Satoi rankasti lunta, kun vein pieniä koiriani aamulenkille ja keksin idean kirjoittaa kirjan naamiosankareista. Lapsuuteni hiljaisella koulupihalla kaksi poikaviikaria juoksi ohitseni. Heillä oli kova kiire jonnekin. Kaulahuivia kaulalleen kieputtava poika sanoi toiselle: – Mä tiedän – nyt karataan!
Ja kuin unessa he olivat kadonneet kaupungin lumisille kaduille. Sanat jäivät kuitenkin pyörimään popcorneina kalloni sisällä. Muistin, miten olin usein parhaimpien ystävieni kanssa miettinyt karkureissuja. Ekan kerran tarhassa ja viimeksi armeijassa. Karkaaminen tuntui kivalta ajatukselta. Taidanpa tehdä kirjan, tuumasin ja kävelin lapsuuteni kotikulmille, nurkan taakse.
Näin itseni ja ystäväni naamiosankareina: liehuvat viitat ja mustat naamiot päässä, vilistämässä 70-luvun Sorsapuistossa, Tullikamarin varastokujilla, tervapahvikatoilla ja ruostuneilla tikkailla. Kävelin hylätylle ratapihalle, joka näytti varsin samanlaiselta kuin eilen, kun luimme junien kääntösilloilla ja lastauslaitureilla sarjakuvia, seikkailuromaaneja ja etsiväkirjoja. Aurinko kipusi rautatieaseman väsyneiden tornien, kumarien sähköpylväiden ylle. Siinä se on: koko maailma ja olennot.
Kirjoitin lisää innostuksen vallassa, kunnes koiralauma ilmoitti tyytymättömyytensä. Lauman pienin chihuahua oli pistetty puhemiehen tehtäviin. Kaveri vinkaisi vetoavasti ja raapaisi säärtäni pää kallellaan, märät mulkosilmät tuijottivat odottavina. Nauratti. Uudelle lenkille, tytöt. Suuntana lapsuuden seikkailurikkaat kujat ja kadut!
Kävellessä ymmärsin, että tarinoita ja seikkailuita riittäisi keksittäväksi vaikka kuinka monen kirjan verran. Miksi en siis kirjoittaisi sarjaa? Olisiko se vaikeaa? Ehkä. Kaiketi. Tai sitten ei. En ollut aiemmin kirjoittanut kirjasarjaa, mutta olin lukenut niitä suurella nautinnolla lapsena. Myös sarjakuvat, TV–sarjat ja jatkokertomukset olivat mahtiherkkuani. Ja itse asiassa, palasin lapsuuden sarjakirjallisuuden pariin mielelläni armeijassa. Harmaissa vetimissä oli hauska lukea toistuvia (turvallisia) asioita, koska aikaa oli runsaasti ja turtunut mieli oli kyllääntynyt aikuisten nopeasti omaksuttaviin leikkeihin. Silloin kirjasarjat tarjosivat saman kuin lapsena: syvähypyn uuteen, todellisempaan tunnemaailmaan. Ajattelen näin: kaikki mitä tunnemme ja kuvittelemme, on aina totta. Jos tunnistan miltä sarjojen lukeminen tuntuu, voisin sellaisen varmasti kirjoittaa, aprikoin ja kirjoituspelkoni haihtui.
Kirjoittaessani ensimmäistä naamiosankarit –kirjaani, suunnittelin etukäteen lisää hahmoja Jannen, Jukan ja Petterin seuraksi. Heidät esiteltäisiin sarjan muissa osissa. Tärkeäksi tuli, että poikien seuraan ujuttautuisi myös tyttöjä ja heidän suhteensa alkaisivat kuplia ja poreilla tarinamatkan aikana. Keksin myös tapahtumapaikkoja, teemoja ja aiheita, joita heidän seikkailuissaan käytäisiin läpi. Mukaan tuli eläimiä, jotka olivat todellisesta elämästäni lainattuja: kissoja, koiria, mainalintuja, oravia, minipossuja… tärkeitä ystäviä.
Ensin en ymmärtänyt sitä itsekään, mutta myöhemmin hoksasin kirjoittavani lapsen pelkojen kohtaamisesta. Naamiosankarit –sarja käsittelee kuoleman kuvien kohtaamista lapsuuden huumorin ja seikkailun näkökulmasta silmäiltynä. Ajattelen näinkin: mielemme luo tämän maailman. Silloin mielikuvien kautta meidän on mahdollista tajuta maailmamme tarjoamia pelkoja.
Kun lastenkirja oli valmis, luetin sen parilla sarjakirja-ahmatilla. Palaute oli innostava. Kirjan nimeksi annoin Yöjuttu. Nimi oli kunnianosoitus lapsuuteni TV:n suosikkikauhusarjalle, jonka jokaisen telkkarijakson katsomisen jälkeen valvoin poikkeuksetta koko yön (NBC:n tuottama sarja Night Gallery esitettiin Yhdysvalloissa vuosina 1970–73). Toinen kunnianosoitukseni oli suunnattu saksalaisen kirjailijanimimerkin Helmut Rellergerd alias Jason Darkin kirjoittamalle kauhupokkarisarjalle, joka kertoi aavemetsästäjä John Sinclairista tutkimuksista (sarja ilmestyi suomeksi Yöjuttu-nimellä vuosina 1982–1993 Kolmiokirjojen kustantama, Saksassa sarja jatkaa yhä kukoistustaan).
Kustantajan mielestä kirja oli sopiva Kirjava kukko –sarjaan ja sain ehdottaa kuvittajaa. Jukka Lemmetyn töitä olin aina ihaillut. Ehkä meillä olisi samanlainen esine– ja tilannehuumori, sellainen hulluttelevuus, joka sopisi Jukan viivoille. Ennen kaikkea kiihkeätempoinen toimintani sekä hektisesti käyttäytyvät lapset kaipasivat näyttämöllisiä, dramaattisia kuvia, joissa Jukka oli luontevasti kotonaan. Leo Z:n –kuvakirjat olivat aina olleet suosikkejani. Nopeasti Jukka suostui ja alkoi kuvittaa naamiosankareita. Olin onnellinen!
Meistä kahdesta tuli ensin loistava työparivaljakko ja myöhemmin hyviä ystäviä. Yhteistyömme on jatkunut monien kirjojen kuvituksissa ja kansitöissä. Hyvin harvoin käymme sanallista keskustelua töistämme, jotenkin meillä on samanlainen yhteys leikkiin ja lapsuuteen. Näemme ja innostumme samanlaisista asioista, murjotamme ja suremme samoille havainnoille. Joskus tuntuu kuin Jukka olisi kauan sitten kadonnut veljeni. Kuten Jukalla on tapana sanoa selitykseksi kirjailijavierailuilla yhteistyöllemme: "Emme ole koskaan kasvaneet täysin aikuisiksi." Ja minä olen täysin samaa mieltä.
Lastenkirjoja kirjoitan lapsena lapsilukijoille. Niin se on. Lapsilukijan ei tarvitse olla fyysisesti lapsi. Mielestäni me synnymme matkaan lapsina ja jatkamme lapsuuttamme aina tuntemattomaan asti. Matkalla sataa lunta, ideoita, arvoitusten, mysteerien pätkiä ja sitä hiljaisuutta, josta kaikki tarinat saavat alkunsa.
- Harri István Mäki
Tietoa kirjailijasta:
Pirkanmaalaisia nykykirjailijoita
Sanojen aika
Suomen nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeli
Lue myös:
Rihmasto - Harri István Mäki syyskuun kirjailijavieras
Naamiosankarit-sarja:
1. Yöjuttu (2000)
2. Sarjakuvasankari (2001)
3. Naamio & Viitta (2001)
4. Sisiliskojen linna (2002)
5. Naamiosankarit pulassa (2002)
6. Viittaritarit (2003)
7. Keskiyön konnakopla (2004)
8. Skorpionikuningatar (2005)
Kommentit