Olen päättänyt olla arvostelematta teoksia, joiden kirjoittajat ovat minulle tuttuja. Tästä säännöstä olen lipsunut pari kertaa. Syynä on ollut se, että teos on ollut niin kiinnostava, että silmäni ovat syyhynneet ja sormeni naputtaneet. En kirjoita arvosteluja tuttujen julkaisuista siksi, ettei enää tarvitsisi tuntea kirjailijan käsien tiukkaa otetta kaulan ympärillä ja yrittää siinä sitten vastata kysymykseen, että "mitä sä tiedät ranskan kääntämisestä" tai "mitä sä tiedät siitä, mitä mä oon ajatellu". Molempiin vastauksen pitäisi kai olla "en mitään". Kirjailijat ovat hienoa väkeä.

Samalla tavalla kuin heidän vääntämänsä teos on heidän rakentamansa, arvostelu on kriitikon rakentama. Molemmat heittävät itsensä peliin. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että kritiikillä olisi niin paljon merkitystä kuin sen kohdeteoksella. Niin ei saa olla. Kirjailijan ja kriitikon ero on kuitenkin siinä, että kriitikko ei voi suojautua roolihenkilön taakse ja antaa tämän sanoa kaikki ikävät mielipiteet. Kritiikissä puhuja on se, jonka nimi lukee tekstin lopussa. On myös kyse eri tekstilajeista: runokokoelmaa kirjoitettaessa ja arvosteltaessa vallitsevat erilaiset odotukset, normit ja erilaiset säännöt. Mutta tämä kaikki on vain johdantoa.


Seuraavaa juuri ilmestynyttä teosta en voi arvostella: Henry Lehtonen, Kirjanpitäjä, kansojen profeetta, apokalyptisia runoja (Sammakko). Kerron siitä kuitenkin kolme seikkaa:

1. Kokoelma on juuri niin kaaosmainen kuin aika, jossa elämme. Siksi kokoelman kansikuvankin voi nähdä onnistuneen. Kannessa poseeraavalla miehellä, joka ei ole runoilija itse, on kannettavanaan ristiriitainen asukokonaisuus: pikkutakki, solmio, lentäjänlasit ja – kasvoilla partavaahtoa. On kiire, parta on ehditty vain vaahdottaa. Tai sitten kiire tekee hajamieliseksi. Niin kuin se usein tekeekin.

2. Kokoelma on yhdestä kulmasta, monesta elämänalueesta kirjoitettu rahan johtamaa yhteiskuntaa ja rahan tavoittelun johdattamaa elämää rei'ittävä teos. Kirjanpitäjän sanonta vaikuttaa monesti syvyydettömältä, pelkiltä debeiltä ja kreduilta, mutta pinnan alla kytee arkisten profeetallisten huomioiden apokalyptisuus, joka hämmentää ja naurattaa. Kun nauramme, nauramme itsellemme.

3. Tällaista kokoelmaa ei ole ennen kirjoitettu. Lehtonen ei uudista runoutta älyttömillä kielipeleillä, vaan räikeällä ja yllättävällä ammattinimikenäkökulmalla. Työ määrittää kirjanpitäjän identiteettiä jokaisessa asiassa, jotka suodattuvat lomakkeiden ja lukujen läpi kirjanpitäjän itsensä ärsyyntymiseen saakka. Tässä olisi ollut paikka ajelehtia Karl Marxin työn ja pääoman ristiriitaan. Se on toki läsnä, kuten seuraavassa runossa:

Turha luulo

Toimitusjohtajan kassissa lukee:


"Kirjanpito on kivaa!"

Olen inhottava pikku nysvääjä.

Mutta minä kaipasin voimakkaammin Marxia. Ehkä Lehtonenkin kaipasi, koska Kallen henki kuitenkin leijuu rivien yllä. Kirjanpitäjä on "jumissa kapitalismin liukuportaissa" niin kuin me taidamme olla kaikki tahoillamme. Vaikka tähän kokoelmaan kannattaa tutustua, minä en kirjoita siitä arvostelua. Minä en voi. Jäävään itseni ja huomaan, että tämän voi osin lukea myös arvosteluna.

- Tommi