämää, niin itse lapsuutta ja vanhuutta ei esitetä mitenkään helppona ja silkkana ilona. Kirjassa on pitkälti kyse elämän suurista kysymyksistä. Niin lapsuudessa kuin vanhuudessa on molemmissa ilonsa ja surunsa – osin erit, osin samat – ja lukija pääsee samaistumaan kumpaankin.

Kirja on nautinnollista luettavaa niin kieleltään kuin sisällöltään, sillä Tove Jansson tietää mikä on elämässä oleellista ja osaa sen myös ilmaista. Kirjan loputtua minulla on tunne, että olen paitsi saanut runsaasti elämyksiä, välillä surrut syvästi ja sitten iloinnut yli pilvienkin, niin olen myös viisastunut ja vahvistunut. - On kuin olisin viettänyt kesiä saaressa tyttö ja isoäiti ystävinäni. Siinä on jotain hellivän tuttuakin, sillä olin lapsuuteni kesät pitkälti isäni äidin hoivassa, satumetsän ja taikameren ääressä.

Tartun Kesäkirjaan kiihkeimmin keväisin. Ensi talvena aion lukea sen alkuperäiskielellä ruotsiksi – taikka sitten kuunnella sen itsensä Tove Janssonin lukemana. Tätä tarinaa ei ajanhammas puhki nakerra eivätkä vuodet paina.Hyvä kirja paitsi tyydyttää, niin myös jättää jälkeensä janon.

Mitä Kesäkirjan jälkeen? - Jos lapsuuden kuvauksia haluaa lisää, niin suosittelen lukemaan Tove Janssonin (osin hulvattoman fiktiivisen) omaelämäkerrallisen kirjan Kuvanveistäjän tytär. Vanhuudesta ja merimatkasta kertoo Kyllikki Villa kirjassaan Vanhan rouvan lokikirja. Elämyksellisiä kuvauksia saarielosta – kera kuvien - löytyy Venny Soldan-Brofeldtin kirjasta Merimajamme ja me. Lapsen suruissa hellästi lohduttaa ja niiden käsittelyä auttaa Eppu Nuotion runoteos Näin pienissä kengissä (kuvitus Katja Tukiainen). Ja Kesäkirjan lämpimän, viisaan ja mielikuvituksellisen hengen löytää tietenkin myös Tove Janssonin Muumi-kirjoissa.


Kirjoitti ja kuvasi Haavetar