Nenä

 

Kaikki oli alkanut jo ennen sitä hetkeä kun Jalmari joutui viisi minuuttia miettimään, miten sovittaa huulet lasin reunalle tai edes alahuulen ilman että juoma karkaisi. Oli juhlat, ihmiset nauroivat. Jalmarin nenä oli tullut ihmisten ja naurun tielle, se halusi lasiin punaviinin kanssa, se oli kuin muurahaiskarhun tai siilin kuono, valmiina tunkemaan värähtelevät ihokarvat tummanpunaiseen lätäkköön. Jalmari pyöritteli juomaa lasissa ja lasia juomassa eikä saanut juotua ja hipaisi toisella kädellä nenäänsä. Sen kärki tuntui tunnottomalta. Myöhemmin samana iltana kotona hän kokeili ensin nipistämisellä ja nuppineulalla, sitten puristi pihdit nenän ympärille. Tunto oli sierainten kohdalla mutta aivan kärki, se oli turta.

   Hän meni peilin eteen ja mittasi. Hän merkitsin tuloksen siniruudulliseen pikkuvihkoon ja toisti kokeen seuraavana iltana, samoin sitä seuraavana. Ei epäilystäkään, nenä kasvoi noin millin vuorokausivauhtia.

   Hän inhosi lääkäreitä, joten se vaihtoehto oli poissa laskuista. Kolme talvea aiemmin hän oli mennyt flunssassa terveyskeskukseen. Lääkärillä oli pullakäsi, sellainen löllyvä ja veltto, sormet työnsivät puulastan kurkkuun niin syvälle, että hän alkoi kakoa. Mitä se työntäisi hänen nenäänsä, jos hän sinne menisi. Omalääkäri muka. Sillä oli pullakäsi ja pienet tihrustavat silmät, joissa on ripsiä liian vähän. Valkoisen takin alta pilkotti harmaanruskea poolopaita ja hilsettä, kaulus mutkelsi mykkyrällä. Mitä se voisi hänen nenälleen, eihän se voinut mitään edes kauluspaidalleen. Tai hänen taudilleen kolme vuotta sitten. No, minä nyt kirjoitan sairaslomaa, eiköhän se sillä. Ei hän sinne flunssan takia mennyt, hänellä oli silloin kyhmy kaulalla, niskan vasemmalla puolella. Hän ei edes saanut sitä esiteltyä lääkärille, kun se pullakäsi jo alkoi kirjoittaa sairaslomaa ja tökkiä lastalla nielua. Flunssa häipyi seuraavalla viikolla, pattikin häipyi. Nyt oli nenä alkanut kasvaa.

   Jalmari mittasi nenän joka aamu ja ilta. Se kasvoi noin millin vuorokausivauhtia ja samalla kun se kasvoi, Jalmari alkoi haistaa entistä paremmin. Hän haistoi naapurin pikkutytön pelästyksen, kun se oli jättänyt avaimensa sisälle. Hän haistoi että kukkapenkissä muutaman kymmenen sentin syvyydessä möyri jokin, luultavasti myyrä. Hän haistoi milloin naapurikunnassa satoi. Hän haistoi kennossaan kellottavat kananmunat jääkaapin oven lävitse, haistoi mälvätyn purkkapallon samaisen naapurin pikkutytön oikeassa takintaskussa, koiran märässä turkissa roikkuvien koivunsiementen hajun. Lisäksi hän haistoi sen aamukahvin, jota työpaikan viereisessä kuppilassa tarjottiin yhdessä yön yli seisseiden grahamsämpylöiden kanssa – niille oli lätkäisty littaan juustoa ja kurkkua ja siivu lauantaimakkaraa yhdessä periaatteellisen salaatinlehden kanssa -, hän haistoi paistetun makkaran ja sipulin, haistoi napanöyhdän, pahanhajuisen hengityksen, valkosipulin, leskenlehdet, autojen pakokaasut, porttikongin kiveyksen viikonlopun jäljiltä.     

   Jalmari valvoi viikon silkasta järkytyksestä kun hän alkoi haistaa vartalot vaatteitten alla, ihmisten ominaishajut, ne joita sauna, saippua, eau de cologne ja parfyymit epätoivoisesti yrittivät peittää. Tuo haisi lievästi sitruunalta, tuo omenalta, ja tuo, no, leipähomeelta.

   Hän näki ja tunsi ihmiset alasti vaikka heillä olisi päällään pilkkihaalarit ja lämpökerrasto. Se oli Jalmarista noloa, tirkistelyä. Satunnainen seksielämä loppui. Pari kertaa hän kokeili, muttei osannut näytellä yllättynyttä sitten kun vaatteet oli riisuttu, hänhän jo tiesi jokaisen ihopoimun ja karvan ja luomien paikat. Kuolettavan tylsää. Kaikkea muuta kuin kiihottavaa.

   Ainoastaan hän itse ei haissut miltään. Se oli oikeastaan loogista, miten voisi haistaa syntymästä asti tuttua.

   Sieraimetkin olivat kasvaneet, ne tuijottivat peilistä jotenkin vihaisesti ja niiden sisuksissa väpätti pitkiä pulleita karvoja, jotka nielivät loputtomasti hajua ruuakseen ja kasvoivat hajuista aina vain turpeammiksi. Tai siltä hänestä tuntui, tuntui niin pahasti että nenänmittauksen viidennellä viikolla hänen piti irtisanoutua työstä, siinä kun joutui haistelemaan aivan liikaa. Hän oli ollut maalarina rakennuksilla ja nyt oli kevät, maailma täynnä hajuja. He olivat remontoineet kerrostaloa sorsalammen rannassa ja sinä nimenomaisena irtisanoutumisaamuna tärpätti oli saada Jalmarin pyörtymään. Hänen jokainen nenäkarvansa kirkui apua.

   Jalmari sanoi pomolle, että kevät kutsui ja oli aika haistella uusia tuulia. Pomo sanoi ymmärtävänsä. Jalmari oli ollut kunnon työntekijä, saisi todistuksen sitten postissa.

   - Kai me joku tilalle löydetään, silloin pitää mennä kun siltä tuntuu.

   Kotona Jalmari mittasi ensimmäisenä sieraimet, oikeanpuoleinen oli suurentunut eilisestä millin ja vasen puoli milliä.

   Tämä nenä, pitäisikö se tutkituttaa, mitä se pullakäsi sanoisi, kun hän näyttäisi millaiset viiksikarvat tursuilivat ulos sierainonteloista. Se kai kirjoittaisi hänelle uuden reseptin tai näytepakkauksen tai mutisisi, että meillä kaikilla on riesamme, on hänelläkin. Haluatteko nähdä sen luomen, jossa kasvaa kaksi sysimustaa jouhta keskellä, paksuja kuin hevosen harjakset?

   Työttömänä Jalmari antoi nenän hallita päivien kulkua. Nenä kuljetti häntä kaupungilla, jokirannassa ja pikkukortteleissa päivästä toiseen, ristiin rastiin. Iltaisin Jalmari mittasi nenän ja aamuisin hän arvioi, kehtaisiko lähteä ulos asunnosta. Kun nenä tuntui erityisen raskaalta ja turpealta, hän jäi kotiin.

   Tuli päivä, jolloin nenä vei Jalmarin puistoon. Tuoksussa oli sokeria, kanelia, kardemummaa, kookosta, kahvia ja ripaus jalkahikeä. Tuoksu istui penkillä ja oli taitellut sanomalehden syliinsä. Jalmari kulki nenänvartta vilkuillen ohitse.

   Sinä iltana nenä oli kasvanut kaksi senttiä. Karvat väpättivät läpi yön niin rajusti, että Jalmari ei saanut nukuttua. Mielessä pyöri jo suunnitelma tulevan varalle, Jalmarin pitäisi kenties pukeutua valkoiseen kaapuun, laittaa huivista taiteltu naamio pelottavan isojen nenäkarvojensa eteen. Nainen ei saisi pelästyä.   

   Toisena päivänä Jalmari tohti puhutella. He puhuivat hajuista, Veera oli siivooja, poisteli ammatikseen hajuja toimistokomplekseista.

   - Vaikeaako, ei mitenkään. Ne paikat ovat liki hajuttomia. Pyyhin lattioita ja tyhjään roskiksia ja ajelen vahauskoneella.

   - Minä voisin, voisin viedä teidät vaikka elokuviin taikka syömään tai sorsalammelle puluja katsomaan, mitä vaan, siis jos teistä yhtään huvittaisi lähteä.

   Veera nyökkäsi, Jalmari Nenäsen kädenpuristus oli ollut lämmin. Vaatimattomana ihmisenä Veera sanoi, että se sorsalammen rannassa kävely näin kevätsäällä sopisi hänelle parhaiten. Niin he sitten kävelivät, Nenänen lakkasi teitittelemästä Veeraa ja kyseli, oliko nenä Veeran mielestä liian suuri vai sopiva, sillä hän oli miettinyt sen leikkauttamistakin. Veera sanoi:

   - Se on hyvä nenä, uljas. Siitä tulee mieleen vihikoiran kuono.

   Mutta nenä kasvoi. Nukkuminenkin alkoi olla tuskallista, sillä nenä herätti Jalmarin keskellä yötä haistaessaan rekan pakokaasuja tai teollisuussaastetta.

   Veera tuoksui hurmaavasti ja hymyili vielä hurmaavammin. Veeralla oli aivan pienet varpaat ja vielä pienemmät varpaankynnet, ne olivat kaikkein hurmaavinta, ne auttoivat Jalmaria unohtamaan että hän periaatteessa haistoi, siis tunsi, Veeran liiankin hyvin.  Silti Jalmari tajusi aloittaneensa jotakin, jonka hän olisi halunnut lopettaa. Kun Veera ja Jalmari olivat yhdessä vaikkapa puistokävelyllä, kylässä Jalmarin vanhan kummisedän luona tai elokuvateatterin lippujonossa, Jalmarin nenää pakotti ja kihelmöi. Jalmari pelkäsi, että nenä ottaisi kasvupyrähdyksen siinä ihmisten silmien edessä, ryhtyisi julkikapinalliseksi, kasvaisi vaikka puolimetriseksi.

   Oli totta että tähän asti nenä oli kasvanut miltei huomaamatta, mutta minä päivänä tahansa se veisi kaiken huomion kaikilta.

   Jalmari halusi varmistella nenää peilistä. Hän kurkki kuvaansa näyteikkunoista, hän kantoi taskupeiliä povitaskussa tai housujen takataskussa ja aina tilaisuuden tullen hän pistäytyi vessaan peilin eteen. Tarkistukset helpottivat hetkeksi, mutta peilikuvan vilkaisun jälkeen alkoi uusi piina. Epäilys kasvoi samaa tahtia jomotuksen ja kihelmöinnin kanssa, sillä kenties juuri nyt nenä oli tehnyt sen isoimman kasvupyrähdyksen ja seuraavassa hetkessä ihmiset näkisivät, millainen vääntyilevä elefantinkärsä se oli.

   Veera yritti lohduttaa:

   - Onhan monilla merkittävillä johtajilla ja suurmiehillä ollut iso nenä. Ajattele vaikka Churchillia tai Mannerheimia.

   Jalmari tuijotti historiankirjoja, joissa Churchillillä oli pottunokka ja Mannerheimin nenä erottui vain sivuprofiilissa. Molemmat olivat pysyneet vuosikausia samankokoisina, Jalmari tarkisti vanhoista kuvista. Jalmarin nenä taas kasvoi, siniruudullinen pikkuvihko todisti sen.

   Kun Jalmari ja Veera erosivat, he erosivat nenän takia.

   - Se jatkuu edelleen, Jalmari sanoi, kasvaminen. Se kiihtyy päivä päivältä.

   Jalmari näytti Veeralle matemaattisia käyriä jotka nousivat eksponentiaalisesti. Jokin raja pitäisi olla, mutta jos kehitys jatkuisi tällaisena, Jalmarista tulisi pelkkää nenää puolen vuoden kuluttua. Nenä imisi muut raajat sisäänsä, sillä niille ei enää olisi tilaa.

   Veera katseli kuinka Jalmari veti oven kiinni perässään. Jalmari oli kohtuullisen pitkä ja kohtuullisen kookas, hänellä oli kuvioitu norjanvillapaita ja ryppyiset puuvillahousut. Nenäkin Jalmarilla oli, tietysti.