Vuosiinsa väsynyt nainen kulkee villaröijy harteillaan syvällä metsässä. Kuten jokaisen syksyn jokaisena päivänä, aina siitä saakka kun oppi kävelemään, nainen käy sienessä päreistä tehty sienikori käsivarrellaan. On hyvä sienivuosi ja kori jo täynnä rouskuja. Muutama harjulta löytynyt komea mustarousku saa naisen tuntemaan onnistumisen iloa.

Nainen istuu myrskyn kaataman petäjän rungolle lepuuttamaan väsyneitä jalkojaan. Siinä istuessaan nainen näkee metsässä aukion, jolle aurinko paistaa puiden lomitse. Hän nousee ja lähtee tutkimaan aukiota.

Aukiolla on peikko, joka näkee vanhan naisen lähestyvän. Peikko säikähtää ja koittaa piiloutua, mutta metsiin tottunut nainen nappaa peikon hännästä kiinni. Aika pysähtyy.

Toisessa kohtaa ikuisuutta vanha nainen päästää irti karkaavan peikon hännästä.

Peikko pyörähtää ympäri ja ravistaa virnistyksiä irvistellen vanhaa naista. Nainen avaa silmänsä ja huomaa ikävuosiansa tipahtaneen harmaaksi mytyksi jalkojensa juureen. Askel tuntuu kepeältä ja aiemmin kaihin kellastama maisema hehkuu kevään väreissä. Luuvalon rampauttamien nivelten kivut ovat poissa ja iho on sileä. Hymyilevä nainen rutistaa peikkoa lujasti, itsensä lähes peikkoon upottaen. Peikko nappaa uppohalaavan naisen kainaloonsa ja vie tämän aukion reunalle. Jokaisella askeleella naiselta tippuu ikävuosia. Peikko jää aukion reunaan katsomaan kotiinsa kiiruhtavaa pientä tyttöä.

Aika pyörähtää ympäri. Vanha nainen huokaa uupuneesti, nousee petäjän rungolta ja lähtee kulkemaan jäykin jaloin siihen suuntaan missä muistaa kotinsa joskus olleen. Sienikori jää kumolleen metsään.

 - Isopeikko   (satu julkaistu 11.9.2007 blogilla Isopeikon sanavarat)