Tv-sarjan ohjaaja James Cellan,
käsikirjoitus Alan Plater
 
 
 
Kaikista 80 mahdollisesta komisario Maigret –tarinoista taisin päätyä teokseen Maigret ja kadonnut asiakirja, eli alkuperäiseltä nimeltään Maiget et le ministré vain koska tiesin vanhastaan, että Maigret-kertomukset ovat pääpiirteittäin samantyylisiä. Niinpä kirjan voi valita vaikkapa vain siksi, että asiakirjan katoaminen on jotakin, mikä omassakin elämässä voi olla sangen suurta huolta aiheuttava seikka.
 
Georges Simenon oli todella tuottelias dekkarikirjoittaja. Hän aloitti Maigret-teoksensa 1931, julkaisemalla saman tien peräti kahdeksan kirjaa, ja vuoteen 1934 mennessä niitä oli jo 19. Ja vaikka uralle mahtui taukojakin Maigretin suhteen, ennätti hän mainittuihin 80 kappaleeseen vuoteen 1972 mennessä, jolloin päätti jäädä eläkkeelle. Muuta pulp-viihdettä hän tuotti n. 200 teosta ja näiden rinnalla vielä muuta, ansiokastakin proosaa sekä muistelmansa.   
 
Tässä on kuitenkin tarkoitus keskittyä yhteen Maigret-dekkariin ja sen tv-toisintoon, joten Simenonista laajemmin kiinnostunut löytää kyllä aineistoa vaikkapa tuolta tai tuolta. Linkit:
 
Kadonneessa asiakirjassa on kyse murhajutusta korkeintaan tuottamuksellisesti. Sen sijaan se lähestyy Simenonille harvinaisempaan tapaan politiikan maailmaa. Tarinan taustaksi kerrotaan Ranskaa järkyttäneestä tapahtumasta, jossa valtion rakennuttama parantola sairaille lapsille on romahtanut, koska se sijaitsi joen rannalla, ja joen tulviessa rakennuksen perustat murtuivat. Rakennuksen romahtaminen aiheutti 62 lapsen kuoleman.
 
Yleisten töiden ministeriö on asiassa vastuullinen ministeriö, niin rakennuttamisen kuin sitä koskevien asiakirjojen suhteen. Tapaus on nostanut esiin tiedon, että sairaalan rakentamisen yhteydessä paikan turvallisuutta ja rakentamisen mielekkyyttä oli tiedusteltu eräältä asiantuntevalta rakennusinsinööriltä, joka oli perehtynyt nk. betonin kestävyysongelmiin. Hänen antamastaan raportista kävi ilmi, että rakentaminen tuolle paikalle oli epäsuotavaa, koska tulvan sattuessa rakennus saattaisi romahtaa.
 
Lausuntoa nyt etsittäessä – sekä syyllisiä raportista piittaamattomaan rakentamiseen – käy ilmi, että asiakirja on kadonnut. Kenen edun mukaista on, ettei asiakirjan totuus enää koskaan tulisi julkisuuteen? Kuka on maksanut poliitikoille siitä, että he kaikesta huolimatta suostuivat rakennustöihin? Ministereiden tiedetään usein vierailevan erään rakennusliikkeen omistajan kesähuvilalla, ja heidän tiedetään saaneen tältä myös kalliita lahjoja, kuten jalokiviä ja kultakelloja.
 
Yleisten töiden ministeri kertoo Maigretille, että teknisen koulun vahtimestari toi hänelle tuon kadonneen raportin, ja että se oli hänellä vuorokauden. Sen jälkeen se varastettiin häneltä, eikä hän nyt voikaan tuoda sitä julkisuuteen. Kukaan ei siis uskoisi, että hän ei ole tapahtuneeseen syypää, vaan kaikki olettavat, että hän yrittää peitellä jälkiä, omiaan ja edeltäjiensä.
 
Tällä kohdalla teos astuu politiikkaan, ja kohdistaa huomion erääseen populistityyliseen kansanedustaja Mascouliniin, jonka iskulauseena saattaisi hyvinkin olla ”rosvot kiinni”. Kiintoisaa onkin, että tällä kohdalla Simenonin kirja ja siitä tehty tv-sarja ovat täysin eri mieltä kansanedustajan toimista. Simenon esittää tämän kansanedustajan suurisuisena ja hieman juonittelevanakin tyyppinä, jota kiinnostaa oma etu, näkyvyys ja vaikutusvalta kanssapoliitikkohinsa.
 
Tv-sarja taas esittää, että Mascoulin on demokratialle välttämätön rakkikoira, jonkalaiset ovat ehdottoman välttämättömiä, koska he pitävät ääntä kaikesta. Että ilman heitä ministerit ja muut vallankäyttäjät kääntyisivät kokonaan sisäänpäin, jakaisivat rahoja ja valtaa sulle, mulle ja sun kavereille.
 
Vastaavasti eri teillä ollaan kuvattaessa yleisten töiden ministeriä, Auguste Pinoitia, joka Simenonin kirjassa on kuvattu lähes idealistiseksi poliitikoksi. Mieheksi joka uransa alussa piti puheen, että yhteiskunta olisi paljon parempi, jos siinä valtaa käyttävät yksinkertaisesti kieltäytyisivät puristamasta erilaisia ”likaisia rahoja käsittelevien” tahojen käsiä. Kuten siis esimerkiksi tällaisten suhmuroivien rakennusyrittäjien, ja heitä suosivien poliitikkojen.
 
Ja heitähän löytyy omastakin maastamme, on kaikenlaisia moottorikelkkatehtaita, on Nova-groupeja ja muita poliitikkoja lähellä olevia tahoja.
 
Tv-sarja taas, joka näkee rakkikoirat hyödyllisiksi, esittääkin, että Auguste Pinoit, jota esittävä ministeri on kuvattu kirjaa vanhemmaksi ja hauraammaksi mieheksi, ihailee Mascoulinin kaltaista rohkeaa ja tulisieluista poliitikkoa.
 
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin huomaan jonkin kirjan tv-toteutuksen kirjoittavan tarinan aivan uuteen uskoon. Kummallisen usein niin tehdään juuri dekkarien osalta, ja mikä vieläkin kummallisempaa, kyse ei ole jännityksen luomisesta, vaan ainakin kahdesti olen todennut, että kyseessä on yritys selittää epämoraalinen käytös aivan jokapäiväiseksi. Miksiköhän? Onko TV kirjoja konservatiivisempi yhteiskunnallisia ongelmia tai moraalia kuvattaessa?
 
Sama tehdään tässä kirjassa toisenkin miehen kohdalla. Simenon kuvaa ministerin kansliapäällikön jokseenkin selkärangattomaksi, aina veloissa olevaksi, lukuisten naisten mieheksi, joka on valmis mihin tahansa muutamasta setelistä. Tv-sarja puolestaan esittää, että mies hankki rahaa pikaisesti vain viihdyttääkseen tyttöystävää, joka muutoin olisi jättänyt hänet, kunnon miehen.
 
Mielenkiintoista siis on, että kirjan ja tv-sarjan alku ja loppu ovat jokseenkin samat, henkilöt ovat samat, mutta niiden välillä kerrottu tarina ei ole lainkaan sama. Itse asiassa sarja on paikoin jopa vastakohtainen. Idealistinen ja rehellinen poliitikko vaihtuu heikoksi ja araksi toista vahvaa poliitikkoa / populistipoliitikkoa ihailevaksi mieheksi. Populismin ei ole ikävä ilmiö politiikassa vaan välttämätön osa demokratiaa.
 
Hyvä on, mielipiteet voivat erota, mutta saako tv-sarja olla kokonaan jotakin muuta kuin teos, johon se väittää pohjautuvansa?
 
Itse Simenonin teos ei varmastikaan ole hänen parhaita teoksiaan, mutta silti rautaista laatutyötä. Ottaen huomioon, että Maigret-sarja alkoi jo 1930-luvulla, se oli erittäin edistyksekäs dekkarin kaavojen kannalta. Maigret toimii nimenomaan poliisipäällikkönä alaisineen ja päällikköineen eikä yksityisetsivänä. Hän myös perustaa tutkimuksensa melkein aina omiin vaistonvaraisiin vaikutelmiinsa ihmisistä, eräänlaiseen psykologisointiin, ja siten Maigret-romaanit ovat myös eräänlaisia psykologisoivia dekkareita, vaikkakaan eivät vie tätä piirrettä kovinkaan syvälle.
 
Miljöökuvauksessa jokaisen kirjan päähenkilöitä on myös Pariisi ja sen ilmasto ja ihmisten tavat. Jokainen Maigret-kirja on pikamatka vanhaan Pariisiin. Ja Maigret ruoka- ja juomatapoineen on hyvän pariisilaismiehen perikuva. Aikakauden moraalia kirjat eivät yleensä yritäkään syvästi järkyttää. Rikokset lieveilmiöineen riittävät osoittamaan, että puhtaan pinnan alla liikkuu monenmoista kulkijaa. Tapainkuvaus, kaikki yhteiskuntaluokat kattavana, kirjojen formaatin tuttuus, Maigretin älyllinen ylivoima… siinä tekijöitä, jotka ovat tehneet näistä 80 kirjasta dekkarigenren kestävämpiä perustoja.