Sisustuslehtien kuvissa olohuoneet näyttävät kummallisilta, jos näkyvillä ei ole mitään luettavaa. En ymmärrä, mitä sellaisissa olohuoneissa tehdään - istutaan kenties sohvalla tuijottamassa sisustustauluja? Toisaalta en ymmärrä niitäkään olohuoneita, joiden kirjahyllyissä on metrikaupalla selkämykseltään samanvärisiä, -paksuisia ja samalla kultamaalilla koristeltuja teoksia. Moisesta sarjoittamisesta herää epäilys, että kirjat ovat pelkkiä pahvikuorisia lavasteita, jommoisia on kautta aikain käytetty teatterinäyttämöillä.

Kirjoja kertyy kotiin huomaamatta. Jos minulla olisi vähän parempi pokerinaama, niin väittäisin että röyhkeimmät marssivat ihan oma-aloitteisesti juuri minun ulko-ovelleni soittamaan kelloa ja esittelemään itseään: "Moikka. Kuulin että kolmannen kirjahyllyn alimmalla tasolla on vielä tilaa, meinaan muuttaa sinne asumaan."

Viimeksi eräänä perjantaina kävelin kotiin kassissa Hanna Marjut Marttilan Lahjakas Anu Lovack - se oli niin halvalla paikallisen tavaratalon alepöydällä, että päätin pelastaa sen hyvään kotiin.(Olisin pelastanut myös ne muut saman kirjan kappaleet, mutta epäilin että kassa olisi siinä vaiheessa katsonut ostoksiani kummeksuvasti.)

Samalla tavalla kodittomina vaeltaneita ovat esimerkiksi Jayne Anne Philipsin Pikakaistat, Jorma Korpelan Tunnustus, Philip Varleyn Hyvästi, Robinson Crusoe ja Edwidge Dandicatin Näen, muistan, hengitän. Kaikista näistä olisin maksanut enemmänkin ja löytäjän riemu sen kun lisääntyi, kun löytö tehtiin yllättävissä olosuhteissa (alehyllystä, poistopinosta, antikvariaatin etäisimmästä nurkasta).

Tapanani on ostaa tuttuja kirjoja omaan kirjahyllyyn. Ensin luen lainakirjan (kirjastosta tai ystävän kirjahyllystä), sitten ahneuksissani hankin arkistokappaleen omaksi.

Tällä periaatteella luulisi, että kodin kirjahyllyissä olisi vain luettuja ja hyviksi havaittuja teoksia.

Teoria on toista kuin käytäntö.

Kotona luuraa lukemattomia kirjoja, joihin minulla ei ole aikomustakaan tarttua. Ei ainakaan heti. Eikä ensi kuussa. Eikä ensi vuonna. Kenties ei koskaan. Kahvipöytäkirjoja, imagonrakennuskirjoja, kirjoja jotka vaikuttavat niin hyviltä, että johan ne minuunkin levittävät hyvän ja sivistyneen ihmisen auraa pelkällä olemassaolollaan.

Taidanpa tuunata kotia kirjoilla (nykyisellään kun voi tuunata melkein mitä vaan muutakin kuin sen ruosteenruskean Toyota Corollan takapuskuria). Pelkästään se, että säilytän eräitä kirjoja omassa hyllyssä, viittaa aikomukseen lukea teokset joskus kannesta kanteen, tai vähintäänkin pinnan alla kytevään kiinnostukseen tiettyjä aiheita kohtaan.

Kenties nivelrikkoisena puolisokeana muorina perehdyn kissojen rapsuttelun lomassa Erich Auerbachin Mimesikseen, päädyn länsimaisen novellistiikan alkulähteille lukemalla Boccaccion Decameronen lyhentämättömän painoksen aivan kokonaan ja tutustun suomalaiseen kustannusmaailmaan Jarl Hellemannin Kustantajan näkökulman kautta. Lisäksi Markku Valkosen johdattelemana tutkailen suomalaisen kuvataiteen Kultakautta, siirryn Martyn Oliverin sanoin hetkittäin Filosofian historiaan ja viimeinkin selvitän, mitä Jungilla on sanottavanaan Unista, ajatuksista, muistikuvista.

Silloin vanhana minusta tulee luultavasti myös mestarijoogaaja ja henkissävytteisen kirjallisuuden asiantuntija. Kielilläkin suunnittelen opiskelevani, onhan hyllyssä sekä englanninkielistä kaunokirjallisuutta että tietopuolisempaa tavaraa. Proosan klassikkojakaan ei sovi unohtaa, on Marko Tapion  Arktinen hysteria I-II ja Oscar Wilden Valehtelun rappio, H. J. Nortamon Raumalaissi jaarituksi ja Jorge Luis Borgesin Hiekkakirja.

Se toinen tässä taloudessa asuva kaksijalkainen on ihan yhtä syyllinen täysiin kirjahyllyihin. Joskus aikana ennen yhteistaloutta hän säilytti sohvapöydällä Umberto Econ Matkaa arkipäivän epätodellisuuteen. Kuulemma se piti pelastaa kirjaston poistomyyntipinosta kotikirjahyllyyn tuomaan kultivoitua tunnelmaa. Toisen kaksijalkaisen jäljiltä olohuoneessa on tuhansia sivuja paikallishistoriaa (Tampereen historia osat I-IV) ja politiikkaa (Stalinin kootut ja Vilenin valitut), mutta ei pienintäkään aikomusta lukea noita järkäleitä.

Ainoa ongelma syntyy siitä, ettei kirjoja (edes huonoina pidettyjä ja sukulaisen kuolinpesästä kotihyllyyn päätyneitä) voi heittää menemään. Kirja roskakorissa on kuin sikiö jätesäkissä. Kirjojen vieminen antikvariaattiin taas edellyttäisi tiettyä vaivaa, suunnitelmallisuutta ja varmuutta. Mistä sitä tietää, jos joskus silmäni avautuisivat esimerkiksi agenttijännityksen suhteen? Len Deightonin Lontoon ottelun heittäminen roskikseen olisi sadistista toimintaa, vaikkei "Englannin tiedustelupalvelun hyllyltä kenttätyöhön nostetun veteraanivakoojan elämä myyrien ja sakaalien maailmassa" minua juuri nyt liiemmin kiinnosta. Lukemattomat kirjat ovat kurkistusluukkuja mahdollisiin maailmoihin. Joskus tulevaisuudessa jokin nyt tylsältä vaikuttava maailma voi houkuttaa. Siihen asti pidän kiinni aina vaan täydemmiksi käyvistä kirjahyllyistä.

Onneksi kirjat eivät pilaannu.

Kirjoitti: Luke
Kuvat: RA