Kuka minä olen? Miksi minua ahdistaa? Miksi minun elämäni tuntuu niin elämättömältä? Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni, kun perustin Kiltin Tytön Blogin syksyllä 2005. Huusin nimettömästi kysymyksiä nettiavaruuteen, koska halusin saada niihin vastauksia. Eikö kukaan ymmärrä minua? Nimeni oli pelkkä Hahmo.
Luova tila koululla. Taideteokset Päivi Vehviläinen (vas, seinä) ja Petri Kulju (oik. seinä).
Ihminen, joka ei tunne blogimaailmaa, ei ymmärrä mitä järkeä on vuodattaa syvimpiä tuntojaan anonyymisti julkiseen mediaan, internetiin. Monet anonyymibloggarit kirjoittavat julkiseen päiväkirjaansa sellaisia asioita, joita ei edes kotona sanota ääneen.
Ihminen haluaa tulla kuulluksi. Omaan blogiin kirjoittaminen on eräs tapa saada ääni kuuluville. Netistä löytyy muitakin vaihtoehtoja. Itse olen kirjoitellut usealle keskustelupalstalle ja ollut jäsenenä muutamassa sähköpostilistassa. Näihin verrattuna blogissa on monia selviä etuja. Omaan blogiin voi kirjoittaa mitä tahansa ja miten tahansa. Siitä voi muodostaa juuri sellaisen julkaisun kuin itse haluaa. Lisäksi suuremmalla joukolla on mahdollisuus löytää blogi, ryhtyä seuraamaan sitä ja kommentoimaan blogikirjoituksia.
Näin kävi minulle lähes heti, kun perustin blogin ja avauduin. Kommenttilaatikkoon ilmestyi teksti: "Sinun juttusi tuntuvat tutuilta. Muistutat minua muutaman vuoden takaa." Tekstin kirjoittanut ihminen ryhtyi aktiivisesti kommentoimaan tekstejäni ja tekemään hyviä kysymyksiä sekä antoi vihjeitä siitä, mitä asioita minun ehkä pitäisi pohtia, jotta elämä ei tuntuisi niin elämättömältä.
Oppilas löysi gurunsa. Kun aika on kypsä, tiellesi ilmestyy ihminen, joka ohjaa ja opastaa sinua elämänpolullasi. Ajan myötä löysin myös toisia hengenheimolaisia. Ihmisiä, jotka kirjoittivat minulle tärkeistä asioista. Syntyi samanhenkisten verkosto.
Samalla, kun kirjoitin itsestäni ja seurasin muiden blogeja, koin kasvavani henkisesti. Itsetutkiskelu tehostui. Jos olisin jäänyt pyörittelemään ajatuksiani vain oman pääni sisällä (ja niitä ajatuksia oli paljon), olisin kiertänyt kehää. Nyt minua heräteltiin. Kirjoituksiini reagoitiin. Välillä palaute oli hyvää. Välillä joku suuttui. Se kuuluu asiaan. Ei kaikkia voi eikä tarvitse miellyttää.
Joulukuussa eräs nettituttuni suositteli minulle Julia Cameronin kirjaa Tie luovuuteen . Nettituttuni näki minussa lukittua luovuutta. Hän sai minut muistamaan lapsuuden haaveet ja sen, kuinka ala-asteella nautin kirjoittamisesta. Kirjoitin runoja ja pieniä novelleja 10-vuotissyntymäpäivälahjaksi saamallani matkakirjoituskoneella. Valitettavasti yläasteaika tappoi luovuuteni ja torjuin luovan kirjoittamisen tarpeeni. Koin olevani omituinen ja liian erilainen.
Tein itselleni uudenvuodenlupauksen. Päätin läpikäydä kirjan ohjelman tammi-maalikuussa vuonna 2006. Kirjoitin tuosta prosessista blogiini. Opettelin samalla digivalokuvausta.
Lopulta tuon kirjan läpikäyminen sai minussa aikaan päätöksen. Halusin elämääni enemmän luovuutta ja kirjoittamista! Tein rohkean päätöksen jäädä vuorotteluvapaalle ja hakea vuodeksi opiskelemaan Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalle . Kirjoittajalinjan pääpaikkana toimii Vilho Lampi –museo, vanha kansakoulu, jota kutsumme lempinimellä kivikoulu. Siitä tulisi minun henkinen kotini ja levähdyspaikkani lukuvuoden ajaksi.
Kivikoulu.
Syksyllä 2006 en ollut enää tyytyväinen Kiltin Tytön Blogiin. Aika oli ajanut sen ohitse. Miten kertoisin opiskelusta Limingan taidekoulussa anonyyminä ja paikkakunnattomana? Päätin tuhota vanhan blogini. Sen tekstit olivat vanhoja, intiimejä tilityksiä. Ne muodostivat kuvan sisäisestä prosessistani, jonka kävin läpi blogin elinaikana. Säästin sentään itselleni kaikki kirjoitukseni, ja ehkä ne ovat muuallakin tallessa. Kerran netissä, aina netissä. Asia huoletti ja pelotti minua aikaisemmin, mutta ei enää. Miksi häpeäisin omia menneisyyden tunteitani?
Perustin uuden blogin nimeltä Luovuus ja kirjoittaminen. Vaihdoin Hahmon nimeksi HeidiHahmo. Aluksi blogi oli mitäänsanomaton ja vaisu. Hain kovasti sille muotoa ja sisältöä. Miten ja mistä kirjoitan? Oli outoa tulla osittain kaapista ulos. Vähitellen uskalsin kirjoittaa lähes yhtä avoimesti kuin ennenkin.
Minä olin täynnä luovuutta ja kirjoittamista, kun tulin taidekouluun. Rohkeus olla esillä ja kyky muokata omaa tekstiä vain puuttuivat. Molemmat kyvyt ovat kasvaneet tämän lukuvuoden aikana. On ollut upea huomata uskaltavansa tehdä asioita, joita pari vuotta sitten ei ikinä olisi kuvitellut tekevänsä. Kun ylittää itsensä, tunne on todella palkitseva. Vaikka aluksi jännittää ja hermostuttaa. Vaikka on ramppikuumetta, mutta siitä huolimatta pistää itsensä likoon. Tunne lienee sama, kun uskaltaa ensimmäisen kerran hypätä laskuvarjohypyn lentokoneesta.
Taidekoulussa olen omaksunut myös runsaasti teoriatietoa (mm. proosa, draama, lyriikka, runousoppi, esseistiikka, tekstien analysoiminen). Olen saanut harjoittaa käytännössä taiteilijan elämää. Olen oppinut arvostamaan omaa tekstiäni. Uskallan lukea sitä ääneen isommallekin joukolle. Mutta osaan myös muokata sitä ja katsoa sitä kriittisesti. Tarvittaessa uskallan pitää puoliani, jos haluan pitää kiinni taiteellisista näkemyksistäni. Kyse on kuitenkin minun tekstistäni, ajatuksistani ja tunteistani.
Teksti itse on kuitenkin itsenäinen olio. Kaikki teksti on jollakin tavalla fiktiota ja muokattua. Kun runot tai proosapätkäni lähtevät maailmalle, ne alkavat elää omaa elämää. Ne eivät ole enää osa minun persoonaani. Minä en ole enää sama ihminen kuin kirjoittamisen hetkellä; toisaalta en ole erikään. Kyse on siitä hetkessä ja siitä tunteesta, missä loin tekstini.
Minä en voi vaikuttaa siihen miten tekstejäni luetaan tai miten ne käsitetään. Tuo tieto helpottaa negatiivisen palautteen saamista. Jos kaikki eivät tykkää tai ymmärrä, mitäs sitten? Lukekoot jotain muuta. Minulle riittää se, että edes joku saa teksteistäni irti jotain, oivaltaa ja tuntee. Joskus se ihminen voi olla vain minä itse. Loppujen lopuksi kirjoitan itseäni varten; tutkiakseni asioita, jotka ovat minun sydäntäni lähellä. Kirjoittaminen on tutkimusmatka omaan elämään.
Tammikuussa 2007 muutin blogini nimeksi Rakastuin Runoon. Lisäsin profiilin valokuvan, jossa näkyy osa kasvoistani. Tältä minä näytän.
Yhä enemmän blogistani tuli ideoideni ja luovuuteni - runot, esseet - julkaisukanava. Oma pieni nettilehteni. Tällä hetkellä en enää räväytä tunnemössöäni suoraan kaikkien silmille. Nyt käytän tunteiden kirjoani hyväkseni kaunokirjallisen tekstin tuottamisessa. Tunteet toimivat moottorina luodessani runoja ja fiktiivisiä tarinoita. Yksi tarinani on luettavassa Eija Jaakolan nettisivuilla .
26.3.2007 tapahtui seuraava vaihe. Laitoin koko nimeni omaan blogiini. Minut oli pyydetty pitämään Huutomerkki ry:n kirjapajaa ja halusin mainostaa sitä lukijoilleni. Olisi tuntunut hassulta sensuroida oma nimi pois ilmoituksesta.
Minut kutsuttiin myös lausumaan runojani saman yhdistyksen runoiltaan huhtikuun puolivälissä. Olin ennenkin käynyt siellä esiintymässä, mutta vapaamikkiosuudessa illan päätteeksi. Nyt siis olin kutsuttuna ja taas oma nimeni oli netin ilmoituksissa.
Samaan aikaan ilmestyi Limingan taidekoulun julkaisu Draamattu , jossa on yksi runoni, ja minulta pyydettiin runo Nokturnon palapeliin . Ihmeellisesti kaikki luovuuteen liittyvät jutut tuntuivat tapahtuvan samalla kertaa!
Päätin lopulta laittaa nimeni blogiin kokonaan otsikko-osuuteen. Muutin HeidiHahmon HeidiR:ksi. Vaihdoin profiiliin kokonaisen kuvan itsestäni. Hahmo poistui näyttämöltä.
Nyt kun itse olen saanut luvan olla olemassa, voin keskittyä tekstien luomiseen. Tuon luvan olen siis saanut ennen kaikkea itseltäni. Mutta blogini lukijoilta olen saanut suunnattomasti tukea, kannustusta ja kehuja sekä iloa ja positiivista mieltä. On hienoa, että on olemassa ihmisiä, jotka jaksavat kannustaa. Kiitos.
Voin nyt antaa tekstien ja niiden tarinan tulla esille. Oman minän ja olemassa olon korostaminen voi seuraavaksi häipyä taka-alalle. Etten olisi minäkeskeinen, pyörisi oman napani ympärillä ja korostaisi omaa persoonaani ohi sen asian, sanoman tai idean, jonka haluan tuoda esille. Kaikella on aikansa. Tämä on prosessin seuraava vaihe.
Tulevaisuudessa aion olla mukana kirjoittamisen maailmassa ja tutustua muuhunkin luovaan toimintaan, kuten öljyvärimaalaamiseen. Minua kiinnostaa kehittyä lausujana ja esiintyjänä. Aion osallistua Huutomerkki ry:n tapahtumiin. Alan koota runokokoelmaa ja kirjoittaa romaanin käsikirjoitusta. Osallistun kirjoituskilpailuihin. Haluan opettaa luovuutta muillekin ja kertoa omista kokemuksistani. Auttaa muita.
Nautin osallistumisesta. On hauska tutustua uusiin ihmisiin niin netissä kuin livenä. Tämä on sosiaalisuuttani. Harrastukseni. Siihen kuuluvat vahvasti luovuus, taide, kirjat ja kirjoittaminen.
Elämä ei ole enää elämätöntä. Tällä puolentoista vuoden matkalla olen päässyt näkymättömyydestä ja tyhjyydestä näkyväksi.
Voin sanoa: Minä olen.
Heidi Rundgren
Blogi: Rakastuin runoon
Kuvat: Heidi Rundgrenin Flickr:stä
Kommentit