312434.jpg

 

Pasi Ilmari Jääskeläinen on kirjailija, joka on ilahduttanut minua jo vuosia, kauan ennen erinomaisen hyvän esikoisromaanin julkaisupäivää.

Portissa ja muissa science fiction -julkaisuissa Jääskeläisen nimi tarinan alussa on aina merkinnyt tavallista laadukkaampia novelleja.

Siksi olinkin jokunen vuosi sitten aivan tohkeissani, kun Jääskeläisen novellit koottiin kokoelmaksi
Missä junat kääntyvät. Se piti heti ostaa ja lukea, enkä pettynyt.

Yleensä hullaantumiseni johonkuhun kirjailijaan liittyy selkeästi kieleen. Rakastun jonkun sanoihin, lauseiden rytmiin.

Jääskeläisen novellien kohdalla tämä ei ole se syy. Novellien kieli on kiemuraista ja juhlallista, siinä on äidinkielenopettajamaista täsmällisyyttä. Mitään varsinaista vikaa siitä on vaikea osoittaa, mutta sanahumalaan se ei minua vielä vedä.

"Enemmän kuin mitään muuta lapsi muistutti juopon taitelijanrehjakkeen kömpelöä yritelmää pikku toipilaan tunteikkaaksi muotokuvaksi. Hän seisoi, kuten tavallista, mielipaikallaan, kulmahuoneen kadulle antavan ikkunan ääressä soikeat kasvot lasia vasten painettuina.
Riippuvassa vaaterievussaan lapsi oli väritön ja laiha ja jäykkä; joku olikin paikalla käydessään tokaissut, että tämä oli kuin täysin vailla ammattiylpeyttä valmistettu variksenpelätin, joka ei olisi onnistunut vakuuttamaan hermoheikointa vastakuoriutunutta västäräkkiäkään."
(Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1)

Novellien viehätys piilee pikemminkin Jääskeläisen ideoissa. Jääskeläinen kääntää tutun maailmamme ylösalaisin ja ravistaa, novelleissa on hurmaavaa mielikuvituksen lentoa, jotain kerta kaikkiaan omaperäistä ja erikoista. Tarinat tuli ensimmäisellä lukukerralla ahmittua, oli pakko saada nopeasti tietää mitä on tapahtumassa.

Kirjassa on muutama novelli, joissa liikutaan perinteisemmän fantasian tai scifin maisemissa (esimerkiksi On Murmaa kaatunut!, Olisimmepa mekin täällä ja Perheterapiaa.) Nämä ovat kokoelman tylsimpiä, vaikka erottuvatkin edukseen monista muista saman genren töistä.

Mielenkiintoisimpia ovat ne työt, joista voisi jo käyttää Jääskeläisen hiljattain lanseeraamaa sanaa
reaalifantasia. Useimmissa novelleissa nimittäin liikutaan melkein kuin omassa maailmassamme muttei ihan, maisemat voivat olla arkisiakin ja ihmisten väliset suhteet uskottavia. Sijoiltaan on vain jokin pikkuinen yksityiskohta, aika, avaruus, todellisuus. Jääskeläisen parhaissa novelleissa ollaan täällä ja tässä ja samaan aikaan jossain kaukana poissa.

Kirjaan sopii monia pieniä helmiä; käänteinen kummitustarina Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1, Vaihtoehtomaailmaan sijoittuva Laurelia etsimässä, niminovelli Missä Junat kääntyvät ja etenkin mestarillisesti aikaa ja identiteettiä käsittelevä Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa.

Kaikkein eniten taidan kuitenkin pitää tarinasta Taivaalta pudonnut eläintarha, jossa ei välttämättä tarvitse nähdä mitään maagista tai toiseen todellisuuteen viittaavaa. Siinä vaitelias isä alkaa kertoa pojalleen tarinaa siitä miten isoisä palasi sodasta ja oli jotenkin muuttunut, keskeyttää sitten, ja alkaa kertoa satua eläintarhasta eksyneistä eläimistä. Tokihan novellissa esiintyvät surullinen norsu ja aggressiivinen leijona, mutta pääosassa ovat ihan tavalliset ihmiset, ihan tavallinen sukupolvienkin yli siirtyvä kyvyttömyys käsitellä omia tunteita.

"Murmelin isä ei ole koskaan ollut erityisen puhelias isä, ei ainakaan Murmelin kuullen. Siihen on kyllä olemassa hyvä syy: isän suussa on jotain merkillistä vikaa. Murmeli nimittäin kuuli äitinsä kerran sanovan Orvokki-tädille, että isän on hyvin vaikea puhua itselleen kipeistä asioista tai yleensä mistään ja että mikäli haluaa kuulla isän ilmaisevan mielipiteensä jostakin asiasta, on sanat kiskottava hänen suustaan pihdeillä. Koska isä on niin hiljainen, on hänen läsnäolonsa helppo unohtaa. Hän on vähän niin kuin iso nahkainen huonekalu."

 

Kirjoitti Valpuri