366856.jpg
"Arvon herrat, suvaitkaa kuulla kaunis tarina rakkaudesta ja kuolemasta." Näin aloitti Joseph Bedier romaaniversionsa Tristanin ja Isolden tarinasta. Rakkaudesta ja kuolemasta yleisö nykyäänkin haluaa kuulla. Kun historioitsijoissa herää halu kertoa historiasta fiktiona, he valitsevat muodoksi usein murhamysteerin. Rikos on syötti, jonka lukijat nielaisevat, ja historia koukku, johon he takertuvat.
 
Esimerkiksi Umberto Econ maailmanmenestys "Ruusun nimi" on sellainen pläjäys Italian keskiajan historiaa, oppinutta kirjallisuutta ja uskontokiistoja, että Umberto olisi saanut ehkä 150 hyvin oppinutta lukijaa, ellei hän olisi kietonut kaikkea mehukkaaseen murhajuoneen. Toinen esimerkki on Agatha Christie. Dame Agatha kirjoitti yhden muinaiseen Egyptiin sijoittuneen tarinan - "Kaikki päättyy kuolemaan" - jossa hautapapin perheessä alkaa kuolla perheenjäsen toisensa jälkeen. Taattua Christietä, mutta Dame Agatha itse sanoi kirjansa esipuheessa, että hän sai innoituksen kahdesta hautalöydöstä, hautapapin kirjeistä perheelleen, jotka herättivät hänen mielikuvituksensa. Kirjeet on siteerattu sanatarkasti kirjassa ja muodostavat tarinan ytimen.
 
Steven Saylor on kirjoittanut sarjan Gordianus Etsijästä Rooman tasavallan viimeisinä vuosina. Saylor opiskeli historiaa ja klassisia kieliä, ja kirjojen pääsisältö on hänen ilmeinen ihastuksensa Clodiusten pahamaineeseen perheeseen ja hänen inhonsa Ciceroa kohtaan - ei halu sijoittaa murhamysteeri johonkin epätavalliseen aikakauteen. Ellis Peters teki Shrewsburyn luostarin kuuluisaksi veli Cadfael -kirjoillaan. Vaikka kelpo munkkiveli hallitsee rikospaikan tutkinnan, ruumiin ulkoisen tarkastelun ja muut poliisitaidot, kirjat ovat murhajuttuihin käärittyjä romansseja - mieheksi pukeutuneita neitoja, kätkettyjä aarteita, kaksintaisteluja, saraseeniprinssejä ja muita meheviä aineksia, ja vähintään yksi avioliittoon päättyvä rakkaustarina joka kirjassa. Ellis Peters (oikeasti Edith Pargeter) olisi voinut kirjoittaa naisten romanttisia kirjoja, mutta dekkarimuodossa hän sai suuremman yleisön. Näitä miehetkin kehtaavat lukea.
 
Suosikkini (jota ei ole suomennettu) on Lindsey Davisin Marcus Didius Falco, Vespasianuksen ajan ilmiantaja (lähin vastine yksityisetsivälle antiikin aikana). Hän seikkailee halki Rooman valtakunnan, joskus jopa keisarin salaisissa tehtävissä, aina köyhänä, aina kahnauksissa, pulassa sukunsa kanssa. Lindsey suoritti tutkintonsa Oxfordissa kirjallisuudesta, harrasti arkeologiaa ja kirjoitti romaanin Vespasianuksesta. Sille ei löytynyt kustantajaa. Silloin heräsi eloon Falco, jonka seikkailuja on kuvattu jo 18 kirjan verran.
 
Lindsay kertoi itse, että hän tajusi antiikin roomalaisten olevan tämän päivän italialaisten esi-isiä; niinpä hän loi Falcon maailman rehevän napolilaiseen tapaan. Marcus Didius Falco asuu pesulan yläkerrassa huoneistossa, jossa olohuoneessa mahtuu koira kääntymään, jos se on pieni koira ja pitää häntää koipien välissä. Parvekkeelle voi mennä vain yksi henkilö kerrallaan, muuten se putoaa (onneksi siihen aikaan ei tupakoitu). Falcon rakastettu Helena on senaattorin tytär, joten laki estää heitä menemästä naimisiin; hänen paras ystävänsä on Rooman pretoriaanikaartin upseeri (eräässä verrattomassa tarinassa kaikki menevät lomalle Napolin lahden rannalle, samanlainen turistirysä silloin kuin nykyäänkin), ja Falcon isä on huutokaupanpitäjä. Kaikki tämä ei estä keisarin poikaa Titusta piipahtamasta kylään silloin tällöin. Kerran Titus lahjoitti Falcolle sammen, jonka kekseliäs Helena kypsensi sotilaan kilvellä - yksikään pannu ei ollut riittävän iso. Yhtään murhajuonta en muista, mutta Falco ja muut ovat kuin omia sukulaisiani, vain värikkäämpiä.
 
Yksikään mainituista kirjailijoista ei ole pyrkinyt kirjoittamaan juonien vuoksi; kaikki houkuttelevat lukijansa menneiden aikojen värikkääseen maailmaan. Koukku on terävä ja tarttuu.

Koska juttu alkoi Umberto Econ kulttuurihistoriallisesta "Ruusun nimestä", se on sopivaa päättää Orhan Pamukin taide- ja kulttuurihistorialliseen esseeseen, siitä, miten Aasian miniatyyriperinne hävisi länsimaiselle maalaustaiteelle. Orhan kirjoitti esseensä rikostarinan muotoon nimellä "Nimeni on punainen" ja uudisti ohimennen rikoskertomuksen muotoa antamalla kirjassa äänen kaikille murhatusta piirroksiin. Ja länsimainen lukijakunta on taattu.


Kirjoitti Mette Söderman


Kuva Stock.xchng