411890.jpg

Kirjailija Outi Pakkanen on tuttu kaikille suomalaisen dekkarin ystäville. Jos lukijoilta kysyisi mitä kirjailijan teoksista tulee mieleen, niin ensimmäisinä mainittaisiin varmasti Helsinki ja ruoka. Pakkanen kuvaa Helsinkiä tarkasti, rakastaen ja on kuvauksissaan tiukasti ajassa kiinni. Samalla intohimolla hän käsittelee myös ruokaa ja ruuanlaittoa. Kiinnostus ruuanlaittoon on poikinut - yleisön pyynnöstä? - myös keittokirjan Porosta parmesaaniin (2003), joka esittelee Pakkasen vakiohenkilön mainosgraafikko Anna Laineen parhaita reseptejä ja helsinkiläisiä suosikkiravintoloita.

Ensimmäiset dekkarinsa Outi Pakkanen julkaisi jo 1970-luvulla. Esikoisteos Murhan jälkeen mainoskatko ilmestyi vuonna 1973 ja Maanantaihin on paljon matkaa 1975. Anna Laine esitellään lukijoille vasta kolmannessa dekkarissa Kiinalainen aamutakki (1982). Dekkareiden lisäksi Pakkanen julkaissut elämänkerrat Emmi Jurkasta (Rakas Emmi, 1984) ja Aino Achtesta (Aino Achte, Pariisin primadonna, 1988).

Helsinki ja ruoka eivät kuitenkaan yksin ole siivittäneet jo 16 dekkaria julkaissutta kirjailijaa lukijoiden suosioon. Arkirealismi ja poliisityön kuvaus eivät ole Pakkasen alaa, mutta ajassa liikkuvia ilmiöitä sekä ihmissuhteiden kiemuroita hän kuvaa tarkasti ja psykologisesti oivaltavasti. Kun mukaan lisätään sujuva kerronta ja hyvä kieli on viihdyttävä ja ajatuksia herättävä dekkaripaketti valmis. 

1. Vuonna 2002 ilmestyneestä Yön yli –teoksesta lähtien dekkarisi ovat siirtyneet enemmän psykologisen dekkarin suuntaan, vaikka tarkka Helsinki-kuvaus on edelleen mukana. Olet kirjoittanut koulukiusaamisesta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja nyt kahdessa viimeisimmässä dekkarissasi Hinnalla millä hyvänsä (2005) ja Ruohonleikkaaja (2006) olet tarttunut aiempaa selkeämmin ajankohtaisiin aiheisiin. Hinnalla millä hyvänsä kertoo julkisuuden himosta ja seksuaalisesta ahdistelusta, Ruohonleikkaaja naisten väkivallasta. Ovatko dekkarit ja ylipäänsä jännityskirjallisuus paras foorumi käsitellä yhteiskunnallisia ongelmia?


Oikeastaan en pidä sanasta yhteiskunnallinen, jos siihen liittyy semmoista ryppyotsaisuutta kuin useissa ruotsalaisissa dekkareissa nykyään on, esim. Mankellin ja Marklundin viimeisimmät. Ei huumorinhäivää missään, pelkkää elämäntuskaa. Ei dekkarikirjailijan tarvitse sentään koko maailman taakkaa niskassaan kantaa.

Mutta totta on, että yhteiskunnallisia asioita käsitellään nykyään runsaasti myös kotimaisissa dekkareissa, vaikka itse puhuisinkin mieluummin ajassa liikkuvista ilmiöistä tms. Rikos - kaikenlaiset rikokset - heijastaa omaa aikaansa. Ehkä juuri siksi dekkari on sopiva genre (taas lipsahti muotisana!) kipeiden aiheiden käsittelyyn.

Kun on näinkin pitkä ura takana, olisi masentavaa, jos kehitystä ei olisi tapahtunut mihinkään suuntaan. Kaksi ja puoli vuotta sitten jättäydyin vihdoin - 15 dekkarin jälkeen - vapaaksi kirjailijaksi. Huomaan suhtautuvani nykyisin kirjoittamiseen vakavammin, mutta toivottavasti en kuitenkin totisemmin. Haluan säilyttää edelleenkin eräänlaisen kirjoittamisen sietämättömän kepeyden Kunderaa mukaillakseni: Tekstin pitää sujua ja soljua, mutta kepeys ei missään nimessä ole pinnallisuuden synonyymi.

2. Hinnalla millä hyvänsä käsittelee julkisuuden himoa, lööppijulkisuuden saavuttamista todellakin mihin hintaan tahansa. Mikä sai Sinut kiinnostumaan aiheesta?

Kun rupesin kirjoittamaan Hinnalla millä hyvänsä -dekkaria, en osannut aavistaa, miten ajankohtaista aihetta tulin sohaisseeksi. Eikä tämä julkisuudenkipeys todellakaan näytä koskevan pelkästään nuoria (vrt. Susan Kuros-ilmiö, josta varmasti tehdään vielä ainakin gradu).

Idea kirjaan syntyi kahdesta lehtijutusta. Toinen oli noin 15-vuotiaan tytön haastattelu, joka käsitteli hänen tulevaisuudentoiveitaan. Yksiselitteisesti: tulla kuuluisaksi ja saada kuvansa juorulehtien kansiin. Milläkö ansioilla? No, sehän on tietysti sivuseikka. Toinen lehtijuttu oli pikku-uutinen Itä-Suomesta: lukiolaistyttö syytti paikallisen koulun rehtoria seksuaalisesta häirinnästä. Myöhemmin tyttö perui syytöksen, mutta rehtorin maine oli mennyt: hän erosi sekä virastaan että avioliitostaan ja muutti toiselle paikkakunnalle. Mainehan on niin kuin samppanjapullon korkki: kun sen on kerran menettänyt, sitä ei millään saa takaisin.


3. Hinnalla millä hyvänsä ja Ruohonleikkaaja käsittelevät perhe-elämän vinoutumia ja etenkin ensin mainitussa teoksessa kuvaat ahdistelusta syytetyn opettajan perhe-elämän vähittäistä rapautumista lähes kliinisen tarkasti. Tarkka kuva piirtyy myös julkisuushakuisen Hannamain perheestä. Miksi juuri perheet ovat dekkarikirjailijalle antoisia kuvauksen kohteita?

Mikään ei ole niin mielenkiintoinen yhteisö kuin perhe, varsinkin kun nykyisin on mitä erilaisimpia perheyhtälöitä. Itse olen kasvanut klassisessa ydinperheessä, toisaalta olen ollut yksinhuoltaja jo viisitoista vuotta, ystäväpiiriini kuuluu yksittäistalouksia, ns. tavallisia perheitä, uusperheitä, suurperheitä, homopariskuntia - koko kirjo!
 
4. Ruohonleikkaajassa rinnastat kaksi perhettä, joita yhdistää naisen väkivaltaisuus. Mikä sai sinut kiinnostumaan vaietusta aiheesta?

Taas pari lehtijuttua. Naisten harjoittamasta väkivallasta väitöskirjaa tekevä tutkija kertoi eräässä haastattelussa, että oli kovin vaikeaa saada määrärahoja tutkimukseen, koska aihe on niin arka. Toisaalta eräässä pikku-uutisessa kerrottiin, että perheväkivaltatapauksissa joka kuudennessa tapauksessa tekijä on nainen. Se tuntui aika isolta luvulta ja silti jäin pohtimaan, onko siinäkään koko totuus. Naisen harjoittama väkivalta on arka asia ainakin kahdesta syystä: lapsi on aina loppujuoksussa kuitenkin lojaali vanhemmilleen ja varsinkin äidille, ja toisaalta: kuka suomalainen mies kehtaa myöntää julkisesti, että saa vaimoltaan turpiin?

5. Kuinka paljon taustatietoja hankit kirjojasi varten?

En pengo arkistoja, mutta luen paljon sanomalehtiä ja olen uutisfriikki. Hesarin kaupunki-osasto on varsinainen aarrearkku, koska kirjoissanihan Helsinki on oikeastaan yksi päähenkilö. Haluan seurata ja kommentoida stadin kehitystä ja muutosta mahdollisimman tarkasti.

6. Onko vastaanotto ollut erilaista näiden teosten kohdalla?

Dekkareiden lukijat ovat konservatiivista porukkaa. Jos he kiintyvät johonkin henkilöön, he haluavat seurata tämän elämää jatkuvasti. Olen saanut hiukan pyyhkeitä siitä, että vakiohahmoni Anna Laine ei esiinny tarpeeksi näyttävästi viimeisimmissä kirjoissani (Ruohonleikkaajassa hän vain vilahtaa, eikä nimeä edes mainita), eikä niissä laiteta ruokaakaan ihan entiseen malliin. No, sen verran voin paljastaa, että tekeillä olevassa kirjassa Anna on taas yksi päähenkilöistä. Hän jopa rakastuu ja siitä riemastuneena tietysti kokkaa hullun lailla, mutta huonostihan siinä lopulta käy...

7. Oletko siirtymässä palapelidekkarista yhä enemmän psykologisen jännityksen suuntaan?

Kyllä, ja sen ovat onneksi kriitikotkin jo huomanneet!

8. Onko dekkarikirjailijalla omia suosikkeja eli mitkä ovat mielestäsi
a) paras dekkari b) paras dekkarikirjailija c) suosikkidekkarihahmo?

a. Kaikkien aikojen paras dekkari on Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa) - se on täydellinen, ylittämätön!
b. Suosikit vaihtelevat. Olen juuri "löytänyt" ruotsalaisen Arne Dahlin, mutta ikisuosikkini on Georges Simenon.
c. Ulkomaisista Simenonin komisario Maigret ja kotimaisista Juha Nummisen rikoskomisario Mauri "Kippo" Kemppainen.

9. Minkä dekkarin olisit itse halunnut kirjoittaa?

No tietysti sen Eikä yksikään pelastunut!

Kysymykset Tuima


Lisätietoja kirjalijasta:

DekkariNetti
Sanojen aika