719701.jpg
…jos pystyt niin poimi hänet, viettele hänet ja saat kaiken, eikä mikään tee kipeää, olet kuningatar beibi (runoilija Mika Terho, 90-luvun kuvat)

"Simmost mää vaan täsä sil taiteilija Terhol oli sanomas, et kiitoksi kovim pal ehrotuksest, kyl mee see nymffomaanie syyskokoukses otetti esil ja kovin keskusteltti ja oikke moni plondi ol valla riamussas, lupasivap pirautel, mut mä itte henkilökohtasest meina jättä nyy täl kertta väli…"

Niin kuin näkyy, tarvitsen tähän pohdiskeluuni naisen naurunaiheista itseäni paljon, paljon osaavamman miehen ja naisen tekstejä avuksi. Terholle vastaamassa on tietysti murrerunon kuningatar Laaksonen, jonka ironia osuu täsmällisesti maaliin ja puhkaisee yhden kuplan, yhden teennäisen makuisen uskomuksen naisesta vaarallisena viettelijänä. Mutta tekee sen tavalla, jossa kuitenkin on sama ikuinen soraääni, aina löytyy blondi tai pari, joka on justiinsa sitä mieltä, että tämä kuva naisesta on se oikea. Sillä eiväthän naiset ole yhtä mieltä ainakaan siitä, mikä ja millainen nainen on, mistä varmuuden saa viimeistään silloin, kun kuulee naisen sanovan: "en ole feministi mutta…"

Nainenhan tietenkin nauraa miehelle, mutta mille muulle? Kysyn mieluummin mille nainen ei nauraisi? Hm, luultavasti hän ei naura misogyynisille jutuille, julmuuksille eikä seksuaalisesti loukkaaville vitseille. Enimmäkseenhän naisille ei tuota mitään ongelmaa nauraa suurimmalle osalle blondivitseistä tai naisista auton ratissa. Hehän tietävät erittäin hyvin, ettei mikään ole yhtä hyödyllistä, kuin heittäytyä avuttomaksi blondiksi rautakaupassa tai jossakin muussa soveliaassa paikassa. Myönnän toisinaan sortuvani tähän temppuun itsekin, siis hyödyntäväni härskisti vanhaa kunnon 'sankari pelastaa avuttoman'-leikkiä. Ja vielä viimeksi se sujui oikein hyvin. Tiedän kyllä, että tälle leikille on olemassa parasta ennen päivämäärä, joka minun on hoksattava ajoissa, jotta huomaan vaihtaa tahdin Pihtiputaan mummoon. Niin tai näin, avuttoman ja aivottoman olion kuvan ovat miehet rakentaneet, siispä on vain ihan oikein, että he maksavat siitä verot työllä ja hiellä.

Mieshän se yhden perimätiedon mukaan on vitsinkertoja ja se suuri humoristi, joka naisia naurattaa. Ja naurattaahan hän, - se kun on niin helppo tehtävä, että se onnistuu jopa mieheltä. Muutenkin vaaditaan aika vähän – joskin sentään naisistakin lienee yleensä parempi, että nauru syntyy siitä mitä mies sanoo, kuin siitä että mies on. Yhtä kaikki, paljon on miehessä naurun aihetta naiselle, jos kohta tarpeeksi usein myös itkun aihetta. Miksi Saara nauroikaan…

Kaikelle nauramisellehan on ainakin kolme pääfunktiota. Seksivitsit ja sukupuolten välinen härnäily (ja tarkkaan ottaen niistä ensimmäiseen kuuluu myös pieru- ja paskahuumori). Toinen on (miehisen?) kilpailun sivutuotteena syntyvä sankarin ja voittajan nauru. Kolmantena on hölmöilylle nauraminen ja viimeisenä tilannehuumori. Vielä joukkoon kuuluu ironia, joka itselleenkin salakavalana puikkii ja kurkistelee kaikissa pääluokissa, saattaapa puraista joskus omia aikojaankin.

Sukupuolihärnäilyähän on harrastettu aina, puolin ja toisin niin paljon kuin ikinä jaksetaan. Ja mehän jaksamme, tyyliin

Mies: Mitä järkeä sinun on pitää rintaliivejä, kun sinulla ei ole niihin mitään täytettävää?
Nainen: Mutta pidäthän sinäkin kalsareita...

Tyhmyydelle nauraminen on yhtä tavallista, ja enimmäkseen hyväksyttävääkin. Tai on ainakin ollut vielä silloin, kun hölmöläistarinat keksittiin. Ehkä vielä silloinkin, kun Kivi kertoi seitsemästä samaa naista yht'aikaa kosimassa käyvästä veljeksestä, joille Venla nauroi. Tosin August Ahlqvistilla oli muistaakseni asiaan jotakin kitkerää sanottavaa. Vastaavanlainen kirjallinen kuohahdus koettiin vasta myöhempinä aikoina, kun Havua ja Talviota kovasti yskittivät Tuntemattoman sotilaan rätingit. Yskittäväthän ne hernekasvustot tunnetusti nenätiehyeissä.

Puhtaan hölmöyshuumorin jatkajiin voinee lukea Huovisen Havukka-Ahon ja Hämäläisen Kätkäläisen, ja kyllä, tännehän luultavimmin paikantuvat myös Liksomin peräpohjolan murteella kerrotut jutut. Näissä on vain se ongelma, että ne nauravat tuolla jossain, tuolla kaukana perämetsissä oleville suomalaisille, urbaanisuomalainen on näistä tarinoista tyyten hukattu. Ja kun sen syytä lähtee luotaamaan, lienee vastassa vanha tuttu itsetuntoilmiö. Se ken urbaanisuomalaiselle nauraa, on ehkä juuri Laaksonen, joka tarjoaa TEST LAP ENKINEEREIL töitä Starista ja Myllypurosta tyhjiä yksiöitä asuttavaksi. Laululyriikassahan tätä saraa kynti aika onnistuneesti Gösta Sundqvist, Maanteiden ritareineen, ikuisesti kestävine rakennusprojekteineen ja Turkmenistanilaisine tyttöystävineen.

Nauru kun on sillä tavalla hankala juttu, että nauraja tuppaa nousemaan muiden yläpuolelle, ellei muista nauraa myös itselleen. Kun Hotakainen nauraa kotirintamamiehen pakkomielteelle pelastaa avionsa rintamamiestalon avulla, kun hän nauraa omakotiasujien söpöille puutarhapuuhille ja kiinteistönvälittäjien kaunistelluille totuuksille, hänen naurussaan on myös sävy, joka saattaa loukata.

Niin hauras on vielä urbaani suomalaisuus, ettei se oikein ota tällaista menoa kestääkseen. Eikä se kestäkään, niin kauan kuin hyväksyttävän elämänmenon variaatiot jokseenkin kokonaan puuttuvat, niin kauan kuin voi kalenterista nähdä mitä kauppiaan on seuraavaksi kauppaansa tilattava ja niin kauan kuin suomalaisen juhlapyhän merkittävyys voidaan määritellä sen mukaan, miten paha ruuhka on Heinolan ja Lusin välillä. Niin kauan kuin me olemme yhtenäiskulttuurimme vankeja.

Erityisen naisellista naurua ovat pienille asioille nauraminen, tilannehuumori sekä sellainen juttujen laajentelu, jossa toinen nainen lisää vapaasti ensimmäisen kertomaan naurunaiheeseen lisää tehoa, niin että juttu hersyilee. Naisten parissa kertoja ei ole naurattajasankari, vaan nauru syntyy yhdessäolosta, ja silloin yhdessä naurettu tyhmyyskin voi muuttua joukon tueksi, heikkous korvautuu porukan vahvuudella, porukan jonka siteitä nauru vahvistaa. Sen sijaan se, että joku nainen ottaisi vitsinkertojan roolin, hyväksytään vain pitkin hampain, ehkä, jos se juttu sitten on todella hyvä. Mies nyt saa kertoa jotain vähän kehnompaakin, kun se nyt kumminkin yrittää niin kauheasti… ja kun on niin söpökin… eikä sitä saa loukata…

- Fredrika (julkaistu alun perin Fredrikan toisessa 2.7.2007)