667323.jpg

Edit huom: tätä elokuva-aiheista kirjoitusta on rakennellut katsoja, joka muistaa kehnonlaisesti elokuvien juonia. Hän unohtaa säännönmukaisesti myös ohjaajien, käsikirjoittajien, roolihahmojen ja näyttelijöiden nimet. Siksipä tässä tekstissä on kovasti viitteita imdb:n sivuille, joilta kirjoittaja ja muut muistamattomat voivat tarkistaa faktoja.

Pidän elokuvista, joiden päähahmot elättävät itseään taiteella tai ainakin pyristelevät taiteen tekemistä kohti. (Taiteeksi minulla kelpaa kaikki rockkitaransoitosta runouteen asti.) Kumminkin kartan dokumentaristisella otteella tehtyjä elokuvia, siis niitä, joissa yritetään valottaa Taiteilijan elämää kohdusta hautaan – tai vähintäänkin poimia kaikki yksityiskohdat kiivaimman luomiskauden ajalta. En ymmärrä, mitä mieltä on tehdä elokuvaa, jos tarkoitus on vain kuvata henkilöhistoriaa.

Äskettäin varasin Jane Campionin elokuvan An Angel At my table, suomeksi Enkelin kosketus. Muistini mukaan päähenkilö Janet Frame eräässä kohtauksessa syöksyy ulos täydestä luokkahuoneesta ja oppilaat jäävät hölmistyneinä katsomaan opettajansa perään. Seuraavissa kuvissa ollaankin jo mielisairaalassa, jonne Janet on kärrätty vanhempien toimesta.

En tiedä, muistanko oikein elokuvan tapahtumia. Vielä vähemmän tiedän, vastaavatko elokuvan tapahtumat todellisen uusseelantilaiskirjailija Janet Framen  elämää. Sillä miten totta mielikuvat ovat ei lopulta ole kovin paljon väliä. Vielä yli kymmenen vuotta elokuvan katsomisen jälkeen muistan nuo muutamat välähdykset, joten Enkelin kosketuksen on täytynyt olla merkittävä minulle ainakin silloin vuosia sitten.

Joskus omat muistikuvani osoittautuvatkin seuraavalla katsomiskerralla aika lailla toisiksi kuin itse elokuva. Saatan esimerkiksi sotkea toisiinsa samankaltaisia tilanteita eri elokuvissa. Scott Hicksin Hohdossa*  lapsinero pianisti David Helfgott  huojuu hänkin mielisairaalan käytävillä, on valkoisia seiniä ja hoitajia, mutta ei sentään uhkaa lobotomiasta.  Sen sijaan Helfgott harjoittelee sormikkaat käsissään näkymättömällä pianolla ja hengitys huuruaa pilvenä hänen ympärillään.( *Kuten tarkkaavainen lukija myöhemmin muistutti, ei tuon Hicksin elokuvan (Shine) suomenkielinen nimi ole Hohto, vaan Loisto. Muistini temppuilut ulottuvat elokuvien nimiin asti.)             

Molemmissa elokuvissa melkein täydellinen eristyneisyys ja ympäröivän maailman tylyys ei johda lannistumiseen tai lamaantumiseen. Janet ja David (voi, näin kirjoitettuna he vaikuttavat aivan romanttisen komedian pääparilta) ovat sitkeitä, uskovat itseensä vaikka muut pitäisivät heitä hulluina. Lopussa usko kantaa tulosta: Janet kirjoittaa itsensä ulos mielisairaalasta, Davidin näkymätön piano vaihtuu oikeaan instrumenttiin ja kylmä eteistila konserttisaliin. Sitähän katsoja haluaa: oikeudenmukaisuutta ja palkintoa - vaikeuksien jälkeen seuraa ulospääsy, ei vain lisää vaikeuksia.

Eräistä elokuvista muistan värejä. Frida  on oranssia ja punaista, runsasta, rönsyilevää. Frida on myös taitelijan fyysistä kipua ja makaamista sängyssä paketoituna kaulasta alaspäin. Fridassa ruumis erottaa muista enemmän kuin mieli, hulluus asuu ruumiissa. Frida on kepeämpi ja verevämpi kuin Enkelin kosketus tai Hohto, mutta silti muistan salakyynelehtineeni elokuvateatterin penkillä (inhoan katsomossa ääneen niiskuttamista olipa se niisku sitten omaa tai vieruspenkiltä tulevaa  – jos itken, niin itken hiljaa ja huomaamattomasti).

667438.jpgYhtä voimakkaita värejä on Caravaggiossa, Derk Jarmanin elokuvassa, jonka senkin haluaisin nähdä uudelleen. Muistissani se oli raivoisan energinen ja vihainen elokuva. Caravaggion maalaukset olivat elossa, niiden hahmot liikkuivat, tunsivat, puhuivat.

Teokset heräävät henkiin myös Steven Shainbergin elokuvassa Fur: An Imaginary Portrait of Diane Arbus. En tiennyt Arbusista  paljoakaan ennen elokuvaa, (vain tämän valokuvan), sama pätee  Janet Frameen ja David Helfgottiin. Elokuvamielikuvissani on ensimmäisenä muutos: Nicole Kidman on alussa jäykkä, kaulaan asti napitettu ja nutturoitu Arbus, lopussa taas – kokonaan hiusten vaatettama.

Kenties olisin katsonut henkilöitä eri silmin, jos heidän taiteensa ja elämänsä olisi minulle tuttua. Ainakin Outi Heiskasen arvostelu  Furista muistuttaa minua siitä, että mitä tutumpi elokuvan henkilöhahmo itselle on, sitä helpommin on tyytymätön siihen, millaisia mielikuvia elokuva hänestä luo. Sopivatko karnevaaliotokset muotokuvaan ihmisestä, joka kumminkin todellisessa elämässä tekee itsemurhan? Saako olla kevytmielinen, jos kaikki ainekset tragiikkaan ovat läsnä? Missä vaiheessa elämäkerrallinen elokuva alkaa etääntyä liian kauas lähtökohdistaan?

Kevytmielisyydestä muistan kotimaisen elokuvan, Jari Halosen Aleksis Kiven elämän. Nauroin liki hysteerisesti, kun Kivi ja ylen snobi kulttuuri-intelligentsia asetettiin vastakkain eikä liikoja piitattu siitä, olivatko jotkut pikku yksityiskohdat (vaikkapa viinirypäleiden syöminen) oikeasti mahdollisia 1800-luvun Suomessa. Ja vaikka lopussa soi Finlandia suomalaisen metsämaiseman keskellä, niin sitäkään kohtausta en osannut pitää vakavan totisen ylevänä.

Kaikki tässä mainitut elokuvat voisin katsoa toistamiseen - ja se on minulla paljon sanottu: katson uudestaan vain harvoja ja valittuja filmejä. Jään odottamaan nouto-ilmoitusta Enkelin kosketuksesta.

Kirjoitti: Luke
Kuvat: Wikipedia Commons: Cinematographe Lumieire
Caravaggio: Medusa 1592-1600