Valokuva: Wikimedia Comons
Onko olemassa elokuvaa, jossa ei tapahdu rikosta? Ehkä ei ole, sillä rikollisuus on aina ollut yksi elokuvan keskeisimmistä aiheista. Elokuvan perusluonteeseen vedoten voisi jopa väittää, että elokuva itsessään on aina rikos, koska se kohtelee kuvaamaansa kohdetta väkivalloin. Elokuva tekee aina rikoksen kuvaamaansa kohdetta kohtaan, onpa kyse fiktiosta tai faktasta. Elokuvan perustava väkivalta piilee valinnassa: elokuvaa ei voi tehdä tekemättä valintoja. Kun esittää jonkin asian jollakin tavalla, joutuu jättämään useita muita tapoja syrjään.
Tavallisimmin ilmauksella 'rikoselokuva' tarkoitettaneen elokuvaa, jossa etsivä (tai joku muu henkilö) pyrkii selvittämään ryöstön tai paljastamaan murhaajan. Tällainen 'etsiväelokuva' vetää katsojan tarinan vietäväksi nimenomaan asioita pimittämällä. Klassisen Hollywoodin taloudellisuuden periaatteen mukaan katsojalle on näytettävä mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman lyhyessä ajassa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että esimerkiksi Otto Premingerin Laurassa (1944) murhaaja paljastettaisiin heti. Tarvitaan etsivä, jonka näkökulmasta murhan selviämiseen tähtäävä päämääräjuoni vähitellen avautuu. Ja kun meillä on näkökulma, meillä on myös poissuljettuja näkökulmia. Näin valitaan, miten taloudellisuuden periaate voi toimia. Tämä toimii siis "perustapauksessa", kuten Laurassa tai vaikka L.A. Confidentialissa.
Rikoselokuva on tarina kehitteillä olevasta rikoksesta tai tapahtuneen rikoksen selvittämisestä, mutta niin ei välttämättä tarvitse olla. Rikoselokuva ei ole lajityyppi vaan paremminkin ylälaji, jonka alla on useita eripainotteisia jollain tavalla rikoksen sisältäviä elokuvia. Esimerkiksi lännenelokuvakin sisältää aina jonkinlaisen kuvion, jota voimme pitää rikollisena. Lännenelokuva on kuitenkin lännenelokuva…
Suomen kielen perussanakirjan mukaan 'rikos' on "oikeudenvastainen teko, josta on säädetty rangaistus. Kavallus, petos, murha, tappo ym. r:kset". Melkein mitä tahansa voidaan näkökulmasta riippuen pitää rikollisena. Internet Movie Databasesta hakusanalla "crime" löytyykin yhtä ja toista rikoselokuvan häkkiin heitettyä rainaa. Elokuvassa on aina kyse katsojan kokemuksen johdattelemisesta, mutta olennaisesti myös katsojasta itsestään. Meidät ajetaan johonkin juoneen ja mahdollisesti ajattelutapaan, jota tulkitsemme eri tavoin. Mitä sinulle tulee ensimmäiseksi mieleen ilmauksesta "rikoselokuva"? Tuskin ainakaan ajattelet samaa elokuvaa kuin minä. Miksiköhän näin on? Mikä meitä johdattelee?
'Rikoselokuva' on Perussanakirjan mukaan "rikosaiheinen elokuva". Ok, jotakin rikollista tapahtuu, mutta kuka päättää sen, mikä on rikollista ja mikä on oikeudenvastaista? Yksi asia määritellään hyväksi ja toinen pahaksi. Elokuva saattaa esimerkiksi kertoa, että hyvä nuori tottelee ja kunnioittaa vanhempaa ihmistä, mutta jos vastustaa, edessä on pahan palkka, joka on usein kuolema. Kyse on tekijöiden osoittamasta ideaalista, valinnoista, joista on luettavissa niin elokuvan tekoajan yhteiskunnallisia virtauksia kuin tekijän moraalisia ja ideologisia painotuksiakin. Ei ole yhdentekevää, miten esimerkiksi Bonnie ja Clyde (1967) elokuvan lopussa lahdataan.
Asia ei ole koskaan yksinkertainen. Erityisen kylmästi sen huomaa faktan ja fiktion välisiä raja-aitoja hajottavissa elokuvissa, kun katsoessa ihmettelee, että mitä oikein pitäisi näkemästään ajatella. Rikollisuutta kuvaavista elokuvista tällainen on Rémy Belvaux'n Man Bites Dog – ammatti: tappaja (1992), jossa ammattitappaja kulkee tappamassa ihmisiä summittain tehdäkseen itsestään elokuvan. Kameramies seuraa, hämmästelee, pelkää ja joutuu jopa auttamaan ruumiiden hävittämisessä. Ja kaikesta tehdään hauskaa. Ainakin minua nauratti monessa kohdassa ja – ja se on rikos. Taas on katsoja johdateltu johonkin, johon ei haluttu: katsoja joutuu häpeämään omia reaktioitaan. Tähän kirjattuna ammattitappajan touhujen katsominen tuntuukin saavan myös positiivisia merkityksiä. Erityisesti silloin kun elokuvassa kuvattu rikos johtaa katsojan ajattelemaan ja tarkkailemaan itseään ja ympäristöään, on rikos osoittanut tarpeellisuutensa. Viimeksi minulle kävi näin, kun katsoin Fernando Meirellesin Uskollisen puutarhurin (2005). Länsimainen napa tuntui pitkään kovin mustalta ja paskaiselta.
Sitten paluu alun kysymykseen, johon en taida osata vastata: onko olemassa elokuvaa, jossa ei tapahdu rikosta? Ehkä ei ole, mutta kaikki elokuvat eivät silti ole rikoselokuvia.
Kirjoitti Tommi
Kommentit