Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö (1999) on sarjan kahdeksas teos. Sarja kertoo Kattilankosken nelihenkisen perheen tapahtumarikkaasta elämästä. Kattilakosken perheeseen kuuluu äiti Hanna, isä Matti ja tyttäret Heinähattu ja Vilttitossu. Heinähattu on tytöistä vanhempi, myös rauhallisempi ja tunnollisempi. Vilttitossu puolestaan on pippurinen ja hyvin suorasanainen tomera pikkusisko. Littoisten riiviö ei paljasta vanhemmista paljoakaan. Matti on tutkija, Hanna ilmeisesti kotiäiti. Kattilakosken perheen elämä on pienistä arkisista kommelluksista huolimatta leppoisaa ja turvallista. Perheenjäsenten lisäksi hahmojen elämään vaikuttavat etenkin naapurintädit Helga ja Halise, tuttavallisemmin Alibullenin neidit.

Ohjaaja Kaija Rastimo ja tuottaja Marko Rauhala ovat käsikirjoittaneet elokuvan (2002) kirjasarjan pohjalta. Elokuva perustuu koko sarjaan, yksityiskohdiltaan eniten Littoisten riiviöön. Pienestä tapahtumasta ja usein nimenomaan inhimillisestä väärinkäsityksestä syntyy tapahtumien vyöryvä ketju. Vilttitossu ja Hanna-äiti saavat luovuudenpuuskan, ja lätsäyttelevät vesi-ilmapalloja parvekkeelta alas. Yksi pallo mäjähtää poliisi Rillirouskun päähän, josta tämä kimmastuu. Väärinkäsitysten seurauksena poliisi alkaa etsiä Littoisten riiviötä, joka on syyllinen poliisin koppalakin lätsähtämiseen ja märkiin vaatteisiin.

Heinähattu tulee mustasukkaiseksi Vilttitossulle, joka on saanut leikkiä äidin kanssa ihan kahdestaan sillä aikaa, kun Heinähattu on ollut naapurissa Alibullenin neitien luona. Tapahtumat johtavat siihen, että Heinähattu tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja syytetyksi, jolloin hän päättää lakata puhumasta. Vanhemmat, etenkin Hanna-äiti, ovat täysin voimattomia lapsensa teatterin edessä. Puhumattomuutta yritetään hoitaa herkuilla ja Alibullenin neitien taikinaterapialla, mutta Heinähattu pysyy vaiti. Lopulta myös Vilttitossu ja Hanna-äiti lopettavat puhumisen, mikä paljastaa äidin lapsekkuuden.

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan on kuvittanut Markus Majaluoma. Kuvat ovat mustavalkoisia. Kuvitus on selvästi sivuroolissa, mukana ikään kuin pienenä lisämausteena. Elokuva tekee sanoista kuvia, antaa kasvot henkilöille, mikä onkin kirjasarjan ja elokuvan ensimmäinen eroavaisuus ja haaste. Lastenelokuvan on oltava visuaalisesti kiinnostava.

Rastimo onnistuu luomaan satumaisen värikylläisen ja silti mahdollisen maailman, jossa jokainen yksityiskohta on harkittu. Kokonaisuus on sekoitus fantasiaa ja realismia. Satumaailman luomiseen vaadittiin muun muassa 3000 tarraa ja valokuvaa, 2000 askartelutyötä, 1500 vesi-ilmapalloa ja 8000 litraa värillistä pullataikinaa. Elokuvan tekeminen voi siis olla monella tapaa haasteellista, varsinkin kun päähenkilöinä näyttelevät alle 10-vuotiaat pikkutytöt.

Kirjassa puhutaan ja toimitaan, ei kuvailla hahmojen ulkonäköä tai ympäristöä. Nopolat ovat myös rakentaneet kirjan maailmasta todellisen: hahmot eivät mahdu perinteisten satujen mustavalkoisiin "hyvät" ja "pahat" lokeroihin, joiden kautta esitetään yksiselitteisiä moraalisia opetuksia. Nopoloiden hahmot ovat inhimillisien moniulotteisia, erehtyväisiä ja oppivaisia kaikkine hyveineen ja paheineen.

Elokuvan on luotava hahmojen ja tarinan ympärille dramaa. Tarinasta muodostuu myös ajankohtaisempi, mikä on mielestäni erittäin loogista: elokuva katsotaan ajassa ja yleensä vain kerran tai kaksi, kirjoja voi lukea milloin vain, eivätkä ne vanhene samalla tavalla kuin elokuva. Elokuva ei ole vain lapsille suunnattu vaan koko perheelle.

Heinähattu on menossa syksyllä kouluun, mikä mietityttää tytön lisäksi siskoa ja tietysti vanhempia. Tyttöjen isästä on rakennettu kiireinen uraisä, joka tekee jatkuvasti töitä ja jää näin ollen paitsi tyttäriensä elämästä. Matti-isä keskittyy omassa huoneessaan tutkimuksiinsa, mikä suututtaa Hanna-äitiä, joka joutuu selviytymään arjenpyörityksestä lähes yksin. Hän painiskelee hyvän äitiyden ja avioliiton problematiikassa.

2000-luvun muotisana laatuaika puuttuu myös Kattilakosken perheeltä. Tämä onkin elokuvan moraalinen kipupiste: lapsuus on lyhyt ja sitä ei saa enää myöhemmin takaisin, vaikka kuinka alkaisi kaduttaa, ettei eletty hetkessä ja nautittu koko perheen voimalla arjesta ylä- ja alamäkineen.

Kirjoitus Tiivi blogilta Äkämielen vartaloverho