Syyskuun alussa Nonossa aloitimme lastenkulttuuriteeman. Syksyn mittaan kiire rasitti ja blogin hoito jäi huonolle tolalle. Siksi lastenkulttuuri-teeman yhteenveto tulee vasta nyt.

Teeman aloittavassa kirjoituksessa Sankarilla on punaiset letit, salama otsassa ja kivikauppa lupailin hieman uusien sankarien esittelyä ja pyysin lukijoita nimeämään omia vanhoja suosikkejaan. Jutut sankareista jäivät tekemättä, Sari Peltoniemen haastattelussa ei käsiteltykään Kukka Kaalista vaan hänen viimevuotisia uutuuskirjojaan Suomu ja Kerppu ja tyttö. Tässä kuitenkin yhteenveto luvatuista sankareista. Vinkkaustyyliin, toivottavasti innostutte tutustumaan heihin tarkemmin ihan oikeiden kirjojen avulla.



Ruuti-täti


1325361.jpgRuuti-täti seikkailee kahdessa Päivi Romppaisen kirjassa: Ruuti-täti (2000) sekä Ruuti-täti ja Ukko (2003). Ruuti-täti on yksi uudemman lastenkirjallisuuden suosikkihahmoistani. Epäsovinnainen järki-ihminen, jonka mielestä ihmisen pitää osata pitää hauskaa. Kainostelu ja konventionaalisuus ovat Ruuti-tädistä turhanaikaista eikä hän suvaitse kiusaamista ollenkaan. Ruuti-tädissä tätiin tutustuu sukulaisissa kesälomaansa viettävä yksinäinen ja hieman arka Matilda, joka Ruuti-tädin seurassa oppii rohkeutta ja heittäytymistä.

Toisessa kirjassa Ruuti-täti tutustuu Ukkoon, joka ei osaa tehdä mitään vanhanaikaisia poikamaisia juttuja ja siksi silkkaa ikävystyneisyyttään käyttää aikansa muiden kiusaamiseen. Ruuti-täti tarttuu poikaa napakasti mutta kuvaannollisesti niskasta ja tutustuttaa tämän retkeilyyn, kalastamiseen ym., koska täti viisaudessaan näkee pojan turhautumisen. Turhaa kai mainitakaan, ettei Ukko ole aluksi Ruuti-tädistä ja tämän tempauksista lainkaan innostunut. Romppainen kirjoittaa hauskasti ja viisaasti ja kirjat sopivat erinomaisesti yhteisiin lukuhetkiin kotona, kerhossa ja koulussa.



Kukka Kaalinen


1325358.jpgSari Peltoniemen kolmen Kukka Kaalis –kirjan (Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen, 2000 ; Kukka Kaalinen koulutiellä, 2002 ; Kukka Kaalinen pulkassa, 2004) pääosassa on mietiskelevä koulunkäyntiä aloitteleva löytöretkeilijätyttö. Kukan vanhemmat ovat tutkimusmatkailijoita, jotka ensimmäisessä kirjassa ovat kadonneet toimiinsa eri puolille maailmaa. Tutustumme Kukkaan hänen tehdessään löytöretkiä löytötavaratoimistossa, jossa hän asustaa kenenkään kaipaamatta jonkin aikaa. Kotiin palattuaan Kukan seuraksi ilmaantuvat isoisä Kurttu Kaalinen, konstaapeli Pollari, löytötavaratoimiston päällikkö Jemmanen ja huijari Filunkius. Ukkonelikko pitää tytöstä huolta – tai ehkä oikeammin Kukka heistä – myös seuraavissa kirjoissa, vaikka vanhemmatkin jo palailevat matkoiltaan.

Sarjan seuraavissa osissa Kukka Kaalinen aloittaa koulun ja saa kouluun suojelijakseen Filunkiuksen, mutta liekö huijarisedästä lopultakaan suurta hyötyä ystävien saamisessa? Kolmannessa osassa Kukka ystävineen löytää Ukkelin, joka ei olekaan kuka tahansa ojaan istahtanut ja muistinsa menettänyt ukko. Ukon kotiinpalautus vie Kukan setineen ja ystävineen kauas Lappiin Korvatunturille. Joulupukkiuteen ei kirjassa suhtauduta perinteisesti, vaan asiaa käsitellään suuren unelman kautta.

Kukka Kaalisissa minua viehättää persoonallinen huumori, konstaapeli Pollarin suuhun uskaliaasti kirjoitettu pohjalaismurre, Kukan pohdinnat monenmoisista asioista sekä ennen kaikkea tapa, jolla Peltoniemi kuvaa kirjojen setänelikkoa. Niin löytötavaratoimistostaan luopuva surumielinen Jemmanen, liki äidillisiä piirteitä saava Pollari, sivusta huomioitaan laukova isoisä sekä eläkkeelle siirtynyt ammattilaishuijari Filunkius ovat epätavallisia lastenkirjojen hahmoja ainakin näin suurena ryhmänä (tosin Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjoissa on seitsemän omalaatuista enoa). Peltoniemen setänelikko on persoonallinen ja heidän kauttaan tarkastellaan monia vanhenevien ihmisten ongelmia, esimerkiksi yksinäisyyttä, oman perheen kaipuuta sekä mahdollisuutta vielä eläkkeelläkin toteuttaa elämänpituisia unelmia.



Kivikaupan tytöt ja Viivi Pusu


1325357.jpgTässäpä kaksi minua viihdyttävää tyttökirjasarjaa, jotka omalla tavallaan perinteeseen sitoutuen uudistavat lajia. Katri Tapolan Kivityömaan tytöistä kertovat kirjat (Kivikauppaa ja ketunleipiä, 2002 ;  Konnanmontulle hyvä kyyti, 2003 ; Jääpuikkoja ja jälkiä lumessa, 2005) nostavat todellisen tyttöenergian kunniaan. Kirjat sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään menneeseen aikaan, jolloin kodeissa ei ollut tietokoneita eikä kai oikein televisioitakaan. Tytöt asuvat pienessä kylässä, hankkivat karkkirahaa myymällä kivimurskaa, kisaavat Pahantekijöiksi nimetyn poikakaksikon kanssa ja tarkkailevat tiukasti kylän ihmisten elämää. Pojat sulautuvat tyttöjen jengiin sen jälkeen, kun reippaat tytöt pelastavat pojat näitä uhkaavalta lellimiseltä. Yhdessä ryhmä myös nousee kapinaan aikuisia vastaan, kun aikuisten laatima sininen vihko Ehdotomasti Kielletyt Paikat katoaa. Eihän mikään oikeasti ole enää hauskaa, jos kaikki on sallittua.

1325362.jpgTittamari Marttisen Viivi Pusut (Viivi Pusu ja toffeesydän, 2004 ; Viivi Pusu ja Tuhkimon tennari, 2004 ; Viivi Pusu ja kaverikaruselli, 2005 ; Viivi Pusu ja rakkauskirjeet, 2006 ; Viivi Pusu ja lumottu luokkasormus, 2007 ; Viivi Pusu ja pyörryttävät pyjamabileet, 2008) ovat tätä päivää, mutta samalla hyvin ajattomia. Sarjan alussa Viivi on viidennellä, asuu äitinsä ja kahden pikkusisaruksensa kanssa elokuvateatteri Sisussa ja ihastuu ensimmäisen kerran elämässään luokkatoveriinsa Tuomakseen. Ihastuminen, ystävyyssotkut, pienet mustasukkaisuusdraamat, kouluasiat ja lopulta myös äidin uuden miesystävän perhe täyttävät Viivin päivät. Elämänilo ja arjesta kasvava huumori kannattavat Viivi-kirjoja, ongelmat ovat pieniä ja teosten yleisvaikutelma energinen ja positiivinen.

Tapola ja Marttinen ovat osoittaneet minulle, ettei tyttökirja suinkaan ole katoava laji. Ja sehän vanhaa tyttökirjaklassikoiden ystävää ilahduttaa!

- Tuima