Michael Druker: Paavo 1,5 v (alkuperäiskäsikirjoituksessa Patrik 1,5 - suom. Salla Simukka)
Rooleissa:
Paavo - Risto Korhonen
Jaakko - Esa Latva-Äijö
Martti - Ola Tuominen
Ohjaus: Tommi Auvinen
Lavastus: Tarja Jaatinen
Puvut: Marja Venäläinen
Ensi-ilta 19.9.2006
- esitykset jatkuvat 18.5.2007 asti Frenckell-näyttämöllä
Ruotsalainen Michael Druker on kirjoittanut "Paavon" jo 1990-luvun puolivälissä eräänlaiseksi kommentiksi keskusteluun homojen adoptio-oikeudesta. Tampereen teatterin suomennoksesta vastaa Salla Simukka, joka muuten bloggaa täällä. Jaakko (Esa Latva-Äijö) ja Martti (Ola Tuominen) ovat muutamia vuosia yhdessä ollut pariskunta, ja he ovat jahkailun jälkeen saaneet erityisluvan adoptioon. Puolitoistavuotiasta Paavoa odotetaan uuteen kotiin juuri ennen pääsiäistä, mutta sisälle saapasteleekin viisitoistavuotias kiliseviin ketjuihin ja nahkatakkiin pukeutunut pystytukka (Risto Korhonen). Häntä ei kukaan ole odottanut tai toivonut ja adoptiokin on vain pilkkuvirhepaholaisen aiheuttaman erehdys.
Paavo 1,5:n homoparista löytyy asetelmallisuutta: keksijä Jaakko on tumpelo taivaanrannanmaalari ja sosiaalityöntekijä Martti taas on se käytännöllinen kyynikko, jonka kovan kuoren alla sykkii lämmin sydän. Aloin katsomossa miettiä sitä, miksi parisuhdekuvaukset päätyvät niin helposti vastakkainasetteluihin olivatpa ne parit sitten sukupuoliselta suuntautumiseltaan millaisia tahansa. Lopulta vaikuttaa siltä, että näyttämöllä ovatkin se stereotyyppinen nainen ja stereomies, vaikka roolijako väittäisi jotakin muuta. Vastakkaisuudet vahvistavat toisiaan mutta ne myös lukkiuttavat: näytelmän lopussa Jaakko ja Martti ovat samanlaisia kuin alussa, vaikkakin näytelmän aikana heihin on joissain määrin päässyt tutustumaan. Paavo on henkilöistä se muuttuvin hahmo, joka paitsi pääsee kokemaan itsensä tarpeelliseksi (hän korjaa pariskunnan jääkaappia ja aurinkopaneeleita) myös huomaa, etteivät omat ennakkoluulot päde. Risto Korhonen on muuten vallan hyvä raivokkaan teinipojan roolissa, vaikka hänen oikea ikänsä lienee vähintään kaksi kertaa 15 vuotta.
Pinnan alla näytelmässä pyöritellään järeitä aiheita - adoptiota, suvaitsevaisuutta, toisen hyväksymistä ja oikeutta turvalliseen kasvuympäristöön. Kaikki tämä näytetään ilman turhaa totisuutta tai surkuttelua. Moinen saarnaamattomuus tekee hyvää. Erityisesti asenteitten paljastajana näytelmä toimii tehokkaasti: ensin herää sympatia pariskuntaa kohtaan – he kun ovat kuin mikä tahansa arkensa jakava aviopari – ja sitten paljastuu kääntöpuoli: naapuruston lapsia usutetaan häiriköimään kotiovella ja huudellaan, miten "rutto tuli kaupunkiin", sukujuhliin ei tule kutsuja, kun siippa on väärää sukupuolta.
Asetelma on sinänsä herkullinen: homokammoinen teini joutuu vastakkain kammonsa kanssa ja pariskunta taas joutuu pikapikaa sopeutumaan siihen, että suloinen vauva onkin jotain aivan muuta kuin he ovat olettaneet. En kumminkaan pitänyt Paavosta 1,5 v niin paljon kuin etukäteen odotin pitäväni. Syitä on monia, päällimmäisenä se, että näytelmässä yritetään haukata liian iso pala kerralla. Kelpo näytelmään olisi riittänyt pelkkä ennakkoluulojen pöyhiminen ja homopariskunnan adoptio, sekaan ei olisi tarvittu Martin isän ja Martin itsensä alkoholiongelmaa, Martin puhelinpäivystystä auttavassa puhelimessa tai sitä että nuorisorikollisen tiellä ensiaskeleita ottanut Paavo on puolivahingossa tappanut ihmisen. Kun aikaa on vähän (esitys kestää väliaikoineen 1,55 tuntia), jää osa sinänsä herkullisista teemoista pelkiksi hölmistyttäviksi sivuseikoiksi. Draaman kannalta ei ole kovin toimivaa laittaa näyttelijät toistuvasti näyttämölle puhelin kädessä ja puhelimen toiseen päähän ihmisiä, jotka eivät missään vaiheessa näytelmää astu yleisön näkyviin. Näytelmä myös loppuu hankalasti – tarkoitus on kai jättää Paavon lopullinen lähtö perheestä avoimeksi, mutta tällaisena loppu on kuin vain yksi väliepisodi, jonka jälkeen odottaa vielä jotakin – selvennystä, täydennystä, kiteytystä.
Jonkin verran näytelmässä haetaan huvittavuutta asetelman kautta – adoptiolasta haluava homopari taitaa jo ajatuksena olla koominen, jos hetereous on perheenperustamisen ytimessä. Katsomossa ympärilläni naurettiin enemmän kuin itse nauroin ja aina en paikallistanut, mille naurettiin: sillekö kun Jaakko (Esa Latva-Äijö, siis), teki naismaisia eleitä? Tai sille kun repliikeissä viittailtiin takaa päin tulemisiin? Vai sille kun homomies näytti itsepuolustusotteita? Toisaalta nauru ei tässä yhteydessä välttämättä ole pilkallista tai alentavaa. Vähintäänkin voi miettiä itsekseen, miksi moisissa tilanteissa naurattaa. Onneksi näytelmän puvustus (Marja Venäläisen käsialaa) tai lavastus (Tarja Jaatinen) eivät tartu stereotyyppisimpiin kuvitelmiin homppeleista vaatekappaleista tai homoparin kodista.
Kuvat: Tampereen Teatteri - Harri Hinkka
Näytelmän katsoi: Luke 24.2.2007
maanantai, 12. maaliskuu 2007
Kommentit