Vuosia sitten eräällä Helsingin matkallani poikkesin Ateneumin taidemuseoon, jossa oli esillä Hugo Simbergin piirrosten näyttely. Nuo pikkuruiset puupiirrokset kiehtoivat minua kovasti ja kulutinkin useita tunteja tutkiskellen Simbergin pienten pirujen ja enkelien elämää.

Näyttelyssä oli eräs piirros, joka teki minuun merkillisen suuren vaikutuksen. Siinä oli kuvattuna muuri, muurissa portti ja sen takana paratiisi ihanine sypresseineen. Portti oli juuri ja juuri havaittavasti raolllaan, siitä oli juuri menty. Uteliaisuuteni heräsi, kuka oli päässyt paratiisiin? Kuva kertoi lisää: jokin siivekäs olento oli pyrkinyt sinne. Sisäänpääsy oli kuitenkin ollut työlästä, koskapa menijältä oli irronnut pieni siipi ovenrakoon. Kaiken lisäksi tuo kaunis valkoinen siipi oli irrotessaan tahriutunut vereen.

Mikä kauhea näky ja mikä kauhea ajatus: miten nyt enkeli voi nauttia paratiisin riemuista, jos oma valkoinen siipi puuttuu! Ja mikä tuska, kun siipi on revennyt irti! Ja voiko hän, siivetön, olla enää enkelikään, voiko hän olla oma alkuperäinen itsensä?

 Näyttelyssä kulkiessani löysin useita töitä, joissa toistui tämä sama aihe. Ja meidän kaikkien nähtävissä se on Tampereen Tuomiokirkon saarnastuolin portaiden kaiteessa. Sinne Simberg on tosin pelkistänyt teemaa yksinkertaisemmaksi ja koristeellisemmaksi. Samalla hän on liittänyt siihen uuden assosiaation tekemällä aidan ja portin orjantappuran oksista. Orjantappuran piikkeihin tuo pieni valkoinen siipi veritahroineen on järkyttävästi jäänyt roikkumaan.

En ole tutkinut kirjallisuudesta, mitä merkityksiä Simbergin arvellaan tällä teemalla välittäneen katsojille. Sillä ilman selityksiäkin tämä aihe alkoi välittömästi elää omissa kuvissani. Ensinnä ilmaantuivat mustat paratiisin portit rikottuine siipineen niin tussimaalauksiini kuin keramiikkaveistoksiinikin. Sitten aihe laajeni kaikenlaisiin portteihin ja niistä kulkemisen valintoihin. Ja luullessani porttiteeman jo jääneen taakse, oli tämä aihe kuitenkin kuin varkain hiipinyt kuviini mukaan pienten enkelimäisten olentojen ja suurempienkin siipimäisten muotojen hahmossa. Kuitenkaan en ole uskovainen ihminen, vaan vannoutunut tieteellisen maailmankäsityksen kannattaja.

Minulle valkoiset siivet merkitsevät unelmia, ihmisen pyrkimystä olla ihanteidensa ja oman ihmiskäsityksensä mittainen. Varsinkin lapsina, nuorina ja vielä aikuisuudessakin meillä on korkeat ihanteet ja uskomme, että voimme elää niiden mukaan. Jos ei vielä nyt, niin jonain päivänä tulemme niiden mittaisiksi! Ja kuinka käykään? Joudumme pettymään, sillä elämä ei olekaan sellaista kuin luulimme. Ja mikä pahinta, emme itsekään ole sellaisia kuin luulimme.

Emme pystykään olemaan hyviä, täydellisiä ja epäitsekkäitä, vaan tahtomattammekin toimimme tavalla, jota itsekään emme aina hyväksy. Tehdessämme yhdelle hyvää, huomaammekin tekevämme toiselle pahaa. Kaikilla asioilla onkin monta puolta, hyvä ja moraalinen riippuu monesti siitä, miltä kannalta asioita katselee. Tämän toistuvasti koettuaan monet luopuvat ihanteistaan ja tulevat kyynisiksi ja välinpitämättömiksi, kadottaen näin oman sisäisen itsensä.

Tätä kuvaa pieni veistokseni "Valkoisten siipien riisuminen". Siinä siivekäs hahmo riisuu viittaansa, jonka mukana riisuutuvat myös siihen kiinnittyneet siivet. Hän luopuu unelmistaan ja ihanteistaan. Mutta viitan alla ei ole mitään, rinta jää tyhjäksi sydäntä vailla, sillä ilman ihanteita ihminen ei ole ihminen.

Todellinen ihminen joutuu kulkemaan tahriintuneiden siipien kanssa, valkoiset siipensä veressä. Sillä jos ihminen ei suostu antamaan siipiensä tahriintua elämän multaan, mutaan ja likaan, niin hän lentää epätodellisen korkealla, tuskin edes näkee oikeaa maanpintaa.

Hän on etäällä toisten ihmisten oikeista murheista, hän on yläpuolella.Luulisin, että oikea paratiisi ei olekaan se, minne noustaan ylös johonkin epätodelliseen onnelaan. Todellinen paratiisi on rajallisuuden hyväksymistä, riittävän hyvänä ihmisenä elämistä ja sen ymmärtämistä, että elämä ei ole joko-tai, vaan sekä-että.

Tällaisen paratiisin asukkaat kantavat selässään unelmien valkoisia siipiä, mutta ne ovat lukuisten maanpinnalle putoamisten ja pettymysten seurauksena tahriintuneet vereen ja saaneet elämän mullasta harmaata väriä pintaansa.



Kirjoitti Kirsi Järnefelt



Veistos Kirsi Järnefeltin "Valkoisten siipien riisuminen"
Valokuvat HML.