"Joka torstai-ilta istun tässä odottamassa, että isät tulevat kotiin. Heitä on seitsemän. Mutta he ovat aika pieniä ja ihan samannäköisiä. En ikinä tiedä, kuka on kuka. Kostin nyt ehkä erotan. Hänellä on niin kimeä ääni. Ja Raunon, sillä hänellä on näppy toisessa korvassa."

Siis mitä? Ensikosketus ruotsalaisen Pija Lindenbaumin kuvakirjoihin on ällistys - ja ihastus. Elsa-Marin pikkuisät kertoo eka-tokaluokkalaisesta tomerasta tytöstä, joka elää tavallista elämää isokokoisen äidin ja seitsemän pikkuruisen isän kanssa. Kaikki menee hyvin, kunnes eräänä aamuna äiti ilmoittaa, että poikkeuksellisesti isät hakevat Elsa-Marin iltapäiväkerhosta. Asia ei ole tytöstä lainkaan yksinkertainen, muilla on yksi iso isä, hänellä seitsemän pientä.
                                     
Lindenbaum kuvaa perheen arkista elämää hauskasti ja tunnistettavasti, oli isiä sitten yksi tai seitsemän. Isät ovat aamuisin väsyneitä, he haluavat lukea lehtensä ajoissa, heillä on salkku, jossa on Tärkeitä Papereita eivätkä he halua jonottaa aamuisin vessan oven takana. Seitsemän pikkuisää tuo mieleen Lumikin kääpiöt eli eräänlaista hauskaa satutradition uudelleenkirjoitusta Lindenbaum harrastaa. Kuvakirjojen tapaan tässäkin tarinassa on onnellinen loppu - iltapäiväkerhossa kukaan ei istahda isien päälle ja kotona koko perhe istuu yhdessä kylpyammeessa katselemassa valokuvia Välimeren rantalomista.



Henna-kirjoissa Lindenbaum kuvaa pientä arkaa tyttöä, jolla ei ole sisaruksia ja joka on usein aika yksinäinen. Hennalle on kuitenkin vilkas ja vahva mielikuvitus, hän törmää siellä ja täällä erilaisiin eläimiin, joiden kautta hän käsittelee ongelmiaan.

    

Sarjan ensimmäisessä, vuonna 2000 August-palkinnon saaneessa teoksessa Henna ja harmaat sudet kaikkea uutta arasteleva Henna eksyy päiväkodin retkellä metsään. Metsässä punanuttuinen Henna törmää pöhköihin susiin, joiden käytös on epäilyttävästi samankaltaista kuin Hennan oma arkailu ja haluttomuus. Punahilkka-satu häivähtää lukijan mielessä, mutta Lindenbaumin kirjan tematiikka poikkeaa klassikkosadun sisällöstä. Henna ja harmaat sudet liittyy kuitenkin vankasti satuperinteeseen. Bruno Bettelheimin mukaan (Satujen lumous) "Saduissa metsään eksyminen ei symboloi löydetyksi tulemisen tarvetta vaan sitä että ihmisen on itse löydettävä tai keksittävä itsensä." Ja siitä on Hennankin tarinassa kyse. Susien kanssa vietetyn yön jälkeen - ehkä yö on vain Hennan mielikuvitusta - tyttö toteaa: : "Kukaan ei löytänyt minua, ---. Minun täytyy itse löytää päiväkotiin." Omatoimisuus ja rohkeus löytyy mielikuvituksen avulla, siitä minusta kirjassa on muun muassa kyse.

Henna ja pässinpäät kuvaa Hennan ja vanhempien rantalomaa. Tyttö on lomallakin yksinäinen, vanhemmat vain lekottelevat hotellin uima-altaan reunalla aurinkotuoleissa ottamassa aurinkoa ja muut uimarit pärskyttävät altaassa vettä. Henna karkaa uimarannalle ja alkaa ihmetellä läheisellä saarella makaavia pilviä. Pilvet osoittautuvat lampaiksi, joiden kanssa Henna alkaa leikkiä ja uida. Mielikuvitus on jälleen Hennan apuna. Ikävystyneisyys kaikkoaa, kun löytyy mielikuvitusystäviä. Loman loppukin on helppo kestää, koska Henna tajuaa tapaavansa kotona omat ystävänsä.

Kolmannessa kirjassa Henna ja hurjat hirvet teemana on pikkusisaruksen kaipuu. Pulkkamäestä kotiin palaava Henna löytää ulkorappusilta ikävystyneet hirvet, jotka hän heti värvää veljikseen. Hirvivelikolmikko ei kuitenkaan käyttäydy niin kuin Henna odottaa. He riehuvat, koskevat kiellettyihin tavaroihin ja uhmailevat monin tavoin. Vähitellen Henna kyllästyy ja hirvien lähdettyä hän onkin taas tyytyväinen ainoan lapsen osaansa, onhan hänellä kuitenkin läheisiä serkkuja ja ystäviä.



Lindenbaumin uusimmat kuvakirjasuomennokset Kun Ollin äiti unohti sekä Pikku-Litti ja lempparieno poikkeavat tematiikaltaan aiemmista kirjoista, mutta edelleen Lindenbaum kuvaa perheen ainokaista. Ollin äiti on stressaantunut ja riehuu aamuisin ympäri keittiötä puhelin korvalla Ollia hoputtaen. Olli pelastautuu lohikäärmehatun alle, joka mukavasti vaimentaa äidin äänen. Kunnes eräänä päivänä Olli joutuukin herättämään äidin, joka on yön aikana muuttunut lohikäärmeeksi.

Lohikäärmeäiti käyttäytyy lohikäärmeen tavoin. Neuvokas Olli lähtee viemään äitiään sairaalaan. Matkan aikana tapahtuu kaikenlaista hävettävää, tulta syöksevä äiti herättää pahennusta puistossa mutta hän myös rökittää Ollin pelkäämän koiran. Sairaalassakaan äiti ei käyttäydy kovin hyvin. Lopulta mummo pelastaa tilanteen ja kirja näyttää kuvan nojatuolin takana hymyillen nukkuvasta lohikäärmeäidistä, jota mummo ymmärtäväisesti katselee. Kirjan äitiin voi jokainen stressaantunut mamma samastua ja sanomakin on selvä: välillä kannattaa pitää vapaapäivä.

Tänä vuonna ilmestyneen Pikku-Litti ja lempparienon sankaritar on jalkapallosta innostunut Ella eli Pikku-Litti (ruotsiksi Lill-Zlatan) viettää aikaa mummolassa vanhempien lomamatkan aikana. Littiä saapuu ilahduttamaan myös hänen lempienonsa Tommi, jonka kanssa on mukavaa käydä elokuvissa, oopperassa ja kahvilassa. Mutta tällä kertaa Tommin luona asusteleekin joku Steve "jostain Lappeenrannasta". Litti on enostaan raivoisan mustasukkainen ja keksii kaikenlaista jäynää karkottaakseen mokoman kiusankappaleen. Litti kaataa kahvilanpöydän alla Steven kengälle sokeria (katsokaa viereistä kansikuvaa), kastelee uimahallissa tämän pyyhkeen ja Steven myöhästyessä tuumii. että toivottavasti tämä "on kuollut tai astunut naulaan". Lopulta ystävyys alkaa orastaa ja siinä on tietysti apuna kuningas jalkapallo.

Pikku-Litti ja lempparieno on viehättävä suvaitsevaisuuskasvatusteos. Homoseksuaalisuutta ei kirjassa mainita kertaakaan, mutta aikuislukijalle Tommin ja Steven suhde on aivan selvä. Keskeisenä aiheena on mustasukkaisuus ja mustasukkainen Litti olisi, vaikka Tommin kumppani olisi nainen. Litin tempaukset ja ajatukset riemastuttavat lukijaa ja lapsen kokemasta mustasukkaisuudesta Lindenbaum sanoo paljon ja osuvaa juuri huumorin kautta. Homoseksuaalisuus tulee kirjaan mukaan siinä sivussa. Kuvakirjoissa ei juuri  homoja ja lesboja käsitellä, joten tämän kaltainen teos, jossa homopariskuntaan suhtaudutaan kuin heteropariin on mitä tervetullein.          

Pija Lindenbaumin kuvakirjojen parhaita puolia on se, että niiden lukeminen on antoisaa myös aikuiselle. Teksteissä on ideaa ja asiaa, piilotettuja merkityksiä ja hauskoja oivalluksia. Kuvissa puolestaan on omaleimista rosoisuutta, ei lainkaan söpöstelyä ja hänen eläinhahmonsa, varsinkin sudet ja hirvet, ovat ilmeikkäitä tai pikemminkin eleikkäitä. Näitä kuvakirjoja voin lämpimästi suositella yhteisiin lukuhetkiin hieman isompien lasten kanssa tai aikuiselle hykerrellen luettavaksi kirjaston lastenosastolla.

- Tuima


Kuvat lainattu kirjoista, joten kuvitus Pija Lindenbaum.


Pija Lindenbaumin teoksia:

Elsa-Marin pikkuisät (WSOY 1991; Else-Marie och småpapporna 1990, suom. Mervi Vyyryläinen-Väänänen)
Henna ja harmaat sudet (WSOY, 2002; Gittan och Gråvargarna, 2000)
Henna ja pässinpäät (WSOY, 2002; Gittan och fårskallarna 2001)
Henna ja hurjat hirvet (WSOY, 2003; Gittan och älgbrorsorna, 2003)
Kun Ollin äiti unohti (WSOY, 2006; När Åkes mamma glömde bort, 2005)
Pikku-Litti ja lempparieno (WSOY 2007; Lill-Zlatan och morbror raring, 2006)

Elsa-Marin pikkuisiä lukuunottamatta kaikki suomennokset Päivö Taubert.