370998.jpgTunnustan: ostin viime joulukuussa itselleni joululahjaksi sarjakuvaa, kun tiesin etteivät läheiseni kumminkaan ymmärtäisi yskää. Ostos oli Joann Sfarin Rabbin katti (Egmont kustannus 2006, suomennos Saila Kinnunen ja Kirsi Kinnunen). (Toinen tunnustus: olen ihan vaivihkaan kirjastossa silmäillyt Sfarin Pikku Vampyyri -kuvakirjoja).

Sfar on uskomattoman tuottelias piirtäjä, pahat kielet tietävät sanoa, että tuotanto on myös epätasaista. Suomeksi hänen aikuisille suunnatusta tuotannostaan ei ole toistaiseksi saatavilla kuin Rabbin katti –kokoomateos. Se sisältää kaikkiaan kolme suomennosta kovissa kansissa: Bar mitsva, Leijona-Malka ja Exodus (Le Chat du Rabbin 1, 2 ja 3). Tarinoiden värit ovat Brigitte Findaklyn käsialaa (Kas, opinpa tätä kirjoittaessani että värittäjät on maailmalla erillinen ammattikuntansa).

Rabbin katti alkaa, kun algerialaisen rabbin kissa nielaisee papukaijan, ja alkaa saman tien puhua filosofisia:  mitä eroa on kissalla ja ihmisellä, onko kissa itse juutalainen kissa ja jos on, niin milloin sen pitäisi päästä viettämään bar mitsva?

Kissa on luihu, hiukan jänistä muistuttava harmaa otus. Rabbin tytär on tummakiharainen kaunotar, miehillä hassut hatut. Osa Rabbin katin viehätyksestä perustuu minun silmissäni eksoottiseen erilaisuuteen, mutta vain osa. Vähintään toinen puoli tulee siitä ymmärryksessä ja lempeydessä, jolla hahmoja kuvataan. Ei ole sattumaa, että Leijona-Malkassa rabbi ja arabisheikki rukoilevat (toinen kumartuu Mekkaan, toinen Jerusalemiin päin), laulavat ja tanssivat yhdessä. Tällaista lisää, niin maailma pelastuu!

371017.jpg

Rabbin katin jälkeen Juba Tuomolan Minerva – kukkia tohtori Kääkälle (Otava 2006) näyttää maisemiltaan kovin yksinkertaiselta ja kulmikkaalta. Tarinan mielikuvituksellisuus vetää vertoja papukaijan nielaisevalle kissalle – pikkutyttö Minerva nimittäin on ammatiltaan seikkailijatar ja suunnistaa seikkailuihin pahvilaatikko lentokoneenaan. Matkalla Minervaa auttaa keskimääräisistä naissarjakuvahahmoista poikkeava Petra, alajuoksun kelluva pullukka, joka ilmoittaa olevansa hyvä, kaunis ja paras kaikessa – eikä hän ole edes leuhka. Hän vain ei ole vaatimaton. Toinen avustaja on kenties Friikkilän pojista vaikutteita saanut toppatakkihippi, fil. yo, hum. kand. , ja hänellä on taskussaan kaikenlaisia nappeja, etenkin pienennyspillereitä. Paha tohtori Kääkkä uhkaa pakottaa koko porukan syömään tillilihaa ja juomaan kirnupiimää tiistaisin kello kolme.

Minervan seikkailut rönsyävät niin, että välillä punainen lanka tuntuu hukkuvan. Tai kenties lukijana olen liian mielistynyt hassuihin yksityiskohtiin, joita Juba viljelee. Eräässäkin kohtauksessa Kääkän kätyri-sammakot yrittävät jahdata Minervaa, mutta jäävät jälkeen ja alkavat ihmetellä: "Missä mää olen? Kuka mää olen? Soitan äidille ja kysyn." Paikoin Minervassa on samanlaista sanailua kuin Viivissä ja Wagnerissa. Esimerkiksi "Olen hukassa kuin punahilkan mummo" on hauska lausahdus, mutta ei välttämättä ole oikealla paikallaan tilanteessa, jossa pieni sankaritar mietiskelee itsekseen keskellä viidakkoa.

371019.jpg

Olen kiltisti Aku Ankan ja muiden siistikuvaisten sarjakuvien kanssa kasvanut ja on vienyt aikansa oivaltaa, että kuvaa voi piirtää monella eri tyylillä.

Rojun Täti jaksaa heilua –albumiin (Sammakko 2006) on kerätty sarjakuvia vuosilta 1991-2006. Ja tämähän on sellaista levottoman viivan ja värien yhdistelmää, että olisin joskus aikaisemmin hirvittynyt, nyt taas viehättynyt. Erityisen vaikuttunut olen kuvista, joissa alla on vesiväripinta, sen päällä piirros (Painomaailmassa Roju kertoo lisää albumin värimaailmasta ja töiden valitsemisesta).

Roju ottaa kantaa mutta tekee sen saarnaamatta. Hän piirtää arkisissa asioissa, niin kuin nyt vaikka hammastahnan ostamisesta tai tavaroiden kadottamisesta (löysinpä Rojun kadotettujen joukosta myös minulle ehdottomasti tärkeän levyn, Jesus and Mary Chainin PsycoCandyn, mutta tämä lienee sivuseikka). Albumista vie osansa myös länsimaisen ihmisen maailmantuska ja sen miettiminen, miksi Rojusta ei tullut suurnaista, unohtamatta alun perin Helsingin Sanomiin yhdessä Ilse Raution kanssa tehtyä reportaasia vuoden 1999 missikiertueesta.  Piirroksista huomaa aina uusia yksityiskohtia. Tiedän katselevani tätä albumia vielä uudelleen ja uudelleen.

Kirjoitti Luke