1807121.jpg


Alan Bennettin
napakanlyhyessä teoksessa Epätavallinen lukija  (2007, suom. Heikki Salojärvi 2008, Basam Books) kirjojen lumovoiman löytänyt Englannin kuningatar pohdiskelee:

Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen: kirjallisuudessa oli jotain ylevää. Kirjat eivät piitanneet siitä, kuka niitä luki vai lukiko kukaan. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia, hän itse muiden mukana. Kirjallisuus oli hänestä kansainyhteisö, kirjaimet tasavalta.

Lukijoina kaikki ihmiset ovat samanarvoisia - jopa kuningatar, joka kirjan alussa sattumalta päätyy palatsinsa vierelle pysäköityyn kirjastoautoon. Koko kansan käyttöön tarkoitettu sivistyslaitos saa siis vierailijan luokkayhteiskunnan huipulta (niin huipulta, että on jo tavallaan sen ulkopuolella). Vaikka suomalaisena lukijana en kykene selkäytimessäni oivaltamaan kuningasperheen erityislaatuisuutta, niin silti kuningattaren ja kirjastoauton kohtaaminen on jollakin tavalla kutkuttava. Kotoperäistä vertailukohtaa on kylläkin vaikea keksiä … ehkä mielikuva Björn Wahlroosista tai jostakin muusta äveriäästä henkilöstä odottamassa kirjastoautoa pysäkillä pari palautettavaa dekkaria kassissa …

Kuningatar, joka aiemmin on ollut velvollisuudentuntoinen hallitsija, hurahtaa kirjoihin. Ja pahasti. Lukeminen vie niin paljon aikaa, että se alkaa vaikuttaa hänen päivärutiineihinsa ja työtehtäviinsä - rakkaus kirjallisuuteen sammuttaa lopulta motivaation kuningattarelle kuuluviin edustustehtäviin. - Kirjoittaessaan kuningattaren lukuinnosta Bennett irvaileekin hovi-insituution kankealle toimintakulttuurille: kirjat ovat kuningattarelle tervetullutta eskapismia tyhjänpäiväisten seremonioiden ja pitkästyttävien virkatehtävien lomassa. Tosin tarkennettakoon: nuo tehtävät eivät tuntuneet kuningattaresta tyhjänpäiväiseltä ennen kuin hän alkoi tosissaan harrastaa kirjallisuutta. Kirjallisuus on siis vaarallista työmoraalin suhteen - mutta toisaalta ehkä positiivinen harrastus yksilön itsensä kannalta.

Bennettin teosta mainostetaan satiirina Englannin hovista ja lukemisen voimasta (ainakin kirjan takakannessa). Satiiri kirjassa on tosin melko kesyä, ehkä parempi olisi puhua huumorista. Mutta lukemisen voima kyllä on keskiössä, ja kirja sisältääkin paljon lukemisen luonteeseen liittyvää pohdiskelua. Lukeminen ja kirjallisuus ei ole aiemmin kuulunut kuningattaren ja hänen hovinsa arvohierarkiassa kovinkaan korkealle. Niinpä kun kuningatar asettaa lukemisen ensisijaiseksi elämässään, syntyy arvoristiriita. Hovielämän rutiinit järkkyvät - jopa kuningattaren koirat alkavat vihata kirjoja, sillä lukemisen takia niiden emännällä ei ole enää aikaa heitellä keppiä. Suurimman muutoksen kokee kuitenkin kuningatar itse: hallitsijana, syntyperänsä velvoittamana, hän on tottunut tekemään päätöksiä ja yleensäkin toteuttamaan asioita, siis luonteeltaan hän on tekijä ja toteuttaja. Mutta onko lukeminen tekemistä?

Hovin mielestä lukeminen ei ole tekemistä, ei ainakaan hyödyllistä, eikä oikeastaan kuningatarkaan niin ajattele. Lukeminen on jotain muuta. Kuningatar kutsuukin sitä yksinkertaiseksi nautinnoksi.  - Itse huomaan usein pohtivani lukemisen luonnetta ja oikeutusta omassa elämässäni lähinnä siksi, että käytettävissä oleva aika on rajallinen. Ollakseen puhtaasti nautinto lukemiseen kuitenkin liittyy melko lailla ponnisteluakin. Ja siihen kuluu uskomattoman paljon aikaa, mikä taas aiheuttaa sen, että jokin hyötyä tuottava tekeminen jää vähemmälle (ja tuottaessaan hyötyä tuo tekeminen myös lisäisi jossain määrin tyytyväisyyteni/onnellisuuteni määrää). Toisinaan lukeminen alkaa olla melkeinpä enemmän työtä kuin nautintoa, esimerkiksi syksyisin kotimaisen uutuusproosan sesonkikautena. Silloin sen mielekkyyyttä alkaa vakavasti epäillä.

Myös Bennettin kirjassa kuningattaren harrastuksen tuottamaan nautintoon ilmaantuu harmiakin tuottavia asioita, jotka lienevät tuttuja kirjallisuuden suurkuluttajille:

- Mitä suuremmaksi kasvaa kiinnostus kirjallisuuteen, sitä vähemmän lukija on kiinnostunut enää kaikesta muusta. (Tuttu tunne, erityisesti arjen rutiinien kohdalla ja ikävä kyllä myös sosiaalisissa suhteissa. Lukeminen eristää maailmasta.)

- Liian paljon kirjoja, liian vähän aikaa. (Kuningatarta surettaa erityisesti se, että hän kokee kirjallisuusherätyksensä vasta "eläkeiässä". Aika ei riitä kirjallisen sivistyksen kaikkien mustien aukkojen umpikuromiseen. Mutta valitettavan ohueksi kirjallinen sivistys jää silloinkin, vaikka lukisi lapsesta saakka ja koko ajan: kirjoja julkaistaan niin valtavat määrät.)

- Surumielisyys oman elämän arkisuuden takia. (Kuningatar kokee Lauren Bacallin elämäkertaa lukiessaan kateutta, sillä hänestä tuntuu, että Bacallille on jaettu elämässä paljon paremmat kortit kuin kuningattarelle itselleen.)

Lopulta kuningatar alkaa kokea pelkän lukemisen riittämättömäksi. Itse asiassa lukijan rooli on nakertanut liikaakin hänen luontaista hallitsijapersoonaansa:

Ennen hän oli ollut itsevarma, määrätietoinen nainen, joka tiesi velvollisuutensa ja aikoi noudattaa niitä niin kauan kuin kykeni. Nyt hän aivan liian usein epäröi mitä pitäisi tehdä. Lukeminen ei ollut tekemistä, se siinä oli aina ollut vikana. Ja korkeasta iästään huolimatta hän oli yhä toiminnan ihminen.

Niinpä hän päättää ryhtyä kirjoittamaan. Kuningattaren mielestä lukija on melkein kuin katsoja, passiivinen vastaanottaja, mutta kirjoittaminen on tekemistä. Hän myöntää saaneensa lukemisesta paljon, mutta on aika ottaa seuraava askel, kehittyä lisää. - Tässä kohtaa esitin lukijana äänettömän vastalauseeni: kyllä lukijan roolikin on aktiivista toimintaa, sitä voisi kutsua jopa luovaksi prosessiksi, jota voisi verrata vaikkapa henkisiä toimintoja vaativaan työtehtävään. Ei kirjaa voi lukea pelkästään "katsellen".

Kirjan loppu on mainio, hieman yllätyksellinenkin.

                                      ……………………………

Siirtyminen lukijasta kirjoittajaksi on varmasti ajatus, jota moni lukija hellii mielessään - ja toteuttaakin, esimerkiksi pitämällä päiväkirjaa, sillä eihän kirjoittamisen tarvitse olla julkaisuun tähtäävää. Ja ehkä tuossa lukijan roolin passivoivassa vaikutuksessakin on perää: kirjallisuuden kautta tutustuu niin moniin vaihtoehtoisiin näkemyksiin elämästä (sama pätee tietenkin myös esimerkiksi elokuviin), että oman elämän valinnatkin alkavat hämärtyä.

Tosin se ei välttämättä ole huono asia: yksioikoinen määrätietoisuus tuntuu kovin ahtaalta näkemykseltä, vaikka voimaa siinä kieltämättä on.

- Penjami Lehto (Julkaistu alun perin Jäljen ääni - blogissa 3.8.2008.)