645557.jpg

 

Nykyään on mahdollista tehdä hyviä tekoja pelkästään jättämällä tiettyjä tekoja (kuten auto- ja lentomatkailutekoja) tekemättä. Joskus mietin, olisiko tässä verbaalisen hälyn ja suoranaisen sanallisen saastan täyttämässä maailmassa hyvä teko jättää tarpeettomat tekstit kirjoittamatta. Siitä huolimatta minusta on tuntunut jo jonkin aikaa siltä, että haluaisin kirjoittaa jotain kaunokirjallista. Tehdä sanataidetta siis, harjoittaa luovaa kirjoittamista. Luoda. Olla luova.  

Luovuus on sitä että päästää irti, antaa mennä. Luovuus on sitä että katsoo tuttua asiaa uudesta näkökulmasta ja tavoittaa jotain mitä ei ole koskaan ennen huomannut. Luovuus on sitä että astuu sivuun totutuilta ajatusradoilta. Luovuus on vahinko, valahdus, repeämä, silmäpako*.

Tiedän näköjään varsin paljon luovuudesta. Mitä enemmän sitä ajattelen ja luonnehdin, sitä kauemmas siitä joudun. En voi hypätä enkä heittäytyä siihen, kun väliin kasvaa määritelmien muuri.

Osaan kirjoittaa siistiä ja sävykästä asiatekstiä ja korjata myös muiden tekstejä selkeämmiksi. Lisäksi osaan varsin uskottavasti matkia melkein mitä tahansa tekstilajia: sanomalehtireportaasia, takakansitekstiä, kansanlaulun kertosäettä, itseironista blogimerkintää. Se on silkkaa sorminäppäryyttä, johon ei vaadita muuta kuin kohtuullinen kielitaju ja selkeä mielikuva päämäärästä. Tuo määrätietoisuus on eräänlainen luovuuden vastakohta. Osaisin minä romaaninkin aloittaa – kun vähän mietin, keksin vaikka kuinka monta ihan romaaninaloituksen kuuloista tekstinpätkää – mutta sitä ei olisi mitään järkeä jatkaa. Maailma on jo ennestään täynnä tarkoitushakuista ja laskelmoitua tekstiä. Haluaisin kirjoittaa jotain, mikä ottaisi itse paikkansa maailmassa ja perustelisi ominaisuuksillaan oman olemassaolonsa. Ei siihen tarvitsisi liittyä mitään selittämätöntä mystiikkaa, ei salaman lailla iskevää inspiraatiota eikä tuntemattomien äänten jylinää päässä. Kunhan nyt pystyisin uskomaan, että minulla on jotain sanottavaa, joka kannattaa sanoa. Mutta uskominen on vaarallista. Se vaatii vilpittömyyttä, joka taas tekee haavoittuvaksi.

Jos päästää irti ja antaa mennä, menettää ironisen etäisyyden. Jos säilyttää ironisen etäisyyden, ei koskaan saa aikaan mitään uutta ja yllättävää. Ja jos ei saa koskaan aikaan mitään uutta ja yllättävää, ei tuloksista jaksa innostua edes itse.

Jos minulle antaa sakset ja paperia tai puikot ja lankaa, ryhdyn iloisesti ja ennakkoluulottomasti luovaksi: annan välineiden viedä ja katson, mitä tapahtuu. Joskus syntyy hienoja askartelu- ja käsitöitä, joskus pelkkää roskaa ja melkein aina jotain muuta kuin mitä alun perin ajattelin. Miksi, oi miksi samaa on niin vaikea soveltaa sanoihin?
 


kirjoitti Tosikko
*Silmäpakovertaus on pöllitty Jarkko Laineelta, joka käytti sitä Miten kirjani ovat syntyneet -teoksessa.

Kuva: Just4you/Stock.xchng