perjantai, 5. lokakuu 2007
Inka Nousiainen: Kauniin kielen taitaja
Törmäsin Inka Nousiaisen kirjoihin jokseenkin out of a blue, eli en tiennyt hänestä tai hänen teoksistaan yhtään mitään. Vasta myöhempi nettiselailu tarjosi kaivattuja lisätietoja, kuten mm. esikoiskirjalle myönnetyn Topelius-palkinnon. Yhtä kaikki, mikään tiedottaminen tai mainostaminen ei koskaan olisi tehonnut minuun yhtä voimakkaasti kuin kirjat itse, tarkemmin sanottuna niiden kielenkäytön kauneus.
Tähän mennessä olen lukenut kaikki hänen julkaistut teoksensa, joista pidän parhaina teoksia "Arvaa ketä ajattelen", "Seitti" sekä "Karkkiautomaatti". Ensin mainittu on tuorein ja kerronnallisesti taidokkain, toisessa taas Nousiaisen kieli soljuu alusta loppuun huikaisevan kauniina ja kuljettaa muassaan varsin hyvin sommitellun perustarinan toistensa läheisyyttä tavoittelevasta pariskunnasta. Kolmas on piristävä poikkeus usein niin hyvin kirjoitetussa, mutta toisinaan myös tylsässä kotimaisessa proosassa.
Kaikista Nousiaisen aikuisille suunnatuista kirjoista löytää useimmiten naispäähenkilön. Hän ei ole sama kirjasta toiseen, mutta joitakin keskinäisiä sukupiirteitä heistä voi löytää. Pienin, hennoin lausein hän kertoo nuorista naisista, jotka eivät oikein tiedä. Jotka epäröivät onko elämä tässä ja tällaista ja myös, tämänkö ihmisen kanssa.
Epävarmuus omista ja toisen tunteista ajaa päähenkilöä etsimään taaksejääneiden ihmisten luota tai lapsuudesta vastausta sille, sopiiko tämä ihminen, sopiiko tämä elämä, onko elämän jatkumon piirtämä kuva ehjä. Sekä tietysti myös sitä, pitääkö sen ollakaan ehjä. Menneestä meidät on opetettu hakemaan vastauksia. Ja Nousiaisen kirjoihin kutoutuu melko lailla muistoja päähenkilöiden lapsuudesta ja nuoruudesta.
Romaaneille yhteinen elementti on myös naispäähenkilön suhde toiseen, kihlattuun, rakastettuun tai unelmoituun, mieheen tai naiseen. Johonkuhun, joka on tärkeä sillä selittämättömällä tavalla, joka vain on. Toisessa on kaiku, vastaus sille äänelle joka soi itsessä. Joskus vastaussointi on väärä ja siitä kantavasta ihmisestä on päästettävä irti. Toisella kertaa sointi vahvistuu ja varmistuu, jolloin onkin jo aika maalata makuuhuone yhdessä uudelleen, kuten romaanissa Seitti.
Arvaa ketä ajattelen, paneutuu sisaruussuhteiden merkitykseen sekä perheen vanhempien keskinäiseen suhteeseen, mikä ei ole ongelmaton. Se tutkii myös perhettä koettelevan traagisen onnettomuuden vaikutusta perhesuhteisiin. Jotkut sisarusten lapsuuteen heijastuneet asiat vanhempien suhteessa ovat jääneet aikanaan selittämättömiksi, ja etsivät siksi syitään ja merkitystään myöhemmin aikuisuudessa. Kirjan tapahtumat esitetään lähes kokonaan takaumien kautta. Näiden takaumien ja nykyhetken liittymäpintojen rajat vaativat kuitenkin välillä lukijalta tarkkaavaisuutta. Kokonaisuudessaan kirja on varsin taitavaa työtä, ja kestää hyvin, ellei peräti vaadi, uudenkin lukemisen.
Karkkiautomaatti on Nousiaisen tuotannossa hieman vanhempi, vuodelta 2003. Sekin ruotii nuoren päähenkilön elämää ja suhteita, mutta tarinaa olennaisempaa on kirjan omaääninen tyyli, sen ilotteleva kieli. Sen lauseet ovat paikoitellen tekstiviestinkaltaisen lyhyitä, sille on ominaista halu ja huvi leikitellä kaikella kielellisellä aineksella, vakavalla ja vähemmän vakavalla. Se kokoaa iskeviin lauseisiinsa pieniä havaintoja ja mietteitä. Kerronta lähestyy paikoitellen tajunnanvirtaa, jossa kerrontaa kuljettavan päähenkilön ajattelu sekoittuu hänen tahallisiin ajatuksellisiin irrotteluihinsa sekä ympäröivän todellisuuden koko ajan tajuntaan tunkeutuvaan viestinnälliseen ainekseen, mainoksista muuhun informaatioon.
Soititte matkapuhelimeen, johon juuri nyt ei saada yhteyttä. Ei sitten. Hyvä on. Sama se minulle. Minusta ei tunnu miltään. Minusta ei tunnu miltään, vaikka sinä ole täysin yllättäen jättänyt minut, muuttanut salaa pois koko kaupungista, ja vaikka pian vaihdat sukupuolesi ja nimesi ja menet naimisiin orkideoja kasvattavan hiustaiteilijan kanssa.
Karkkiautomaatissa kertovan tekstin lomaan punoutuu pienin elein kerrottuja mietteitä, ajatuksia, jotka eivät kasva saarnoiksi. Ne toimivat vähemmällä, viittaamalla kaikkeen minkä ajassa elävä lukija jo tietää. Kun löytää tekstistä lauseen, "Reippaina käymme rekkain alle", muistaa Hassisen konetta joskus kuunnellut lukija kyllä lauseen lähteen, ja kuitenkin se on irvaileva leikkaus päähenkilön perhesuhteisiin. Karkkiautomaatin kielellisen ilottelun moni-ilmeisyys vaatii lukijalta keskittymistä virkkeiden huolelliseen lukemiseen, jotta erilaisilla muistikuvilla ja viitteillä on aikaa palautua lukijan mieleen. Sillä kaikkea ei ole selitetty, asioihin on vain viitattu, ja riippuu lukijasta tajuaako vai ei.
"Ajattelen syyllisyyttä. Ajattelen ristiriitaa. Miten suhtautua ihmisiin, joiden parissa on viettänyt suurimman osan elämästään ja joista tavallaan tietää niin paljon. Ja joiden joukossa on kuin ventovieras.
Minä puhun teidän kanssanne nyt tällaisella äänellä, mutta onko se minun ääneni enää? Onko oikeasti olemassa perheitä, joissa ihmiset eivät liu'u pois toistensa luota, edes hetkellisesti? Äitejä ja tyttäriä, jotka jakavat keskenään kaiken. Rentoja peli-iltoja ja purjehdusretkiä ja iloisia laulavia kasvoja autossa. Ei mitään väärää tai vaikeaa [……] Haluaako lapsi todella tietä vanhempiensa heikkouksista? Siitä että nämä ovat inhimillisiä olentoja? [……] - Minä haluaisin, että perhe olisi minun LUONA. Tässä näin. Ja me pitäisimme toisiamme kädestä pöydän ympärillä, niinkö"
Karkkiautomaatin päähenkilön kokemus on tietyllä tapaa 2000-lukulainen, ajasta jossa tajunta jatkuvasti täyttyy lukemattomilla virikkeillä, radiosta, netistä, television kanavaryöpystä, lehdistä, - tarjontaa ei puutu, ja sen ohella on otettava jossain määrin haltuun myös kaikki mikä oli ennen. Kaikki jo kirjoitettu. Siten päähenkilön maailma voi vaikuttaa irralliselta, hajonneelta. Mutta tavalla, jossa ei edes tahdota, että kaikki selitettäisiin juurta jaksain. Se on tietyllä tapaa pätkätyöläisten maailmankuvaa, musiikin sämpläystä, jossa kierrätetään kaikki jo kirjoitettu, jo sävelletty ja sotketaan se omaan nykyisyyteen. Ja lukijalle jää valinta siitä, mitä hän haluaa ajatella, mitkä asiat poimia ylimmäksi. Siten se on omalla tavallaan yhtä hypertekstuaalista kuin seikkailu nettisivulta toiselle, tai kanavalta toiselle. Mutta miksi selittää. Joko tajuat tai sitten et.
Suomessa kirjoitetaan kuitenkin paljon proosaa, joka on kieleltään hyvää ja hallittua. Nousiaisella erityistä on kielen herkkyys ja sen hämmentävä kyky rikastua lukijan mielessä uusiksi lauseiksi, uusiksi kuviksi, jolloin teksti syvenee ja samalla se luo halun lukea lisää tuota kieltä. Sillä nimenomaan kieli kantaa Nousiaisen romaaneja, enemmän kuin niiden juonet tai kaikilta osin edes rakenteet. Mutta kielen ansiosta hän voi kirjoittaa vaikka mausteiden luettelon ja saada sen kuulostamaan hyvältä, koska tuo kieli soi elävänä instrumenttina.
Kirj. Fredrika
Linkkejä:
Kirjatyö
WSOY
Sanojen aika
Kommentit