Olin lukenut arvosteluja puolesta ja vastaan, mutta silti Sinkkuelämää (Sex and the City 2008) pääsi yllättämään. Muiden arvioita luettuani olin (mielestäni) varautunut siihen, että Mr. Big eli Kiho ei ole ehkä enää ihan oma itsensä ja että naistenkaan ystävyyssuhteet eivät ole enää niin lämpimiä ja välittömiä kuin sarjan aikana. Hmm... Jossain päin nettiä kirjoitettiin, että elokuva on kavalkadi kenkiä ja hepeneitä. Auts, siihenkin olin varustautunut - paitsi että mitään varsinaista kavalkadia ei ollut - ainakaan tyyliin Paholainen pukeutuu Pradaan. Tavaroita toki ostettiin ja annettiin ja otettiin vastaan, mutta tavarataivaan tyhjyys oli pientä verrattuna siihen ammottavaan reikään, jonka olin löytävinäni juonesta. Eivätkä henkilöhahmotkaan mitenkään kovin syvällisiltä vaikuttaneet (sarjassa sentään henkilöhahmot kasvoivat pikku hiljaa vuosien myötä).
Ja suuri latteus laskeutui maan päälle...
Ehkä menee jonkin aikaa unohtaa... ja sitten jokin sateinen, synkkä ilta pyöräytän Sinkkuelämää-sarjan DVD:n pyörimään. Ei niin, että omistaisin ainuttakaan jaksoa, mutta ehkä voin vuokrata kauden tai pari. Vanhat hyvät ajat - ja niin poispäin - jolloin neljä ystävätärtä etsivät enemmän tai vähemmän todellista rakkautta, tai vain yhden illan suhdetta (kauniisti sanottuna). Niin, sarjahan ei ole joka makuun ronskin ja graafisen sisältönsä takia, ja niin minunlaiseltani(kin) täti-ihmiseltä ovat välillä nousseet karvat pystyyn Sinkkuelämää katsoessa.
Joka tapauksessa. Kenkä- ja muotifriikki Carrie, sarjan päähenkilö ja narraattori, elättää itsensä kirjoittamalla kolumnia seksistä ja deittailemisesta New York Cityssä. Esimerkkejä rakkauden kiemuroista löytyy lähipiiristä: useimmiten Carrie päätyy kirjoittamaan ystävättäriensä Samanthan, Mirandan ja Charlotten inspiroimana.
Samantha on syöjätär ja sekstailija, kaiken kokeilija jolla on naisten tapaamisissa yleensä uusi pöyristyttävä seksikokemus takanaan (kerrottavana). Edellinen siis sarjassa, elokuvassa Samantha on asettunut aloilleen ja yrittää kaikin voimin pysyä niillä sijoillaan, pelkkänä "sivustakatsojana".
Miranda puolestaan on käytännöllinen asianajaja, joka inhoaa kaikensorttista tunteilua ja hempeilyä. Kaikesta huolimatta Mirandakin löytää sarjan loppupuolella rakkauden, joka tosin elokuvassa murenee, ainakin joksikin aikaa. Ja tämä murentuma on elokuvan juonellinen komplikaatio, tärkeysjärjestyksessä numero kaksi.
Charlotte on nelikon totinen torvensoittaja, konservatiivinen ja kerrassaan valmis avioitumaan ns. hyvään rahakkaaseen sukuun, mikä sarjassa tapahtuukin (vaikka loppu ei olekaan onnellinen, kuten sarjaa seuranneet tietävät). Välillä ihmettelen, millä perusteella hän on nelikossa mukana, mutta Charlotten tiukkapipoisuus on oikeasti tasapainottavaa ja virkistävää.
Carrien pitkäaikainen on-and-off miesystävä on salaperäinen mutta varakas Kiho, joka ajeluttaa itseään mustassa autossa ympäri New Yorkia. Elokuvassa Carrie ja Big päättävät virallistaa suhteensa ja mennä naimisiin. Tästä seuraa on elokuvan juonellinen komplikaatio numero yksi.
Elokuvan alkupuolella valmistellaan Carrien ja Kihon häitä, mutta kun tilaisuus on alkamassa, sulho käskeekin kuskinsa kääntämään auton ja ajamaan hornan tuuttiin. Tämä komplikaatio numero yksi on seurausta komplikaatiosta numero kaksi. Aviosiippansa Steven (elokuvassa sarjan kaikkein sympaattisin mies, Steve, myöntää tehneensä aviorikoksen) pettämä Miranda nimittäin kertoo häiden aattona Kiholle, että olette hulluja kun menette naimisiin, se pilaa kaiken. Sananvaihdon seurauksena (tätä ei kyseenalaisteta) Kiho jättää Carrien "alttarille", ja tyttörevohka lähtee Meksikoon lomailemaan, vaikka Carrielle tämä on lähinnä toipumisloma.
Ja sitten, pikkuhiljaa, asiat alkavat jälleen muuttua hyväksi. Jäät sulavat, solmut aukeavat, käsi kurkottaa kohti kättä....
Rakkaus, komplikaatio ja loppurusetti, näin se menee.
Minusta on ehkä tullut vanha ja kyyninen, mutta tuo ei riitä enää. Sarjan kekseliäisyys ja viimeisiin kausiin kehkeytynyt ystävysten välinen lämpö ja inhimillisyys (ystävykset tukevat toisiaan huonoina aikoina: Mirandan aborttihanke ja äidin kuolema, Samanthan rintasyöpä, Charlotten lapsettomuus) eivät jostain syystä siirry elokuvaan. Vaikka Miranda, Charlotte ja Samantha tukevatkin Carrieta, niin kaikessa on jotakin "konemaista". Henkilöhahmot ovat ylimalkaan asettuneet aloilleen ja jotenkin nuivahtaneet - paitsi onnesta uhkuva Charlotte, joka on niin onnellinen, että pelkää kuplan jo rikkoutuvan.
Teatterista lähtiessä oli tyhjä olo. Ajattelin: tuhlattua aikaa. Ikäänkuin en olisi sitä osannut arvata. Mutta silti tunnen itseni hiukan petetyksi. Mutta ei minua kukaan muu pettänyt kuin minä itse.
Matkalla kotiin ystäväni sanoi, valitustani aikansa kuunneltuaan: "Niinhän elokuvissa aina on. Jotain pahaa tapahtuu ja sitten asia selvitetään. Ja yleensä loppu on onnellinen. Itse henkilökohtaisesti katson kaikkein mieluiten rikosdraamoja."
Kirjoittaja: Mariar
Kommentit