312417.jpg
 
Nono pyysi kahta toisilleen tuntematonta mediaopettajaa, turkulaista Tommia ja rovaniemeläistä Medistä käymään sähköpostikeskustelua elokuvien irstaudesta. Nyt kaikkien luettavissa oleva keskustelu on käyty 21.- 26.9.2006.1.
 
(Tommi) Turussa. Työhuoneen ikkunaan tuijottaessa. Torstai.

Olen miettinyt irstautta paljon. Olen miettinyt irstautta elokuvassa. Olen miettinyt, miten kuva voisi olla irstas. Kysehän on valosta. Toisaalta koska valo on se, joka paljastaa kaikki irstaudet, voi elokuvaakin pitää irstaana - mutta ehkä kattokruunuakin.

Tavallisesti irstaaksi laskettaneen ensi sijassa seksiin ja pornografiaan liittyvät kuvat, vaikka irstaus elokuvassa kyllä liittyy muunkin kuin paljaan pinnan näyttämiseen. Kyse on joka tapauksessa juuri pinnasta, itsestäänselvyyksien painokkaasta, itseisarvoisesta näyttämisestä.

Tällaiseen pinnan estetiikan irstauteen liittyy olennaisesti myös tapa, jolla pinta kerrotaan – vaikka ennemminkin kyse on näyttämisestä eikä niinkään kertomisesta. Viittaan Hollywoodin klassiseen elokuvakerrontaan, jonka keskeinen sääntö on syyn ja seurauksen logiikan rikkumattomuus sekä se, että pahan on saatava palkkansa.

Kuvatut kohteet eivät sinänsä ole irstaita ennen kuin leikkaaja on tehnyt työnsä ja valtamedian silmät on leikatun kokonaisuuden irstaaksi määritellyt. Oleellista onkin se, kuka määrittelee sen, millainen on paha henkilö, jonka on saatava palkkansa. Siis kysymys on tuotannon vallasta ja rahanvirtoja seuraavista median kätyreistä.

Sukupuolielinten näkyminen elokuvassa ei ole irstasta, mutta sen määrittäminen irstaaksi on irstasta.

2. (Eero) Rovaniemellä. Keittiön pöydän ääressä. Sunnuntai.

Niin, taitaa olla katsominen yksi irstailun muoto. Ja sitähän koko elokuva on, katsomista.. Jo mykkäelokuvan ajalla tehtiin paljon mukamoralisoivia elokuvia kaikenlaisista irstailun muodoista, koska silloin voitiin myös näyttää niitä. Eikä siitä ole varmaan vielä kovin kauas edetty.

Tuli tuosta kirjoituksestasi mieleen yksi elokuva, joka ihan oikeasti pyrkii asiaa pohtimaan.

Martin Scorsesen
Taksikuski (1976) on sellainen. Katolisen kasvatuksen saanut ja pappisuraakin harkinnut Scorsese teki elokuvan ankaran kalvinistin Paul Schraderin käsikirjoituksesta. Taitaakin olla niin, että mitä ankaramman moraalikäsityksen vaikutuksessa on kasvanut, sitä enemmän näitä asioita pohtii.

Taksikuskissa metodinäyttelijä Robert DeNiro näyttelee unettomuudesta kärsivää taksikuskia Travis Bickleä, jota suurkaupungin irstaus alkaa pakkomielteenomaisesti häiritä. Taitaa elokuvan syntinen suurkaupunki olla kuitenkin Travisin oman psyyken symboli. Väkivaltaanhan se johtaa, jos ei viettejään osaa käsitellä. Are you talking to me?

Paul Schrader käsitteli aihetta vielä omassa ohjauksessaan elokuvassa
Hardcore (1979), jossa keskilännen uskovaisen miehen (Schraderin alterego?) tytär joutuu töihin pornobisnekseen ja isä lähtee tätä pelastamaan ja tietysti kohtaamaan omat demoninsa. Nyt ei kukaan enää tekisi sellaista elokuvaa. Porno ei ole enää pornoa vaan "aikuisviihdettä" ja sen kuluttaminen kuuluu arkipäivään. Taitaa ylensyöntikin olla nykyään paljon pahempi kuolemansynti kuin irstailu.

3. (Tommi) Turussa. Saman ikkunan edessä. Maanantai.

Jos katsominen on irstailua, niin kannattanee miettiä, miksi näin on. Mikä tekee katsomisesta irstailua? Voyeurismia lienee aina pidetty irstaana ja epäilyttävänä, mutta koska tämän päivän kokemuksemme suurelta osin perustuvat silmän valtaan, niin kai me kaikki olemme irstailijoita. Ja tosiaan myös elokuvan katsoja on aina tavallaan tirkistelijä. Ikään kuin elokuvaa katsoessamme tirkistelisimme toisten elämää avaimenreiästä.

Mutta kysymys liittyy mielestäni ennen muuta valtaan esittää jokin jollakin tavalla. Nimenomaan tuo esittämisen tapa tekee meistä katseeseen nojaavia tirkistelijöitä – kuten Travis Bicklestäkin. Jean Baudrillard käyttää asiasta ilmaisua "läpinäkyvyyden rivous", jota luonnehtii syvyydettömyys, pinnallisuus, joka saa kaiken tuntumaan läheiseltä. Aivan kuin katsoisimme kaikkia asioita lähikuvassa, kuten Bickle omaa peilikuvaansa.

Kyse on kuitenkin aina spektaakkelista, joka on jonkun toisen rakentama. Katseestamme tekee irstaan katsettamme ohjaavat rakenteet kuten elokuvan kerronnalliset ratkaisut, joiden avulla teemme päätelmiä näkemästämme. Kysymys on kuitenkin vallasta myös katsojan tasolla: me emme ole katsojina taustoiltamme samanlaisia, ja siksi jokin asia on irstasta jollekin mutta tavallista kauraa toiselle.

Eräänlainen ääriesimerkki voisi olla Pasolinin
Saló, Sodoman 120 päivää (1975). Yhteiskunnan valtaapitävät miehet näyttäytyvät elokuvan fiktiossa äärimmäisen vastenmielisinä, mutta kyse on kuitenkin fiktiosta. Elokuvan irstaudesta on vedetty paralleeleja fasismiin Mussollinin valtakauteen. Läpinäkyvyyden rivoudessa kuvista saadut kolhutkin osuvat (kenen tahansa) omaan nilkkaan. Valtaa ei saa moisella, vallitsevien normien mukaan perverssiksi kuvatulla tavalla sohia: elokuvan esittäminen kiellettiin monessa maassa (esim. Suomessa levitykseen vasta 2001) ja ohjaaja murhattiin heti ensi-illan jälkeen. (Kuka nyt omalle irstaudelleen nauraisi?) Murhan yhteydessä uskomukset jonkinlaisesta salaliittoteoriasta ovat voimissaan…

Spektaakkelin, yhteiskuntarakennelmien on pysyttävä pystyssä fiktiossakin. Se on irstasta. Tämän mukaan epäilyksesi siitä, että ylensyönti olisi pahempi kuolemansynti kuin irstailu, pitää paikkansa. Tosin valmiiden rakennelmien syöttäminen ajaa meidät irstaiksi ylensyöjiksi. Irstaus ei siis kuitenkaan aina synny vasta katsojan silmässä. Meille näytetään asioita, jotta emme näkisi jotakin muuta? Mitä irstas läpinäkyvyys estää meitä näkemästä?

4. (Eero) Rovaniemellä. Olohuoneen sohvalla. Jälleen sunnuntai.

Kuule Tommi, tajusin juuri että irstauslaarini taitaa olla tyhjä. En oikein löydä viisasteltavaa aiheesta enää. Elokuvissa taitavat tabut olla nykyään aivan muualla ja irstauden käsitteen laajentamista johonkin modernimpaan en osaa tehdä. Enkä osaa vastata tuohon viimeisessä kappaleessasi esittämiisi kysymyksiinkään. Taitaa kyllä olla taas yksi kuolemansyntikin tässä takana. Laiskottelu.

Mutta juuri kun ajattelin ja kirjoitin, että kaikki on nähty elokuvissakin, pääsi tositelevisio hätkähdyttämään. Minua ja toivottavasti kaikkia muitakin, jotka sen näkivät.

Big Brotherin talossa nähtiin jotain, joka näytti hyväksikäyttöyritykseltä. Toivon todellakin, ettei kyynisinkään BB-tuottaja innostunut tästä potentiaalisena katsojalukunostattajana. Toivon todellakin, että katsojat ajattelevat mitä näkivät muutenkin kuin pelin osana.

Humalainen riisumassa sammuneen housuja oli järkyttävää katsottavaa. Irstasta?Jätän Tommi, sinulle loppusanojen kirjoittamisen. Seuraava aiheemme on toivottavasti sellainen, että saamme rajumpia näkökulmavaihdoksia aikaan. Olkaapa ihmisiksi siellä Turussa!

5. (Tommi) Turussa. Ikkunan takana puut vaihtaneet väriä. Tiistai.

Kertookohan se mitään elokuvan ja irstauden suhteesta, että meidän irstauslaarimme on tyhjä? Se voisi kertoa enemmän meistä mutta tuskinpa vain. Viimeksi esittämäni kysymys jäänee vaille vastausta: läpinäkyvyyden taakse ei voi nähdä, koska kaikki nähtävä kelluu pinnalla. Voimme silti yrittää nähdä mekanismeja, joilla pinta pannaan toimimaan ja joilla meistä tehdään ylensyöjiä.

Jotenkin tuntuu, että tästä aiheesta olisi paljonkin kirjoitettavaa, jos olisi aikaa paneutua asiaan erilaisista näkökulmista. Nyt olemme ehkä jääneet pääosin kuvailun tasolle. Alku se on sekin, mutta oikeastaan vasta tuota mainitsemaasi viisastelua. Ehkä syynä on laiskottelu, ehkä ympäröivää arkea joka tasolla määrittävä irstaus. No, taas päädyin tyhjään tokaisuun. Vai onko niin, että asiat muuttuvat irstaiksi vasta, kun niiden sanotaan olevan irstaita.

Lopuksi vielä yksi esimerkki. Mainitsit Big Brotherin, jota minä en oikein pysty katsomaan. Se on niin katsojaa aliarvostavaa "viihdettä", että ohjelman tuottajia voi sanoa irstaiksi. Muuten Ben Eltonin romaani Tappavan kuuluisa (2001, suom. 2003) on tästä mukava fiktiivinen esimerkki. Minun esimerkkini ei kuitenkaan ole Big Brother vaan sunnuntaina televisioidut Miss Skandinavia –mittelöt. Oli kammottavaa katsoa Jani Sievistä haastattelemassa missikandidaatteja. Sievinen seisoa tapitti täysissä pukeissa rusetti tiukasti kaulassa haastelemassa tyhmiä paperinmakuisia kysymyksiä bikineissä hetkuville naisille. Missikisojen asetelma osoitti yhteiskuntamme perustan, jota tuotetaan kaikenlaisissa audiovisioissa, niin Big Brotherissa, missikisojen televisioinneissa kuin elokuvissakin. Sanottakoon loppusanoiksi, että raapimaamme elokuvan (ja yleensä kuvan) irstautta kannattaisi tarkastella enemmänkin. Ehkä senkin aika vielä tulee.
 
 
 
Kirjoittivat Tommi ja Medis
 
 
Artikkelin valokuva: Bubbels/Stock.xchng