1139884.jpgLuin Jukka Laajarinteen romaanin Jäiset jumalat. Kirja oli rauhallisesti odottanut lukupinossa ja sama rauhallisuus jatkui itse tekstissäkin. Tarina avautuu vähitellen yhä laajempiin ulottuvuuksiin, fyysisesti korkean Jumaläidin jäiselle huipulle asti. Kirja sijoittuu muusta maailmasta eristyneeseen Sokerilaitumen vuoristokylään ja sen ytimessä on nuori poika Tashi, joka tahtomattaan joutuu syypääksi kylää kohdanneisiin onnettomuuksiin. Kylään saapuu ulkomaailmasta vaeltaja Tzootz, joka tietämättään käynnistää suuria muutoksia. Enempää en halua paljastaa, kirja kannattaa lukea itse. Ainakin vuorikiipeilystä, yhteiskuntakritiikistä ja itämaisesta elämänkatsomuksesta kiinnostuneiden kannattaa tarttua Jäisiin jumaliin. Ja tässäpä taas kirja, jota ei ole tarpeen osoittaa vain yhdelle kohderyhmälle. Nuorisokirjaluokituksestaan huolimatta Jäiset jumalat sopii hyvin myös aikuisille.

Tarina etenee rauhallisesti, kikkailematta ja se jättää paljon tilaa lukijan pohdinnoille. Tässä haastattelussa esitän Jukalle ne kysymykset ja pohdinnat, joita kirja minussa herätti.


1. "Sanat ovat kuin sormi, joka osoittaa moneen suuntaan yhtaikaa."?

Hauskaa, että poimit kirjasta juuri tuon lauseen! Siinä on nimittäin näkyvissä eräs kirjan ydinajatuksista.

Vanha kielellistä kommunikointia purkava zen-viisaushan kuuluu, että sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu. Eli sanat eivät ole se maailma, josta ne kertovat. Kieli on tulkintaamme ohjaava apparaatti meidän ja konkreettisen maailman välissä. On lisäksi helppo muodostaa lausumia, joita eri kuulijat lukevat aivan eri tavoin.

Otetaan esimerkiksi tällainen sormiharjoitus:
"On surkeaa kun haavasta tulee leppä eivätkä kuulijat enää ymmärrä rientää avuksi."

Tuohan on helppo tulkita kahdella eri tavalla: joko puhuja sotkee puulajit keskenään, eivätkä kuulijat ole yhtään sen sivistyneempiä. Paheksutaan sitten sitä. Tai vaihtoehtoisesti huomataan, että "leppä" tarkoittaa suomenkielessä myös verta. Kuulijat eivät kuitenkaan ymmärrä avunhuutoa, koska sana on miltei kadonnut käytöstä.

No, halusin luoda kokonaisen romaanin, jossa jo konkreettisen kerronnan taso olisi vastaavalla tavalla moniselitteinen. Yritin kuvailla reaalimaailmaamme sen verran epätavallisten näkökulmien, kokemusten ja kielipelien kautta, ettei lukija välttämättä enää tunnistaisi kuvasta omaa maailmaamme vaan näkisi siinä jotakin muuta.

Olen kutsunut Jäisiä jumalia Salvador Dalín nimeämän metodin mukaan paranoiakriittiseksi romaaniksi. Dalí maalasi esimerkiksi vaskikelloja, jotka olivat samaan aikaan ballerinoja. Samat siveltimen vedot kuvasivat yhtaikaa kahta eri asiaa.


2. Jäisissä jumalissa kulkee rinnan kaksi toisensa läpäisevää kertomusta, joista rakentuu vastakkaisten elämäntapojen ja yhteiskuntarakenteiden kuvaus. Miksi Koneisto on mukana?

Kirjan ehkä tärkein teema on yksilön ja yhteisön välinen jännite: missä määrin ja millä ehdoilla on mahdollista olla itsenäinen? Entä miten suhtautuvat toisiinsa yhteisöllisyys ja individualismi? Keitä me olemme suhteessa toisiimme?

Sokerilaidun ja Koneisto eivät minulle olleet niinkään toistensa vastakohtia kuin peilikuvia tämän teeman osalta. Niiden ihmiset joutuvat kamppailemaan ihan samojen kysymysten parissa. Molemmissa yksilön itsenäisyys on jotakin... ei kovin itsestään selvää.

Ensimmäisessä versiossa Koneistoa ei ollut vielä mukana. Aika monen lukijan mielestä se olisi ilmeisesti pitänyt jättääkin sellaiseksi. Mutta sitten tämä alkuperäinen visio – kuvataan maailmaamme sellaisin sanoin, että se näyttää fantasialta – sai rinnakkaisvision: kuvataan meidän maailmaamme myös sellaisin sanoin, että se näyttää scifiltä.


3. Mistä sait idean sijoittaa romaanisi Himalajan tapaiselle vuoristoseudulle?

Ideoita tulee... mistä lie ja joka puolelta. Yhtenä lähtösykäyksenä oli, että halusin kirjoittaa kiipeilyromaanin. Sitä sitten työstää, miettii ja pohdiskelee. Millainen juoni siinä pitäisi olla?

Muistin sitten, mitä eräälle japanilaiselle retkikunnalle kävi 50-luvulla. Kiipeilijät yrittivät valloittaa Makalu-nimisen vuoren, ja he saivat yrityksessään paljon apua paikallisilta asukkailta. Yritys meni kuitenkin pieleen, joten he palasivat seuraavana vuonna uudestaan. Sillä kertaa kyläläiset kuitenkin ajoivat heidät pois väkivalloin. Mistä näin iso asennemuutos? Siinä oli käynyt niin, että se edellinen yritys oli suututtanut jumalat ja aiheuttanut seudulle kauheita vitsauksia.

Noista aineksista se alkoi kehittyä.


4. Kirjan alku johdatti ajatukset Shangri-lahan. Oletko katsonut Frank Capran elokuvan Lost Horizon (1937; suomalainen nimi Sininen kuu), jossa vuorten välistä johtaa portti paratiisimaiseen laaksoon?*

En tietääkseni. Shangri-la:n ajatus on toki tuttu, samoin kuin Carl Barksin Tralla-la. En usko maanpäällisiin paratiiseihin, mutta Himalajan seudulla on edelleen alueita, jotka ovat säilyneet varsin puhtaina meidän globaalin yhtenäiskulttuurimme vaikutteilta. Esimerkiksi Bhutan suojelee omaa elämäntapaansa aika voimakkaasti, eikä kaikkialle Bhutaniin ole ulkomaalaisilla turisteilla lainkaan pääsyä.


5. Asetat vastakkain lapsen (Sokerilaitumen Tashi) ja aikuisen (Koneistoa pakeneva Tzootz). Jotenkin tulkitsin näiden kahden kehittymistä niin, että lapsen muutosprosessi on voimakkaampi ja syvällisempi, aikuisen ratkaisu puolestaan olemassa olevaan tyytyminen ja sen hyväksyminen.

Tzootz on jo käynyt läpi elämänvaiheen, johon Tashi vasta saapuu. Enkä ole ollenkaan varma, että hänkään tilannettansa lopullisesti hyväksyisi. Ihminen on aina keskeneräinen. Mutta luultavasti olet oikeassa siinä, että ensimmäiset irtirepäisymme ovat merkitsevimpiä ja syvällisimpiä. Ne ikään kuin luovat pohjan tuleville pyristelyillemme.


6. Kirja sisältää paljon yhteiskuntakritiikkiä, teollistuminen nähdään osana kasvottoman Koneiston synnyttämää orjuutusta. Kummasta lähdit liikkeelle, fantasiaan puetusta yhteiskuntakritiikistä vai realistisesta luonnonkansan kuvauksesta? Vai kenties vuorikiipeilystä? Et ole tehnyt Sokerilaitumen vuorilaaksosta täydellistä paratiisia. Siellä vallitsee mm. tiukka hierarkia asukkaiden välillä?

Yhteiskuntakritiikki oli lähtökohtana jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kun vielä aloittelin urakkaa, olin aika vahvasti yhteisöllisyyden puolella kulttuurissamme vallitsevaa egoiluindividualismia vastaan. Kirjoittaminen on minulle kuitenkin ennen kaikkea ajattelemista ja ajatusten testaamista, ei niinkään väittämistä, ja niin siinä kävi, että työn edetessä näkemykseni hajosivat kysymyksiksi.

Eräs kiinnostavimpia vaiheita kirjan kirjoittamisessa oli sherpa-kulttuuriin ja tiibetinbuddhalaisuuteen perehtyminen. Aloin tutkia niitä lähinnä mausteeksi, jotta saisin taustasta uskottavan näköisen, mutta hyvin pian kävi ilmi, että osuin suoraan ydintematiikkaan. Sherpat ja heidän uskontonsa suhtautuvat aiheeseen hyvin kiinnostavalla ja ainakin minua haastavalla tavalla. Meidän näkökulmastamme katsottuna eräät heidän korostuksistaan ovat aika äärimmäisiä.

Niin siinä sitten kävi, että Sokerilaitumen anarkistinen mutta samalla rajun hierarkkinen ja jopa epäsosiaalinen kulttuuri epäyhteisöllisine uskontoineen on suunnilleen 90-prosenttisesti sherpa-lainaa. Sekoitin mukaan hieman eräiden muiden Himalajan ja Karakorumin kulttuurien kiehtovia piirteitä. Mutta niihin osuuksiin ei sitten tarvinnutkaan lisätä omaa yhteiskuntakritiikkiä. Jännite oman arvomaailmamme kanssa syntyi ihan itsestään.


7. Kumpi kirjassasi on keskeisempää, yksilön muutos ja kehittyminen vai yhteiskunnan murroskohdan kuvaus?

Se jää lukijan päätettäväksi. Yksilö ja yhteiskunta ovat niin tiukasti yhtä, etten oikein pysty erottelemaan niitä toisistaan. Yhteiskunta kasvattaa meistä tietynlaisia, ja meistä kasvaa tietynlainen yhteiskunta.


8. Jäisissä jumalissa Koneiston yksilöllisyyden ja vapaan ajattelun vaimentava toimintatapa ja vuorilaakson luostarin munkin tavoittelema täydellinen yhteisöllisyydestä ja rakkaudesta vapautumisen oppi rinnastuvat. Eli ääripäissään yksilöllisyyden kieltäminen ja korostaminen alkavat näyttää samanlaisilta?

Aivan! Itsensä voi hukata moneen suuntaan. Voi myös kysyä, onko buddhalaisuudessa tavoiteltu vapautuminen aitoa itsenäisyyttä? Ajatushan on mitä vallitsevin piirre vuosituhantisessa traditiossa ja sikäläisessä kulttuurissa. Samaa joudumme me Koneiston kasvatit miettimään: missä määrin meidän halumme ja tahtomme ovat omiamme?

9. Oletko itse ollut vaelluksella tai harrastanut vuorikiipeilyä Himalajalla? Jumaläidin huipulle kiipeäminen on huikaisevan intensiivistä kuvausta. Kuvaat luontoa tarkasti. Kuinka paljon taustatyötä teit?

En ole kiipeillyt Euroopan ulkopuolella., mutta iso osa luonto- ja kiipeilykuvauksesta syntyi silti omien kokemusteni pohjalta. Ylävuoriston luonto jäätiköineen, kivineen ja lumineen taitaa olla melko samanlaista kaikkialla.

Himalajan eläimistö, kasvit, kulttuuri, vuodenaikojen kehittyminen... niitä varten sen sijaan luin tuhansia sivua lähdemateriaalia. Se onkin ehkä kaikkein paras osa kirjoitustyössä. Siinä oppii niin paljon.


10. Mitä minun olisi sinun mielestäsi pitänyt kysyä Jäisistä jumalista?

Kysymykset ovat olleet juuri niitä, joita olen halunnut kirjallani herätellä. Vastauksia taidan haeskella koko loppuikäni.


11. Minkä kirjan muuten olisit itse halunnut kirjoittaa?

Kirjoitin sen jo. Vuoden 2009 kuluessa asia paljastunee yleisölle. Ja seuraava on työn alla.

Vakavasti sanottuna: en ole koskaan halunnut kirjoittaa kenenkään muiden kirjoja.

Mitenkähän sen parhaiten selittäisin?

Kaikkein upeimmat lukukokemukset syntyvät juuri siitä, että kirjan kirjoittajalla on ollut jotakin sellaista annettavaa, jota itselläni ei ole. On upeaa ottaa sitä jotakin vastaan, on upeaa, että saan olla lukija. Että kirjoittaja ja lukija ovat eri ihmisiä. Jotta voisin haluta olla kirjoittanut jonkun muun kirjailijan teoksen, minun pitäisi haluta olla tuo toinen. Sitä en kuitenkaan halua.

Esikuvia ja ihailun kohteita minulla tietenkin on, sellaisia, joista voin tietyssä rajallisessa mielessä sanoa: haluaisin kirjoittaa jotakin vastaavaa, haluaisin kyetä antamaan lukijalle jotain yhtä väkevää, kuin mitä he ovat minulle antaneet. Nimiä mainitakseni: Tove Jansson.


- Kysymykset laati Tuima


Jukka Laajarinteen blogi Privaattidosentti
Laajarinteen esittely WSOY:n sivuilla
Helsingin Sanomien arvio Jäisistä jumalista
Turun Sanomien arvio Jäisistä jumalista

* Lost Horizon kertoo brittidiplomaatista ja hänen matkatovereistaan, jotka joutuvat Himalajalla lento-onnettomuuteen, kun heitä evakuoidaan Kiinasta. Ryhmä päätyy keskellä karua ja jäätävän lumista vuoristoseutua sijaitsevaan tarunomaiseen Shangri-lahan, jossa ihmiset ikääntyvät toisin kuin ympäröivässä maailmassa ja jonka yhteiskuntarakenne on eräänlainen utopia.