549694.jpg
 Kuva ©Jukka Laajarinne

Kun muutama vuosi sitten olimme hankkimassa asuntoa, tiesin jo rappukäytävässä hissiin astuessamme, että tänne me asettuisimme. Hissi oli tuttu, talo samaan aikaan rakennettu kuin se, jossa asuin 70-luvulla pikkupoikana. Porraskäytävän akustiikka. Lapsuuteni jälkeen ei yksikään talo, jossa olen asunut – ja niitä on ollut monta – ole asettunut samalla tavalla kodiksi sisääni. Tämä se on.

Irrallisuus, ulkopuolisuus ja eksyneisyys ovat hallinneet useimpia elämänvaiheitani, ja voidaan sanoa, että myös ne ovat jääneet minuun pysyvästi asumaan. Joskus niitä ei edes huomaa, aivan kuten tuo lapsuuden kotikin on unohtunut jonnekin sieluni vintin nurkkaan, mutta siellä ne ovat. Siellä ne ovat kaikki. Koti ja kodittomuus piilottelevat odottamassa hetkiään, sitä, että ulkopuolinen ärsyke päästää ne irti, näkyville, tuntuville.

Ulkomailla asumisen jakso äskettäin oli elämässäni aivan erityistä, fyysistä kodittomuuden aikaa. Metsät olivat vääriä, niiden kasvusto vierasta. Ihmiset olivat vääriä; heidän puheensa, kehon kielensä ja tapansa vääriä. Vieraita, eivät huonompia. Opin ymmärtämään heitä hieman, sitä eleiden ja ajatusten verkostoa, jossa he olivat kotonaan mutta minä en. Näin ympärilläni kauniita tapoja, joita en kuitenkaan oppinut noudattamaan. En koskaan ennättänyt olla se, joka tekee aloitteen kättelemiseen, ja vasta kotiin palattuani huomasin, miten etäisen ja varauksellisen vaikutelman olin antanut – niin kuin nyt maanmieheni antavat minulle.

Koti. Se ei ole fyysinen paikka vaan mielentila, aistimusten ja alitajunnan yhteinen sävel. Pihalla leikkivien lasten huutojen nuotti. Oikeasta kulmasta paistava aurinko. Maan tuoksu ja tuttujen lintujen laulu.

Ja kieli. Kieli, joka juurtaa minut ympäröivään maailmaan, niin että naisetkin näyttävät kauniimmilta. Olennot, joiden kanssa voi kommunikoida merkityksellisellä tasolla – he ovat kanssani samaa lajia.

Jukka Laajarinne