524293.jpg
Toukokuun lopulla 1989 pääsin ylioppilaaksi. Juhlapäivä oli viileä ja harmaa, marssin yhdessä muiden valkolakkisten kanssa hatarassa parijonossa hautausmaalle viemään tervehdykset sankarihaudalle. Kukkia laskettiin, hymyiltiin, valokuvattiin. Sitten hajaannuttiin kuka minnekin.

Seisoin isän kanssa vanhan puukirkon portailla ruusuja käsissä. Isä taisi sanoa, että sitä toistakin sotaa on syytä muistaa. Tai sitten hän vain lähti kävelemään sivummalle hautausmaan laidalle, pyhäpukuinen vanha mies. Minä seurasin juhla-avokkaissa, niissä mustavalkoisissa, jotka saman päivän iltaan mennessä olivat kalvaneet rakoille molemmat jalkaterät ja kantapäät.

Jätimme punaisten muistomerkille ruusun. Joku muu oli käynyt siellä ennen meitä ja jättänyt toisen, vaaleamman.

En vieläkään tiedä, merkitsikö haudallakäynti isälle jonkun tietyn ihmisen muistamista vaiko sisällissodan muistamista. Hän ei kertonut silloin eikä myöhemmin enkä minä ole kysynyt.

Näin pääsiäissunnuntaina 8.4. 2007 Vihan päivät 1918esityksen Tampereen tuomiokirkossa. Eräässä kohtauksessa punaiset ja valkoiset ovat asemissa ja heidän rintamalinjoistaan välittämättä joukko mustavaatteisia hahmoja tanssii ympäri kirkon alttaria ja keskikäytävää, musiikki soi, tanssijat pysäyttävät milloin punakaartilaisen, milloin valkokaartilaisen, ojentavat mustan ruusun kenelle tahansa. Lopulta kukan saa jokainen.
524295.jpg
Tytti Issakaisen käsikirjoittama esitys hämmentää ja liikuttaa. Kenties "näytelmä" ei ole oikea sana kuvaamaan teosta, joka osin pitäytyy historiallisiin dokumentteihin ja ottaa sen tavanomaisen sanailun lisäksi mukaan laulua, tanssia, musiikkia, vanhoja filmipätkiä, ääninauhoja ja valokuvia. Tuskinpa ennen on kirkon parvien vastapuolilta laulettu vuorosäkein punaisten ja valkoisten taistelulauluja.

Näytelmät on totuttu näkemään näyttämöillä, yleisön edessä. Tässä näytelmässä ei ole näyttämöä, vaan kaikki tapahtuu katsojien ympärillä ja yläpuolellakin. Niinhän oli todellisessa elämässäkin. Sisällissota oli jokaisen ympärillä, niidenkin, jotka eivät valinneet puolta ja yrittivät jatkaa aivan kuin sotatila olisi pelkkä tilapäinen häiriö maisemassa.

Tavallaan katsoja on teoksessa ja teoskin vielä teoksessa: suurin teos on tuomiokirkko, siellä Enckellin ja Simbergin freskot, ornamentit ja lasimaalaukset, niiden keskellä esitys, sen on keskellä kukin katsoja yhdessä satojen muiden katsojien kanssa.

Vihan päiviä katsoessani huomasin, ettei kaikkien yksityiskohtien tarvitse olla ollenkaan täydellisiä. Osa 'näytelmän' repliikeistä on kovin kuluneita, jotkut näyttelijöistä kenties liian tietoisia siitä että he näyttelevät, tarina sellainen, että siinä melkeinpä koko ajan tietää ennakolta, mitä tulee tapahtumaan. Kokonaisuus kantaa säröisten hetkien yli kirkkaasti.

Draamassa on porvarisperhe ja työläisperhe, perheet ovat ensin tuttavia keskenään, lopulta rintaman eri puolilla, molemmat vakuuttuneina siitä että vastapuolessa on pahuus, ja vastustaja kukistamalla maailmasta tulee parempi paikka. Leirien ulkopuolella yksin huutavalle hurmossaarnaajalle paha on käärme jokaisen ihmisen sisällä (tämän roolin on ohjaaja Kari Hakala varannut itselleen). Piikkilanka-aitojen takaa uhotaan, hyökätään ja kostetaan. Sisällissodan tarinaa kehystää toinen tarina: nykyajan pappi (Ahti Jokinen) suunnittelee juhlapuhetta kirkon satavuotisjuhliin ja miettii, miksei kirkko ollut vuonna 1918 sovinnon puolella. Hän saa vastaparikseen papin vuodelta 1918, se pappi siunasi aseita, vaikka tuomiokirkonkin tiloihin pakeni liki kaksi tuhatta ihmistä suojiin.

524301.jpgVihan päivien lopussa puhutaan sovinnosta ja anteeksiannosta. Draama noudattaa siinä mielessä uskonnollista näkemystä, että sovinto ja rauha tavoitetaan vasta tuonpuoleisessa, kuoleman jälkeen. Sovintoteema toimii silti toisellakin tasolla, sillä Vihan päivien toteuttaminen kirkossa sovittelee kirkon osuutta sisällissodassa. Kirkko – vaikka koko kansan kirkko olikin kasteen saaneiden määrässä mitattuna – asettui vuonna 1918 selkeästi valkoisten puolelle. Joillain paikkakunnilla ei esimerkiksi kuolleita punakaartilaisia haudattu kirkkomaahan.

Vaikka Suomen vuoden 1918 sota oli asukaslukuun nähden vuosisadan verisin sisällissota Euroopassa (tämän tiedon olen poiminut Vihan päivien käsiohjelmasta), sodasta on puhuttu häkellyttävän vähän julkisesti ja yksityisesti. Tarkistin näytelmän jälkeen paikkakunnat, joilta vanhempieni suvut ovat kotoisin Suomen sotasurmat -tietokannasta. Hiukan yli neljäntuhannen asukkaan kunnassa oli vuonna 1918 kaatunut, teloitettu tai muuten sodan seurauksina menehtynyt liki sata henkeä, suurin osa nuoria miehiä. Samanlainen joukko kuolleita naapurikunnassa. Kolmas hiukan pienempi määrä vainajia siinä pitäjässä, jonka hautausmaalle jätin ruusun 1989.

Siitä on 89 vuotta. Ei kovin monta sukupolvea. Silti vaikenemisen kulttuuri on tehnyt sen, etten tiedä, onko joukossa sukulaisiani tai heidän läheisiään.

Eikö anteeksiantamisen ja sovinnon edellytys ole tietoisuus tapahtuneesta? Jos on vain epämääräinen mielikuva pahasta tai vääryydestä, eikä tarkemmin tiedä mitä on tapahtunut, kenelle ja missä, on vaikea käsitellä asioita mitenkään. Ei voi antaa anteeksi, jos ei tiedä, mikä on anteeksi annettava. Siispä on perin juurin hullua, ettei vuodesta 1918 ole puhuttu. Aivan kuin edessä olisi vuosikymmenet ollut joukkohauta, joka on yritetty saada näkymättömäksi laittamalla silmät kiinni, kollektiivisesti ja yhtä aikaa.

Nähtävästi nyt on tarpeeksi kauan pidetty silmiä kiinni, sillä sisällissotaa ja sen vaikutuksia on alettu lähestyä. Esimerkiksi monet Seppo Rustaniuksen  dokumenttielokuvat  käsittelevät sisällissotaa, on toteutettu Suomen sotasurmat –tutkimusprojekti ja tietokanta ja lukuisia yksittäisiä tutkimuksia (esimerikiksi Anu Hakalan Housukaartilaiset, alun perin pro gradu -työ, jonka Like julkaisi kirjana 2006). Viimeksi sunnuntaina 14.4. Helsingin Sanomat arvioi sisällissotaa tavalla tai toisella käsitteleviä teoksia (Aapo Roselius: Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa, Jaakko Heinämäki: Hans Kalm: vapaussoturi ja vaihtoehtolääkäri, Marjatta Cronvall: Seitsemäs mies).

Kirjoitti Luke
Ruusukuva Wikimedia commons
Vihan päivät -esityksen kuvat Rami Marjamäki. Tarkemmat näyttelijätiedot täältä.

Linkkejä toisaalle:
Ohjaaja Kari Hakalan haastattelu Utain –viikkolehdessä
Käsikirjoittaja Tytti Issakaisen haastattelu Sivistys.net:ssa
Videoita Tuomiokirkon korjaustöistä ja Vihan päivät -esityksestä
Kuolemantanssi- Dance macabre -aihe taiteessa
Lauha, Aila: "Syyttömyyden taakka" – Suomen luterilainen kirkko ja sotasyyllisyys .pdf käsittelee kirkon suhdetta etenkin toiseen maailmansotaan, mutta myös sisällissotaan