Tietoa tekijöistä ja pelisäännöistä
Lähetä terveisiä
TILAA NONO
Ennen kuolemansyntikirjoituksien julkaisua kyselin lukijoilta missä taideteoksissa kuoleman synnit olisivat keskeisessä osassa. Hyviä vinkkejä annettiinkin ja tässä ne ovat kootusti, suluissa vinkkaajan nimi:
Elokuvat:
David Fincher: Se7en (Medis)
Tuulen viemää; Scarletilla on kuulemma kaikki synnit (SusuPetal)
TV:
Englantilainen TV-sarja Synnit (Sins) (Anonyymi)
Musiikki:
YUP: Syyllisyys (Valpuri)
Marianne Faithfull: The Seven Deadly Sins - Kurt Weil's Die sieben todsünden (Luke)
Kirjallisuus:
Grimmin veljesten sadut (Isopeikko)
Topeliuksen saduista etenkin Ahdin lahja (Isopeikko)
Kuvataide:
Hieronymos Boschin maalaus Seitsemän kuolemansyntiä (Roosa)
Kiitos vinkkaajille!
Kirjoitti Tui
Artikkelin maalaus: Hieronymus Bosch (tietoja kuvasta)
Entä kristillisyyden kolme hyvettä? Lista senkun lyhenee. Usko, toivo, rakkaus. Tokihan usko siirtää vuoria, mutta olisiko keskivertoperheille mitään käyttökelpoisempaa ohjeistoa tarjota? Tai voisiko joku selittää äideille ja isille miten he antavat lapsilleen eväät elämään, jotta lapsista ensin kehittyy hyvät tasapainoiset ihmiset ja jotta he sitten vuorostaan antavat saman omalle jälkikasvulleen? Ovatko vanhemmat itse tarpeeksi hyviä ihmisiä?
Miten hyveitä tulisi opettaa? Miten paheet tulisi karsia? Miten ihmisestä tulee onnellinen ja tasapainoinen olento joka elää sovussa ja harmoniassa muiden ihmisten ja maailman kanssa?
Minä uskon näin. Se alkaa rakkaudesta ja hyväksymisestä, anteeksi antamisesta, auttamisesta. Ne joille on lapsia suotu ohjatkoot heitä hyvään ja kivaan ja hyödylliseen sen sijaan että ryppy otsanahassa jakaisivat paheksuntaa ja kieltoja ei ja älä -sanojen säestyksellä. Eikö meistä jokainen TIEDÄ omakohtaisesti että kaikken eniten toivomme hyväksyntää ja kaikkein eniten pelkäämme paheksuntaa, torjuntaa ja hylkäämistä? Jos annamme hyväksyntää myös saamme sitä. Edetkäämme myönteisen eikä kielteisen kautta.
Kieltämisen ja pelottelun sijaan kannattaa kertoa mitä saa tehdä ja mitä tulee tehdä, ja jättää sijaa lapsenkin harkintakyvylle ja sallia neuvotteluvaraa. Oikeasta ja väärästä saa tosi hyvä keskusteluja jo aika nuoren lapsen kanssa. Jos lapsi tuntee että häntä kuunnellaan ja hänet hyväksytään, tuskinpa hän lähtee kallistumaan seitsemää tai edes yhtä kuolemansyntiä kohti, olettaen että vanhemmat ovat kunnollisia. Eipä silti, vaikka miten huonoista oloista ja taustoista on noussut hyviä ihmisiä. Retkujen ja ketkujen lapsista ei automaattisesti tule kunnottomia.
Kolmas periaate kasvattamiseen on että ei pistä lapsen tai nuoren harteille asioita ja käsitteitä joita hän ei ole vielä valmis omaksumaan. Eiköhän se niin sanottu valikoiva kuulo usein johdu siitä että lapselle ei ole puhuttu niin että hän ymmärtää. Ei hän viitsi enää kuunnellakaan. Niin ja toisaalta kiltti lapsi voi miellyttämishalussaan sanoa tajuavansa vaikka ei tajuakaan.
Jos vanhemmat eivät itse osaa opettaa moraalia, etiikkaa, antiikin Kreikan ihanteita - heko, heko - no joo, apuopettajia ja materiaalia on satukirjoissa, televisiossa, koulun opetuksissa. Kaikki tuo muokkautuu lapsen, nuoren, yksilön omissa ajatuksissa tunteiden myötävaikutuksella. Siinä on myllerryksessä hyvä ja huono, hyvä ja paha, hyödyllinen ja hyödytön. ties mikä ja kuka.
Identiteetin kehittyminen alkaa tästä: Kuka minä olen? Millainen minä olen? Millaiseksi haluan tulla?Kuka on esikuvani? Millaiseksi en halua tulla?
Käsitys hyveistä ja paheista alkaa lapsuudessa, ellei jo aiemmin. Aikuisina ja kautta elämän kasvatamme kaikki toisiamme. Sitä sietää miettiä lisää.
Sitten tajusin, etten osaa. En nimittäin pysty ottamaan mitenkään vakavasti niitä seitsemääkään.
Enimmäkseenhän niissä synneissä on kyseessä kohtuudesta ja tasapainosta, joistain on tullut jo melkein hyveitä. Ahneudesta ja ylpeydestä ainakin olisi silkkaa etua nyky-yhteiskunnassa. Viha, kateus ja laiskuus ovat jossain mittakaavassa sittenkin välttämättömiä meistä kunkin psyykkiselle hyvinvoinnille. Äärimmäisyyksiin ei toki sopisi mennä, mutta jossain määrin terve ihminen niitäkin tarvitsee. Kohtuuttomuus ruuassa ja juomassa kuulostaa enemmän sairaudelta kuin synniltä.
Ja irstaus sitten, kuka teistä ei hymyile salaa, kun päästään tähän kohtaan listaa.
Kuolemansynneistä on tullut keveitä, kliseisiäkin. Kymmenessä käskyssä on ehkä vielä tallella enemmän särmää, mutta syntejä pyörittelemällä ei vielä oikein pääse käsiksi ihmismielen pimeimpiin kerroksiin. Synnit ovat kiehtovia ja lystikkäitä kevytpaheita. Synnit ovat jotain, jota voi hauskasti testata käytännössä ylioppilaslehden artikkelissa. Ne ovat niitä, joihin se piirrettyjen sarvipäinen hahmo yrittää yllyttää, ja enkeli kieltää kesysti. Niiden uskonnollista merkitystä en tässä lähde nyt erittelemään, mutta kulttuurisesta merkityksestä on teho karissut ja kauan sitten.
Se todellinen pahuus on jotain muuta, siihen ei näin helpoilla kulttuurityökaluilla pääse käsiksi. Edes viha ei riitä selittämään lapsiprostituutiota tai orjuutta tai kidutusta. Keskitysleirejä tai kansanmurhia ei pysty puhumaan tyhjiin tai ymmärtämään, eivätkä ne silti mihinkään ilmiöinä katoa tai lopu.
Ja vaikeinta on tietenkin ymmärtää sitä, että hirveimpiäkin tekoja tekevät aivan tavalliset ihmiset. Meissä jokaisessa asuu sisällä myös se mahdollinen hirmuhallitsija. Onneksi useimmissa tapauksissa sillä ei ole tilaa toteuttaa itseään aivan vapaasti.
Ehkä voisin nimetä sen kahdeksannen syntini vaikka ahdasmielisyydeksi.
Se on vanhoista synneistä lähinnä laiskuutta, jos puhutaan nimenomaan hengen laiskuudesta. Vihastakin se on lainannut joitain piirteitä, polttoainetta se voi hakea vaikka ahneudesta. Siihen liittyy kuitenkin ehdoton uskomus oikeutuksesta mille tahansa teolle. Se on sitä jääräpäisintä ehdottomuutta, lujaa vakaumusta, kaikkeen uuteen ja erilaiseen kohdistuvaa raivoa, äärimmäistä konservatiivisuutta ja paikoilleen jämähtämistä. Se on meissä kaikissa.
Ja kun en osaa sitä paremmin kuvailla, annan vuoron eräälle filosofian klassikolle:
"And sin, young man, is when you treat people as things. Including yourself. That's what sin is."
"It's a lot more complicated than that-"
"No. It ain't When people say things are more complicated than that, they means they're getting worried that they won't like the truth. People as things, that where it starts."
"Oh, I'm sure there are worse crimes-"
"But they starts with thinking about people as things…"
(Jos nyt ihan totta puhutaan, niin sitaatti oli kyllä varastettu Terry Pratchettin Fantasiaparodiasta Carpe Jugulum ja filosofiaa miettii siinä noita-akka nimeltä Muori Säävirkku)
Kirjoitti Valpuri
Laiskuus, joutilaisuus? Laiska, joutilas? Sanat soivat korvissani erilaisin painotuksin. Niitä käytetään usein toistensa synonyymeina, mutta niiden välillä on eroa. Laiskuus on negatiivista, joutilaisuus positiivista. Nykysuomen sanakirja vahvistaa asian. Laiska on muun muassa haluton työntekoon, veltto, vetelä, saamaton ja mukavuutta rakastava. Joutilas puolestaan toimeton ja vapaa.
Laiskuus on aktiivinen sana. Laiskotella, olla laiska on tekemistä, tietoista valintaa olla tekemättä mitään. Joutilas on näennäisesti passiivisessa lepotilassa, ikään kuin valmis tekemään jotain kunhan työ kohdalle osuu. Useimmat meistä ovat mieluiten toimettomia ja vapaita kuin saamattomia ja velttoja.
Pahimmillaan laiskuus on velvollisuuksien laiminlyömistä, välinpitämättömyyttä, toisten huomioonottamattomuutta, itsekkyyttä. Välinpitämättömyys liittyy ennen kaikkea henkiseen laiskuuteen, haluttomuuteen ottaa selvää asioista, haluun olla tietämätön. Laiska kieltäytyy. Laiska ei piittaa.
Joutilaisuus ei ole passiivisuutta. Näennäisessä tekemättömyydessä voi muhia suuria ajatuksia, löytämisen mahdollisuuksia, uusia oivalluksia. En usko monenkaan taideteoksen tai tutkimuksen syntyvän ilman joutilaisuuden mahdollistamaa oivalluksen tilaa. Joutilaisuus valmistaa ideoille tietä, mahdollistaa niiden kypsyttämisen. Se on positiivinen tila. Joutilaisuus ja laiskuus ottavat toisistaan mittaa, kun tulee aika toteuttaa ideoita. Muuttuvatko hiljalleen kypsytetyt ideat toiminnaksi vai ottaako laiskuus vallan?
Kirjoitti Tui
"Lattialla kamarinoven vieressä oli pino avaamattomia sokerilaatikoita. Sohvanpäätyä vasten oli ladottu kymmenittäin suklaarasioita, itse asiassa joka puolella keittiötä oli jos jonkinlaisia makeisia, ikkunalaudoilla, peltiämpäreissä ulko-oven pielessä, sohvan alla, tiskipöydällä. Karamellipusseja, siirappi- ja fariinisokeri- ja hunajapurkkeja, pastillirasioita.
--
Makea ravinto, se oli syynä siihen että hän yhä eli, että hän surkeudestaan huolimatta oli yhä niin käsittämättömän vahva ja kestävä. Niin iso ruho kuin hänen oli hirvittävän painava kantaa, kuin tynnyrillinen suolasilavaa, vain makeiset sisälsivät tarvittavan määrän ravintoa, ilman niistä saatavaa voimaa hän makaisi tässä kuin valas kuivalla maalla. Kun työnsi suunsa täyteen rusinoita ja fariinisokeria, silloin pystyi sytyttämään lampun ja kantamaan puut sisään ja panemaan tulen uuniin, ainakin niin kauan kuin suupalaa kesti.
--
Hän kuvitteli, Olaf sanoi, hän kuvitteli joskus että oli olemassa jotain mitä hän ei vielä ollut maistanut, täydellinen makeinen, että kaikki mitä hän tähän saakka oli kokeillut oli ollut vain esimakua, hän uskoi että hunaja ja rintasokeri ja suklaapalat viittasivat johonkin, joka oli niin makeaa ettei sitä voinut sanoin kuvailla. "
Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä, s. 34-35, suom. Rauno Ekholm, Tammi 1996
Lapset ovat ahneita, jos he yrittävät omia litran jäätelöpakkauksesta muita isompaa siivua tai kolmatta kakunpalaa. Aikuiset osaavat olla korrektisti kahvipöydässä, heidän ahneutensa on näkymättömämpää. Jos se on ruoka-ahneutta, niin se toteutuu helpoimmin yksin kotona keksipaketin tai suklaalevyn kanssa.
Ahneus on likellä kohtuuttomuutta, mutta siinä missä kohtuuttomuus on määrän ylittämistä, ahneus on sisäistä tyytymättömyyttä siihen, mitä on käsillä tässä ja nyt. Torgny Lindgrenin Kimalaisen medessä Olaf haaveilee täydellisestä makeisesta, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan maistanut. Ahneen pitäisi mielestään olla jossakin muualla kuin on, tehdä muuta kuin tekee tai toisella tavalla, tavoittaa lisää ja paremmin sitä epämääräistä jotakin, jota myös elämiseksi kutsutaan.
Tietyt ahneuden muodot hyväksytään ahkeruuden tai aktiivisuuden nimissä. Uraputkessa puurtavat jatkavat päiväänsä ylitöillä eivätkä vapaallakaan ole vastaamatta firman puheluihin. Elämysahneet taas laukkovat kurssilta toiselle ja tapaavat siinä välissä pari ystäväänsä, menevät nukkumaan puolen yön jälkeen ja lähtevät aamuvarhain kuntolenkille. Silti ahneelta uhkaa koko ajan jokin mennä ohi, se tärkein projektityö ei toteudukaan, kohuttu uutuuselokuva jää näkemättä. Ahne ei tule kylläiseksi.
Ystävä ihmetteli, miksei joogan jälkeen olo ollutkaan hyvä ja rentoutunut. Sitten hän tajusi ahnehtivansa tunneilla: raajat piti taivuttaa ääriasentoihin, sillä pienillä liikkeillä hän ei olisikaan tarpeeksi hyvä joogaaja eikä näyttäisi muiden kurssilaisten silmissä mahdollisimman tehokkaalta. Itse ahnehdin kirjoja, en malta lukea yhtä loppuun, vaan aloittelen viittä yhtä aikaa ja etsin sitä "parasta", joka "kannattaa" lukea loppuun asti. Enhän halua hukata aikaa mitättömyyksiin.
Ahneuteen liittyy luopumisen vaikeus. Kun kirjoitan, säilyttelen viittä versiota samasta tekstistä "varmuuden vuoksi", jos niitä joskus kumminkin tarvitsin. Samaan aikaan en malta pysähtyä jo saatuihin ideoihin ja kehitellä niitä, vaan kuvittelen että mutkan takana on se vielä parempi, se täydellinen. Tynkätiedosto tiedoston perään kertyy kovalevylle – kas, olenhan ollut ahkera ja tuottelias, olen ollut olemassa. Kauhistus, jos aika ja elämä loppuvat kesken ennen kuin ehdin löytää sen mitä olen etsimässä, siis sen täydellisen idean ja sille toteutuksen.
Ahne minä pelkää valitsemista, sillä valitsemalla sulkee jotakin pois mahdollisista tulevaisuuksista. Siispä soudan ja huopaan eri vaihtoehtojen välillä ruokakaupan tiskilläkin. Ottaisinko viiliä vai jogurttia? Maustettua vai maustamatonta? Mitä siitä etten oikeasti tarvitsisi molempia, kun kumminkin haluan? Mitä enemmän yritän rajoittaa haluamisiani, sitä enemmän haluan ja mainoksetkin haluavat että haluan – olen siis ahneuteni vanki, haluan viilin JA jogurtin silläkin uhalla, että jompikumpi pääsee vanhenemaan jääkaapissa.
Ahnetta ajaa eteenpäin haluamisen ja kokemisen vimma. Samalla haluaminen ja kokemusten etsiminen jumittavat: jotta voisi aidosti kokea ja kohdata uutta, pitäisi olla valmis myös luopumaan. Kaikkia henkisiä ja aineellisia nippeleitä ja nappeleita ei kannattaisi omia itselleen, mutta ahne ei osaa hellittää. Siksipä kirjahyllyssäni kummittelee mappirivi, jonka vanhimmat paperit ovat viidentoista vuoden takaa. En minä niitä ole moneen vuoteen tarvinnut, mutta saattaisin tarvita, ehkä kenties. Sitten joskus.
Ahne vaatii itseltään ja muilta, on tyytymätön vanhaan, sitkuttelee tulevaisuutta ja mutkuttelee nykyisyyttä. Jos olisinkin muuttanut Helsinkiin, jos olisinkin alkanut opiskella luonnontieteitä, jos olisinkin alkanut seurustella sen kurssi-ihastukseni kanssa, olisin kenties saanut enemmän kuin minulla on nyt – kenties, sitähän en ikinä saa selville. Sitten kun vuodenvaihteessa olen lomamatkalla, niin siitä otan kyllä kaiken irti.
Niin, tässä välissä jossakin on se nykyhetki. Pitää siteerata Kai Niemistä (Kokoelmasta En minä tiedä, vuodelta 1985, kustantaja Tammi).
"Elämä on kuin hyvä juusto: ensin höyläät ohuen viipaleen, maistelet, viivyttelet, nautit; sitten vedät toisen, kolmannen viipaleen, tunget niitä suuhusi yhä nopeammin, lopulta heität juustohöylän tiskipöydälle ja otat veitsen, kuorit koko kimpaleen ja pilkot sen paksuiksi palasiksi joita ahmit kunnes alkaa närästää. Lihot; nenäsi ja niskasi ovat täynnä punaisia näppylöitä, etkä enää piittaa koko juustosta: mielesi alkaa tehdä sipulimakkaraa. Sellaista on elämä."
Kirjoitti Luke
Kirjoituksen valokuva: RA
Vaarattomin niistä on punainen. Se on raivon tulinen sisar, joka syöksähtää esiin valon nopeudella ja linkoaa ilmoille teräviä, satuttamaan tähtääviä sanoja. Se saa veren kuohahtamaan ja suonet sykkimään, se hämärtää näön, viskaa pään taaksepäin ja kasvattaa äänen karjunnaksi, hervottomaksi huudoksi, jonka seassa kirosanat törmäilevät toisiinsa. Punainen viha toimii kuin palkeet, se lietsoo itsensä salamannopeasti näyttäväksi ja suureksi liekkimereksi, mutta sen elinkaari on lyhyt. Arat se pelästyttää, mutta pauhuun tottuneita punainen viha myös huvittaa. Huipun saavutettuaan se hiipuu pois, jättäen jälkeensä hämillisiä ilmeitä ja palaneen käryä, toisinaan myös puhdistuneen ilmapiirin.
Musta viha on vahva, silmitön ja aggressiivinen, se on syntynyt lyönneistä, potkuista, alistamisesta ja jatkuvasta pelosta. Se on täynnä kuonaa, visvaa ja märkiviä haavoja. Se kalvaa sielua ja syö sydäntä, pesiytyy ihon alle ja mielen moniin onkaloihin. Musta viha leimahtaa esiin pimeydessä, yön hiljaisina sudenhetkinä, katseiden ulottumattomissa. Se on pitkäikäinen ja vaikea nujertaa, sillä kostonhimo pitää mustan vihan hengissä. Se kutsuu itseään mielellään oikeutetuksi ja odottaa kärsivällisesti tilaisuutta jatkaa pahojen tekojen kierrettä. Oman ajan ehtyessä se siirtää löyhkäävän taakkansa seuraavalle sukupolvelle.
Kolmikosta kavalin ja julmin on valkoinen viha. Se on kylmä ja laskelmoiva eikä tarvitse syytä sivalluksilleen, sillä sille riittää nöyryyttämisen tuottama nautinto. Valkoinen viha ihannoi kovuutta ja väkivaltaa, se rakastaa yleisöä ja julistaa aina olevansa oikeassa. Se puolustaa olemassaoloaan reviirillä sekä itsekkäillä ajatuksilla, joiden sijamuoto on genetiivi: minun, minun, minun! Armolle valkoinen viha vain nauraa halveksivasti, sillä muiden tuska on sen eliksiiri ja olemassaolon suurin syy. Valkoinen viha on kolmikosta vaarallisin ja synneistä raskain kantaa, sillä sen viitan alle on kätkeytynyt kalma, itse armoton tuoni, joka viikatteellaan katkaisee elämänlangan.
Olen miettinyt irstautta paljon. Olen miettinyt irstautta elokuvassa. Olen miettinyt, miten kuva voisi olla irstas. Kysehän on valosta. Toisaalta koska valo on se, joka paljastaa kaikki irstaudet, voi elokuvaakin pitää irstaana - mutta ehkä kattokruunuakin.
Tavallisesti irstaaksi laskettaneen ensi sijassa seksiin ja pornografiaan liittyvät kuvat, vaikka irstaus elokuvassa kyllä liittyy muunkin kuin paljaan pinnan näyttämiseen. Kyse on joka tapauksessa juuri pinnasta, itsestäänselvyyksien painokkaasta, itseisarvoisesta näyttämisestä.
Tällaiseen pinnan estetiikan irstauteen liittyy olennaisesti myös tapa, jolla pinta kerrotaan – vaikka ennemminkin kyse on näyttämisestä eikä niinkään kertomisesta. Viittaan Hollywoodin klassiseen elokuvakerrontaan, jonka keskeinen sääntö on syyn ja seurauksen logiikan rikkumattomuus sekä se, että pahan on saatava palkkansa.
Kuvatut kohteet eivät sinänsä ole irstaita ennen kuin leikkaaja on tehnyt työnsä ja valtamedian silmät on leikatun kokonaisuuden irstaaksi määritellyt. Oleellista onkin se, kuka määrittelee sen, millainen on paha henkilö, jonka on saatava palkkansa. Siis kysymys on tuotannon vallasta ja rahanvirtoja seuraavista median kätyreistä.
Sukupuolielinten näkyminen elokuvassa ei ole irstasta, mutta sen määrittäminen irstaaksi on irstasta.
2. (Eero) Rovaniemellä. Keittiön pöydän ääressä. Sunnuntai.
Niin, taitaa olla katsominen yksi irstailun muoto. Ja sitähän koko elokuva on, katsomista.. Jo mykkäelokuvan ajalla tehtiin paljon mukamoralisoivia elokuvia kaikenlaisista irstailun muodoista, koska silloin voitiin myös näyttää niitä. Eikä siitä ole varmaan vielä kovin kauas edetty.
Tuli tuosta kirjoituksestasi mieleen yksi elokuva, joka ihan oikeasti pyrkii asiaa pohtimaan.
Martin Scorsesen Taksikuski (1976) on sellainen. Katolisen kasvatuksen saanut ja pappisuraakin harkinnut Scorsese teki elokuvan ankaran kalvinistin Paul Schraderin käsikirjoituksesta. Taitaakin olla niin, että mitä ankaramman moraalikäsityksen vaikutuksessa on kasvanut, sitä enemmän näitä asioita pohtii.
Taksikuskissa metodinäyttelijä Robert DeNiro näyttelee unettomuudesta kärsivää taksikuskia Travis Bickleä, jota suurkaupungin irstaus alkaa pakkomielteenomaisesti häiritä. Taitaa elokuvan syntinen suurkaupunki olla kuitenkin Travisin oman psyyken symboli. Väkivaltaanhan se johtaa, jos ei viettejään osaa käsitellä. Are you talking to me?
Paul Schrader käsitteli aihetta vielä omassa ohjauksessaan elokuvassa Hardcore (1979), jossa keskilännen uskovaisen miehen (Schraderin alterego?) tytär joutuu töihin pornobisnekseen ja isä lähtee tätä pelastamaan ja tietysti kohtaamaan omat demoninsa. Nyt ei kukaan enää tekisi sellaista elokuvaa. Porno ei ole enää pornoa vaan "aikuisviihdettä" ja sen kuluttaminen kuuluu arkipäivään. Taitaa ylensyöntikin olla nykyään paljon pahempi kuolemansynti kuin irstailu.
3. (Tommi) Turussa. Saman ikkunan edessä. Maanantai.
Jos katsominen on irstailua, niin kannattanee miettiä, miksi näin on. Mikä tekee katsomisesta irstailua? Voyeurismia lienee aina pidetty irstaana ja epäilyttävänä, mutta koska tämän päivän kokemuksemme suurelta osin perustuvat silmän valtaan, niin kai me kaikki olemme irstailijoita. Ja tosiaan myös elokuvan katsoja on aina tavallaan tirkistelijä. Ikään kuin elokuvaa katsoessamme tirkistelisimme toisten elämää avaimenreiästä.
Mutta kysymys liittyy mielestäni ennen muuta valtaan esittää jokin jollakin tavalla. Nimenomaan tuo esittämisen tapa tekee meistä katseeseen nojaavia tirkistelijöitä – kuten Travis Bicklestäkin. Jean Baudrillard käyttää asiasta ilmaisua "läpinäkyvyyden rivous", jota luonnehtii syvyydettömyys, pinnallisuus, joka saa kaiken tuntumaan läheiseltä. Aivan kuin katsoisimme kaikkia asioita lähikuvassa, kuten Bickle omaa peilikuvaansa.
Kyse on kuitenkin aina spektaakkelista, joka on jonkun toisen rakentama. Katseestamme tekee irstaan katsettamme ohjaavat rakenteet kuten elokuvan kerronnalliset ratkaisut, joiden avulla teemme päätelmiä näkemästämme. Kysymys on kuitenkin vallasta myös katsojan tasolla: me emme ole katsojina taustoiltamme samanlaisia, ja siksi jokin asia on irstasta jollekin mutta tavallista kauraa toiselle.
Eräänlainen ääriesimerkki voisi olla Pasolinin Saló, Sodoman 120 päivää (1975). Yhteiskunnan valtaapitävät miehet näyttäytyvät elokuvan fiktiossa äärimmäisen vastenmielisinä, mutta kyse on kuitenkin fiktiosta. Elokuvan irstaudesta on vedetty paralleeleja fasismiin Mussollinin valtakauteen. Läpinäkyvyyden rivoudessa kuvista saadut kolhutkin osuvat (kenen tahansa) omaan nilkkaan. Valtaa ei saa moisella, vallitsevien normien mukaan perverssiksi kuvatulla tavalla sohia: elokuvan esittäminen kiellettiin monessa maassa (esim. Suomessa levitykseen vasta 2001) ja ohjaaja murhattiin heti ensi-illan jälkeen. (Kuka nyt omalle irstaudelleen nauraisi?) Murhan yhteydessä uskomukset jonkinlaisesta salaliittoteoriasta ovat voimissaan…
4. (Eero) Rovaniemellä. Olohuoneen sohvalla. Jälleen sunnuntai.
Kuule Tommi, tajusin juuri että irstauslaarini taitaa olla tyhjä. En oikein löydä viisasteltavaa aiheesta enää. Elokuvissa taitavat tabut olla nykyään aivan muualla ja irstauden käsitteen laajentamista johonkin modernimpaan en osaa tehdä. Enkä osaa vastata tuohon viimeisessä kappaleessasi esittämiisi kysymyksiinkään. Taitaa kyllä olla taas yksi kuolemansyntikin tässä takana. Laiskottelu.
Mutta juuri kun ajattelin ja kirjoitin, että kaikki on nähty elokuvissakin, pääsi tositelevisio hätkähdyttämään. Minua ja toivottavasti kaikkia muitakin, jotka sen näkivät.
Big Brotherin talossa nähtiin jotain, joka näytti hyväksikäyttöyritykseltä. Toivon todellakin, ettei kyynisinkään BB-tuottaja innostunut tästä potentiaalisena katsojalukunostattajana. Toivon todellakin, että katsojat ajattelevat mitä näkivät muutenkin kuin pelin osana.
Humalainen riisumassa sammuneen housuja oli järkyttävää katsottavaa. Irstasta?Jätän Tommi, sinulle loppusanojen kirjoittamisen. Seuraava aiheemme on toivottavasti sellainen, että saamme rajumpia näkökulmavaihdoksia aikaan. Olkaapa ihmisiksi siellä Turussa!
5. (Tommi) Turussa. Ikkunan takana puut vaihtaneet väriä. Tiistai.
Kertookohan se mitään elokuvan ja irstauden suhteesta, että meidän irstauslaarimme on tyhjä? Se voisi kertoa enemmän meistä mutta tuskinpa vain. Viimeksi esittämäni kysymys jäänee vaille vastausta: läpinäkyvyyden taakse ei voi nähdä, koska kaikki nähtävä kelluu pinnalla. Voimme silti yrittää nähdä mekanismeja, joilla pinta pannaan toimimaan ja joilla meistä tehdään ylensyöjiä.
Jotenkin tuntuu, että tästä aiheesta olisi paljonkin kirjoitettavaa, jos olisi aikaa paneutua asiaan erilaisista näkökulmista. Nyt olemme ehkä jääneet pääosin kuvailun tasolle. Alku se on sekin, mutta oikeastaan vasta tuota mainitsemaasi viisastelua. Ehkä syynä on laiskottelu, ehkä ympäröivää arkea joka tasolla määrittävä irstaus. No, taas päädyin tyhjään tokaisuun. Vai onko niin, että asiat muuttuvat irstaiksi vasta, kun niiden sanotaan olevan irstaita.
Lopuksi vielä yksi esimerkki. Mainitsit Big Brotherin, jota minä en oikein pysty katsomaan. Se on niin katsojaa aliarvostavaa "viihdettä", että ohjelman tuottajia voi sanoa irstaiksi. Muuten Ben Eltonin romaani Tappavan kuuluisa (2001, suom. 2003) on tästä mukava fiktiivinen esimerkki. Minun esimerkkini ei kuitenkaan ole Big Brother vaan sunnuntaina televisioidut Miss Skandinavia –mittelöt. Oli kammottavaa katsoa Jani Sievistä haastattelemassa missikandidaatteja. Sievinen seisoa tapitti täysissä pukeissa rusetti tiukasti kaulassa haastelemassa tyhmiä paperinmakuisia kysymyksiä bikineissä hetkuville naisille. Missikisojen asetelma osoitti yhteiskuntamme perustan, jota tuotetaan kaikenlaisissa audiovisioissa, niin Big Brotherissa, missikisojen televisioinneissa kuin elokuvissakin. Sanottakoon loppusanoiksi, että raapimaamme elokuvan (ja yleensä kuvan) irstautta kannattaisi tarkastella enemmänkin. Ehkä senkin aika vielä tulee.
Visuaalisuuteen painottunut kulttuurimme ihannoi hoikkuutta, jopa laihuutta ja uskottelee, että se on merkki itsekurista. Moni pistää yhtäläisyysmerkit hoikkuuden ja terveyden väliin sen enempää ajattelematta. Hoikkuutta ihannoidaan enemmän kuin terveyttä. Hoikkuuskaan ei takaa terveyttä. Aikamme tuotoksiin kuuluu syömishäiriöiden hengenvaarallinen ongelma. Edelleen on niitäkin, jotka tupakoivat terveytensä kustannuksella pysyäkeen hoikkina tai saavuttaakseen hoikkuuden.
Elintarviketeollisuus syytää halpaa rasvaa ja suuria pakkauskokoja. Suklaata myydän joka paikassa. Lihominen ei ole merkki mässäilystä, vaan usein se on merkki halvan ravinnon kontrolloimattomasta käytöstä. Monelta hoikkuus karkaa kuin liukuportaissa seisoisi: kilo vuodessa, 10 kymmenessä.
Ennen varakkuus näkyi pönäkkyytenä; köyhyys laihuutena. Nyt varakkaat ovat hoikkia ja vähävaraisemmat kärsivät heitä useammin lihavuudesta.
Suhteemme ruokaan on muuttunut epävarmaksi. Sen sijaan suhteemme mielihyvään ja nautintoon on yksioikoinen. Sen suuremmin seurauksia miettimättä haemme nautintoa. Ne, joilla on runsaasti rahaa, hakevat mielihyvää sieltä, mikä ei niin lihota tai he osaavat korjata rahalla lihottavien nautintojen seuraukset. Ne, joilla on vähemmän rahaa, hakevat mielihyvää tai lohtua perustarpeiden tyydyttämisestä: syömisestä, viihde-elektroniikan kautta ja nukkumisesta.
Uskonto ei ole nyt muodissa, päinvastoin. Oikeastaan sitä ei juuri edes tunneta. Uskonnon tilalle on tullut terveys, pappien tilalle hyvinvointipalvelut ja lääkärit. Myös synnistä on tullut astetta tämänpuolisempaa, parannussaarnaajien tilalle ovat tulleet terveystaloustieteilijät ja poliitikot.
Mässäilyn paheksuminen ja kohtuullisuuden korostaminen on vanhempaa perua kuin roomalaiskatolinen teologia ollenkaan. Antiikin filosofit ihannoivat kohtuutta.
Kun vuonna 2004 sain valmiiksi Sydänliiton historian, tahdoin kirjalle moton. Ajattelin, että motto saa mielellään olla latinaakin. Kysyin latinaa työkseen opettavalta TT Anni Maria Laatolta, onko latinassa jokin vastine meidän sananparrellemme "Kohtuus kaikessa". Laato kertoi, että ajatus on suorastaan periantiikkinen ja lähetti minulle parikymmentä sensisältöistä lentävää lausetta. Valitsin sitten Horatiuksen viisauden Est modus in rebus, jonka voisi aivan hyvin kääntää Kohtuus kaikessa.
Uuden testamentin syntiluetteloissa vakiosyntinä on mässäily ja juoppous. Paavalin kirjeessä korinttilaisille on elävä kuvaus siitä, millainen olisi irvokas rakkaudenateria: osa porukasta on ähkyssä tai juovuksissa, osa nälissään. Paavali asettui samaan ruotuun aikansa filosofien kanssa: erityisesti seurakunnan kokoontumisissa on syytä ihannoida kohtuutta.
Kohtuuttomuus tai mässäily on yksi synti muiden joukossa. Itse en pidä sitä pahemana "kuoleman"syntinä kuin panettelua tai kovuutta. Rippikoulussa opetettiin, että syntiä on se, mikä erottaa meidät Jumalasta ja lähimmäisistä. Tämä avaa itselleni sosiaalisen vastuun näköalan, ei vain Suomeen, vaan maailmanlaajasti.
On ironista, että alle 10 prosenttia maailman ihmisistä omistaa 60 prosenttia kaikesta. Ei ihme, että maailmassa on köyhiä. Maailman köyhimmissä maissa eletään keskimäärin 40-vuotiaiksi. Me elämme tuplasti pidempään. Maailman ravinnon ja hyvinvoinnin, teknologian ja koulutuksen voisi jakaa tasaisemmin kuin nykyisin. Se olisi omakin etumme. Kun Uusi testamentti tuomitsee mässäilyn, se puuttuu juuri itsekkyyteen: kaikkea ei tarvitse itse käyttää, voisi antaa niillekin, jotka kipeämmin tarvitsevat.
Kirjoittaja: Kirsi Myllyniemi
kirsi@myllyniemi.biz
Valokuva: HML
Onko liiallisessa mässäilyssä (sekä kvalitatiivisessa makusteluun keskittymisessä tyyliin "elän syödäkseni" että kvantitatiivisessa mättämisessä – johon käytetyt summat ja safkat ovat aina pois jonkun nälkäisen suusta) kyse lopulta vain vääristä ehdollistumista? Onko kyse siitä, että tilanne nimetään väärin "näläksi" kun kyseessä olisi "unentarve" - unihäiriöiden tutkimushan kertoo meille, kuinka liian vähän nukkuminen (joka usein kytkeytyy stressiin) sekoittaa kylläisyyshormonien, leptiinin ja greliinin, toiminnan? Ovatko väärät ehdollistumat oikeastaan sielun vika – kai syntien pitäisi jotenkin tahrata nimenomaan sielua? Ja jos ovat, tarkoittaako tämä, että sielu voitaisiin ymmärtää joksikin, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa?
Viimeinen kysymys tuo mieleen jotain lihavuudesta viime aikana kirjoitettua: "We know this is not about gluttony -- it is the interaction of heredity and environment." Nämä ovat Sydneyssa kansainvälisen lihavuutta käsittelevän konferenssin toisen johtajan Kate Steinbeckin sanoja.
Jos lihavuus on perimän ja ympäristön vuorovaikutuksen tulosta, eikä suinkaan minkään sielun virheen syytä, olisiko myös mässäilyn kohtuullisuutta niinikään karttava päinvastine – pidättyvyydellä mässäily – sitä?
Huomaan ajattelevani aristoteelisen perinteen mukaisesti kohtuuttomuutta poikkeamana jostakin keskitien ratkaisusta, kohtuullisuudesta. On monia tapoja olla hillitön, kohtuuton. Eikä oikeastaan ole kovinkaan mielekästä erotella kohtuuttomuuden lihallisia ja henkisiä puolia. Prae-propere, laute, nimis, ardenter, studiose - liian aikaisin, liian kalliisti, liiallisissa määrin, liian innokkaasti ja liian tarkasti (joku latinisti saa halutessaan kernaasti hienosäätää tätä raakarouhaisua – käänsin nuo katolisen tietosanakirjan englanninkielisestä käännöksestä edelleen) ovat määreitä, jotka sopivat paitsi mässäilyyn, myös henkiseen kohtuuttomuuteen.
Katolilainen mystikko Juan de la Cruz näyttääkin teoksessaan Noche Oscura (eglanniksi The Dark Night of the Soul) puhuneen myös henkisestä mässäilystä. Katolilaisen verkkoensyklopedian mukaan henkinen mässäilijä etsii rukouksessa ja muissa uskonnollisissa teoissaan aistimellista mielihyvää. Hän tuntee ja maistaa Jumalan ikään kuin tämä olisi kosketettavissa ja saavutettavissa kaikissa hänen kiintymyksen osoituksissaan. On kiinnostavaa, että tätä pidetään ihmiskuvaltaan tiukalla tavalla rationaalisessa lännessä (vastineena kehollisemmalle ja mystisemmälle idälle) syntinä. Sillä ei tarvitse kuin ajatella esimerkiksi intialaisia pyhiä miehiä, saddhuja, tai Shivalle omistettuja eroottisen hekumoivia runoja, ymmärtääkseen, että se, mikä on läntisessä elämässä kohtuutonta ylilyöntiä, on jossakin toisessa kulttuurissa arvostettua itsen kadottamista.
Mitä tämä tarkoittaisi nykyisessä elämäntyylissä? Luultavasti sanat "itsen kadottaminen" ovat avain. Lännessähän itsen kadottaminen on jotensakin pahinta, mitä voi tapahtua ja assosioituu pelottavasti psykoosiin ja muihin "hurahtamisiin". Ihmiskuvamme on läpikotaisin laskelmoivaa yksilöllisyyttä painottava ja kenties juuri sen seurauksena moraalimme empiirisestikin psykologien tutkimana vähemmän altruistisuutta ja toisten huomioon ottamista painottava kuin itäisten kulttuurien moraali. Tämä painotus on omalaatuinen, koska mitä muuta moraali on kuin muidenkin kuin itsen huomioonottamista? Läntinen ajatus näyttää kulkevan jotenkin seuraavasti: meidän on tunnettava itsemme ja heikkoutemme, meidän on lakkaamatta havainnoitava itseämme ja hahmotettava oma osuutemme, omat velvollisuutemme ja toiveemme, hahmottaaksemme oikeat toimintatavat. (Ja mikä omituisinta – uskonnon perspektiivistä – meidän on uskottava Jumalaan rationaalisesti, pidättyväisesti, yksilöinä.) Tietenkin tämä kaikki on puettu deskriptiivisyyden valepukuun – väitteeseen, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja että toisten huomioon ottaminen vaatii kovaa ponnistelua.
Tuo väite on empiirinen, ja mielestäni esimerkiksi kädellistutkija Frans de Waal vastaa siihen oikean suuntaisesti: itsekkyys ja altruismi ovat auttamatta yhtä. Ei ole toista ilman toista. Ihminen on laumaeläin, siten laumaorientoitunut. Riittävän suuri sosiaalinen taju ja riittävän kiehtovat laumaärsykkeet synnyttävät itsen. Ihminen ei ole vain itsekäs, itsellinen. Hän on myös laumaeläin. Itsen rakentamiseen nähdään huimaavan paljon vaivaa – ajattele vaikka kaikkia psykologisia defenssejä, joiden tarkoituksena on rakentaa itseä ja suojella sitä. Itse ei ole jotakin vakaata ja perustavaa, vaan hauras konstruktio, korttitalo. Iso paha susi hönkäisee sen helposti kumoon. Ympäristössä, jossa kumoonhönkäisijöitä ei tarvitse pelätä tai kaatuminen ja nouseminen on sallitumpaa kuin meillä, olisi kenties turvallisemman tuntuista kadottaa itsensä.
Itsen kadottaminen – Wallace Stevens kirjoittaa hurmaavasta uskosta ilmaan, tavaroihin, minän olennaisiin aineksiin ja satunnaisiin kohtaamisiin, harkittuun antautumiseen, sen käsityksen tähdentäminen, että ei ole muuta ja että tämä riittää, usko säähän, tavaroihin, sään ihmisiin, itseensä tämän osana, ei muuta ("Eräitä alustuksia kaunoajattelun akatemiassa", suom. Jukka Kemppinen) – ei ole vain kadottamista, vaan jonkun toisen löytämistä. Eihän itse mihinkään katoa, se vain painuu taka-alalle. En saavuta vain toisia objekteja, vaan toisen tavan olla, asua tilaa. Tämä on mielestäni länsimaisessa kulttuurissa kohtuullisuutta ilmentävä eettinen ele. Tarkkailla vuorovaikutusta, tarkkailla tilanteita, tarkkailla avautuvia tiloja, tarkkailla mikä tekee ihmiset onnelliseksi. Vasta tarkkailemisen jälkeen, vasta sen jälkeen kun tiedän, kuinka korjaan oman alakuloni iloksi, jota pystyn jakamaan – alakuloa en näet tahdo jakaa – voin miettiä, miten käytännöllisiä asioita pitäisi tässä yhteiskunnassa ratkaista.
Asenne, jota kuvaan tässä verbillä "tarkkailla" ei ole tarkkailua ulkopuolisen silmin. Se on mukaan menemistä, maailman kohentamista. On vaikeaa nähdä, mikä tässä asenteessa olisi erityisen kohtuutonta, kunhan en oleta jonkin hämärän samankaltaisuusajatuksen vuoksi, että voin vaatia toisilta samanlaista asennetta. Voin toivoa, mutten vaatia. Kohtuutonta olisi myös tällaisen asenteen puitteissa omalla hyvyydellä hekumointi. En nyt tarkoita, ettei ihminen saisi olla ylpeä ponnisteluistaan hyvettä kohti – se on suunnilleen ainoa asia, josta mielestäni saa oman toiminnan kohdalla olla tyytyväinen ja iloinen – vaan enemmänkin sitä, että siinä vaiheessa, kun keskitytään pelkkiin keinoihin tavoitteiden saavuttamisen seuraaminen unohtaen, voidaan tuskin enää puhua eettisestä toiminnasta. (Eettinen tarkkaavaisuus vaatii näet vastaamista ainakin kahteen kysymykseen: tavoitekysymykseen, eli sainko aikaiseksi parannuksen, johon tähtäsin, esimerkiksi hänet iloiseksi, ja keinokysymykseen, eli oliko tapa, jolla tähtäsin parannukseen, mahdollisimman hellävarainen mutta kuitenkin tehokas.)
On toki totta, että ketään ei erityisemmin kiinnosta, kuinka asiat pitäisi minun mielestäni ratkaista. Mutta tuntuu kohtuulliselta esittää itselle vaatimus kuunnella ja tunnustella maailmaa tarkkaavaisesti. Kuinka muuten pääsisin selville maailman piirteistä, jotka edistävät tai estävät onnellisuutta ihmisten elämässä? Kohtuutonta olisi sen sijaan vaatia, että muut ovat kiinnostuneet tarkkaavaisuuteni tuloksista tai kokevat samankaltaista halua selvittää maailmaa itselleen. Mutta usein välinpitämättömyyttä esiintyy vain sinne saakka, kun esittää ratkaisun, joka pureutuu johonkin koettuun ongelmaan. Toisaalta, en voi vaatia itseltäni, että koskaan keksisin ratkaisua. Mutta voin toki pitää mieleni etualalla jatkuvasti kysymykset, mikä tässä tilanteessa teki minut onnelliseksi, tekisikö sen jonkun toisenkin, voisinko tuottaa nuo olosuhteet jollekulle toiselle, millaiset yleiset järjestelyt tukisivat näiden olosuhteiden ilmentymistä.
On tärkeää olla kohtuullinen myös epäonnistuessa. Yritys toimia eettisesti kun on enimmäkseen lievempää tai vakavampaa epäonnistumista ja hienosäädön tarvetta. Sen sijaan, että rypisin omassa huonoudessani – tämä on hirvittävän suosittu harrastus – voin todeta, että menneisyyttä en voi enää muuttaa, ja kulkea eteenpäin koettaen pysyttäytyä avoimena seuraavan tilanteen vaatimuksille.
Voin todeta, mutten totea, en aina. Luultavasti olisi kohtuutonta vaatia, että muistaisin tämän aina. Ainuudet ovat kohtuuttomuuksia. On saatava myös olla onneton ja tyhmä, hetkittäin. Kunhan siitä ei koe nautintoa ja ala ruoskia sillä itseään – koska silloin on aika kaukana itsensä kadottamisesta. (Tämän verran järkeä on aistimellisen mielihyvän välttämisessä, siten kuin asiaa ajattelen – on järkevää välttää aistimellista mielihyvää toiminnoista, jotka johtavat huomion taas toisten sijasta itseen.)
Saan toisinaan itseni kiinni haaveista vetäytyä luostariin. Kuinka helppoa olisikaan elää joidenkin sääntöjen mukaan – tai ainakin kuinka säädeltyä. Säännöistä voisi löytää esteettisen ilon. Mutta eikö juuri luostari olisi tästä elämäntyylistä ponkaistuna jotakin liian aikaisin, liian kalliisti, liiallisissa määrin, liian innokkaasti ja liian pilkuntarkasti? Ajatus moraalisesta elämästä jonakin kovana ja ehdottomana on juuri sitä kohtuuttomuutta, jollaiseksi mieluiten Juan de la Cruzin henkisen mässäilyn kuvittelisin. Ah, kuinka kovaa tämä onkaan, mutta kyllä minä kestän, hengitän sisään ja ulos ja siiilmät luooon ylös taivaaaaaseeeen. Mutta ei se ole niin kovaa. Toistaiseksi olen vielä onnistunut pitämään itseni kuolaimen ja pohkeen välissä tässä asiassa.
Mutta takaisin kysymykseen sielusta. Esitin aluksi, että sielu voitaisiin ehkä ajatella joksikin, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Halutessasi voit korvata sanan "sielu" sanalla "luonne" - näin itsekin aion jatkossa tehdä, sillä kuolemattomista sieluista en osaa kuvitella yhtään mitään. Jos kuolemansynnit käsitetään modernilla tavalla joksikin vääräksi ehdollistumiseksi, kenties tilanteiden ja niihin liittyvien intressien vääräksi nimeämiseksi ja siitä johtuviksi ongelmakentiksi, jotka jollakin tavalla liittyvät myös perinnöllisiin dispositioihimme, kuten stressiherkkyyteen ja temperamenttiin siltä osin kuin ne ovat perimän säätelemiä, kuolemansynnit ovat tietysti kaikki, eivät vain mässäily ja himo, lihan syntejä.
Ja jos kohtuuttomuuksia, poikkeamia keskitiestä, on monia, kuten aluksi totesin ajattelevani, onko keskiteitä sitten vain yksi?
Luullakseni tähän kysymykseen täytyy vastata kieltävästi. Tämä johtuu siitä, että tilanteita, joissa keskitie kulkee, on niin monenlaisia. Se, mikä on yhdessä tilanteessa kohtuullista, ei ole kohtuullista toisessa. Esimerkiksi on kohtuullista vaatia, että aikuinen ei suutuspäissään pure toista ihmistä. Pieneltä lapselta tuollaista ei voi vielä vaatia. Tämä on tietysti ääriesimerkki. Lievempi olisi esimerkiksi kysymys iloisuudesta ja hyvän tuulen levittämisestä ympäristöön: On kohtuullista vaatia, että ollessaan suhtkoht kotonaan elinolosuhteissaan ihminen keskittyy itseensä sen verran, että saa itsensä pidettyä hyväntuulisena, tuntee tavat, joilla kohentaa omaa mieltään toisia satuttamatta ja pystyy tuottamaan ympäristölleen valtaosin iloa. Sen sijaan on kohtuutonta vaatia, että ihminen, joka on juuri esimerkiksi menettänyt puolisonsa, lapsensa tai koiransa, olisi tällä tavoin tasapainoisen iloinen. Suuren surun iskiessä ihminen ei ole moraalisesti pinnalla vaan tarvitsee autetuksi tulemista ja lähimmäisten kärsivällisyyttä. Vasta eläessään iloa hän pystyy lopullisesti käsitteellistämään ja käsittelemään kohtaamansa vaikeudet. Iloon pääsemiseen kysytään aikaa ja pehmeää ponnistelua. Se ei ole jotakin, jota voitaisiin vaatia tapahtuvan heti.
Ja kenties on kohtuullista myös, että joku ei koskaan palaudu suruista, joita on kohdannut. Tämä liittyy taas moraalin kohtuullisuuteen ja pehmeyteen: useimpia asioita voin vain toivoa ja pyytää, en vaatia.
Tilannekohtainen kohtuullisuus kohtuuttomuuden vastakohtana liittyy paitsi eettiseen toimijan, myös tilanteen muiden tekijöiden ominaisuuksiin ja siihen, mitä niistä voidaan olettaa yleisesti tiedettävän. On tosiasia, että asioita liukuu moraalin sfäärin sisään ja siitä ulos sitä mukaa, kun maailmankuvamme kehittyy ja ymmärryksemme ilmiöistä käy hienopiirteisemmäksi. Noitia ei enää polteta, kirjojakin hyvin harvoin. Sata vuotta sitten tieto taudinaiheuttajista toi hygienian aivan uudella tavalla moraalin piiriin ja viitisenkymmentä vuotta sitten ehkäisyteknologia höllensi seksuaalisuuteen liittyviä moraalisia asenteita. Suhtautumistavat, jotka ovat olleet kohtuuttomia tuolloin, saattavat nyt olla varsin kohtuullisia. Maailma muuttuu edelleen ja meidän on jatkuvasti tarkistettava asenteitamme. Mitä pitäisi ajatella siitä, että tiedämme kalojen aistivan kipua tarkasti? Entä siitä, että tiedämme hyvän tuulen parantavan päättelykykyä ja työssä jaksamista? Olisiko meidän ponnisteltava ilahduttaaksemme toisiamme pienin teoin nyt kun on olemassa tutkimustietoa siitä, että pienikin kohteliaisuus parantaa mielialaa useiden vaativien tehtävien ajaksi ja parantaa niistä suoriutumista?
Omassa elämänpiirissä vakiintuneiden uskomusten ja niihin liittyvien tapojen kohdalla kohtuullisuuden määrittely on olennaisesti helpompaa kuin niillä alueilla, joiden osalta maailmankuva on muutoksessa tai joista ei oikeastaan vallitse mitään yhteistä näkemystä. Valitettavasti kohtuullisuus on selvästi yksi niistä alueista, joista yhteistä näkemystä ei yksinkertaisesti ole. Niinpä kun kaksi (tai useampi) ihmistä koettaa olla kohtuullisia toistensa kanssa, jälki on usein rumaa, jos he olettavat, että toisen käsitys kohtuullisesta on sama kuin heidän omansa ja että toinen osoittaa jo tavoillaan hoitaa asioita vaatimuksia itselle. Tämän takia on hankalaa olla esimerkiksi kasvissyöjä. Suuri osa kohtaamistani ihmisistä olettaa, että se, että olen kasvissyöjä, tarkoittaa, että vaadin myös heitä olemaan, ja heistä tällainen vaatimus on kohtuuton. Tässä olen heidän kanssaan samaa mieltä – se olisi kohtuuton vaatimus. Minusta taas tuntuu kohtuuttomalta, että minun pitäisi tehdä jotakin, jota pidän omalta kohdaltani kohtuuttomana, vain siksi, että jos toimin siten kuin hyväksi näen, joku toinen saattaa loukkaantua siitä, että tavoittelen kohtuullisuutta siten kuin sen ymmärrän mahdolliseksi tällaisessa yhteiskunnassa, tässä yhdessä kysymyksessä.
Kai ainoa tapa onnistua elämään sovussa moninaisten elämäntapojen kirjossa on tietty kiinnostus ja suvaitsevaisuus. Sen hyväksyminen, että on monta tapaa toteuttaa kohtuullisuutta.
Se, mistä nyt kirjoitan, tilannekohtainen kohtuullisuus, on erittäin vaikeasti toteutettavaa. Ideaali, kenties, enemmän kuin toteutuva realiteetti. Ja jälleen – riippuu elämänpiiristä, ei vain mielialasta, mikä on keskitie. Kenties Juan de la Cruzin ympäristössä Jumalan makustelu osana arjen pieniä rituaaleja, keskittyminen suitsukkeen tuoksuun ja polviin kovalla lattialla, keskittyminen keskittymiseen, nautinto siitä, että havainnoi, on ollut kohtuuttomuutta, joka on yllyttänyt väärään mystisismiin. Mutta entä meille, jotka elämme toisenlaisessa maailmassa?
Meidän maailmamme ei liiemmin rohkaise pysähtymiseen ja mystisiin vajoamiin, pikemminkin päinvastoin. Meidän odotetaan jatkuvasti suorittavan, muuttuvan, olevan itsellisiä ja uneksimattomia. Meidän odotetaan jatkuvasti kiinnittyvän näkymättömiin päämääriin, jotka ovat jonkun toisen asettamia ja usein neljännesvuosittain tarkistettavaa laatua. Ehkä tässä ympäristössä pysähtyminen, seinämateriaalien haistaminen vuosikausia niiden ohittamisen jälkeen, pysähtymisestä nauttiminen, maailman kokonaisuuden hahmottaminen, neljännesvuosikatsaukset ylittävään hyvään pyrkiminen ei ole kovinkaan suuri riski?
En osaa sanoa, onko kohtuutonta pyytää ihmisiä yrittämään jotakin, joka selvästi on erittäin hankalasti toteutettavissa ja tuottaa lähinnä epäonnistumisia. Pidän itse tuollaisista haasteista enkä siksi koe pysähtymisen ja eettisten tilanteiden aistimellisen tunnustelun pyyntöä kohtuuttomana.
Aineistoa siis tarinaan olisi, mutta minua alkoi harmittaa valintani, koska kateus on syntinä aika tylsä ja yksiulotteinen. Se ei nimittäin juuri tuota tyydytystä synnintekijälle itselleen, toisin kuin esimerkiksi mässäily tai hekumallisuus. Oikeastaan kateus on kadehtijalle itselleen niin tuskallinen ja raskas kokemus, että sen perusteella sitä voisi milteinpä jo kuvitella hyveeksi. Se on kuolemansynti joka on kuolemaksi juuri kadehtijalle itselleen. Se joka kadehtii, kärsii aina eniten. Voi tietysti olla, että hän osaa pistää myös kohteensa kärsimään, mutta kateuden kohteen kärsimys ei kuitenkaan hetkeksikään vapauta kadehtijaa hänen omasta tuskallisesta piinastaan, piinasta joka liittyy syvään oman perimmäisen arvottomuuden kokemukseen, siihen epäilykseen, että hän ei ihmisenä kelpaa.
Sigmund Freudin mielestä kateus oli erityisesti naisten mielentila, hänhän lanseerasi tuon legendaarisen käsitteen "peniskateus". Me emme tietenkään ota sitä enää vakavasti, mutta siitä huolimatta, miten voin erottaa milloin kysymys on epäoikeudenmukaisen kohtelun aiheuttamasta oikeutetusta ärsyyntymisestä, milloin kateuden kuolemansynnistä? Jos julkaisen rakkausromaanin, jota ei arvostella missään, kun sen sijaan (minun mielestäni) huono dekkari arvostellaan näyttävästi kaikkien päivälehtien kulttuurisivuilla, niin kummasta on kysymys. Olenko vain närkästynyt sen vuoksi että edustamani genre on ilman pätevää syytä aliarvostettu? Vai olenko kateellinen kun jollakin menee niin paljon minua paremmin (minun mielestäni ilman omaa ansiotaan)? Joskus puhutaan positiivisesta ja negatiivisesta kateudesta. Positiivinen kateus on sitä, että tavoitellaan sitä samaa hyvää joka toisellakin on. Negatiivinen sitä, että toisen hyvä halutaan tuhota, koska ei kestetä sitä että toisella menee paremmin kuin itsellä. Positiivinen kateus tässä kohden kai tarkoittaisi, että minä päättäisin ryhtyä kirjoittamaan dekkareita. Sillähän tuo ongelma olisi sitten ratkaistu. Vai olisiko?
Kateus lähestyy usein epäsuoraa väkivaltaa ja sen on nähty ilmenevän nimenomaan naisten välisissä suhteissa ja sen tehtävänä on ollut jarruttaa toisten naisten menestystä ja mitätöidä näiden saavutuksia. En osaa sanoa onko kateus nimenomaan naisellinen pahe, epäilen syvästi. Ehkä miehet ja naiset kadehtivat hiukan eri asioita. Miehet uramenestystä, naiset ulkonäköä. Tämä voi kyllä olla aika rankka stereotypia ja luultavasti olen aivan väärässä.
Jaakko Heinimäki sanoo kuolemansyntejä esittelevässä kirjassaan, että kateus on eltaantunutta samastumista. Ilman samastumista emme oppisi edes kävelemään tai puhumaan. Me opimme nuo taidot ihailemalla, samastumalla, matkimalla. Kateus onkin jonkinlaista vääristynyttä rakkautta. Me samalla vihaamme ja rakastamme kateutemme kohdetta. Rakastamme, koska sillä on jotain niin hienoa. Ja vihaamme, koska meillä ei ole sitä samaa, ei ainakaan yhtä paljon ja yhtä hyvää. Tai ainakin meistä tuntuu siltä. Synnilliseksi ja tappavaksi tämä tunne eltaantuu siinä vaiheessa kun olemme valmiit pilaamaan toisen ihmisen ilon pelkästään ilonpilaamisen vuoksi.
Mutta onko kateus jokin sellainen asia meissä, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Kateus liittyy siihen, että olemme sosiaalisia eläimiä, elämme yhteisöissä ja vertailemme itseämme jatkuvasti muihin. Ilman vertailua ei ole kateutta. Ilman kilpailua ei ole kateutta. Miten voisi päästä vertailemisesta ja kilpailemisesta? Mikä olisi kateuden vastalääke? Pappina Heinimäki tarjoaa kateuden vastalääkkeeksi armoa itseä kohtaan. Minä kelpaan kyllä. Minun ei tarvitse pyristellä ja pinnistellä ollakseni jotain. Minä olen miettinyt, että ellei tuota kelpaamisen kokemusta ole elämänsä varhaisissa vaiheissa saanut, niin miten sen voi myöhemmin itselleen hankkia. Se varmaan auttaa, kun hankkiutuu sellaisten ihmisten seuraan, joille kelpaa sellaisenaan, ilman ponnisteluja. Se on merkillistä, mutta sellaisia ihmisiä tosiaan on. Että kun sitä tarpeeksi kauan viettää aikaa sellaisten ihmisten parissa jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, niin ehkä se kokemus vähitellen syöpyy tajuntaan, alan vähitellen uskoa siihen että kelpaan ja kateuden ote minusta kirpoaa.
Kirsti Ellilän tuotantoa:
Iiris 2006
Maanantaisyndrooma 2005
Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin 2005
Sisu Tähtinen ja turvesukkahousubisnes 2005
Emma ja Kapteeni Nemo 2004
Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba 2004
Emma ja Amorin huolet 2003
Emma ja tähtipoika 2003
Lisää kirjailijan teoksia sekä tietoja kirjoittajasta:
Sanojen aika
Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeli
Kohdalleni osui ensimmäisestä ja "pahimmasta" kuolemansynnistä kirjoittaminen.
Sattumoisin löysin runon, jossa ylpeys näkyy. Siispä aloitan sillä. Jos jotakuta turhauttaa runojen lukeminen, niin kursiivilla säkeisiin jaetun osuuden voi vallan mainiosti rullata näytöltä sivuun. Niin minäkin ennen tein. Toisaalta uteliaat voivat lukea lisää runoilijasta ja nimenomaisesta käännöskokoelmasta esimerkiksi Kiiltomadosta.
Ei, minä en halua mitään.
Johan sanoin etten halua mitään.
Älkää tuoko minulle johtopäätöksiänne.
Ainoa johtopäätös on kuolema.
Älkää tyrkyttäkö minulle taidekäsityksiänne!
Älkää puhuko minulle moraalista!
Viekää metafysiikka hiiteen!
Älkää ylistelkö täydellisiä järjestelmiä, älkää
latoko riviin eteeni tieteiden saavutuksia,(tieteiden, herrajumala, tieteiden!)
tieteiden, taiteiden, modernin sivilisaation!
Mitä pahaa minä olen tehnyt jumalille?
Minä olen teknikko, mutta tekninen vain tekniikassa.
Sen ulkopuolella olen hullu ja olen sitä täysin oikeutetusti.
Täysin oikeutetusti, kuuletteko?
Jättäkää minut Jumalan tähden rauhaan!
Haluatteko että olisin naimisissa, mitätön, arkinen,
veronmaksukykyinen?
Haluatteko että olisin vastakohta, jonkin asian vastakohta?
Jos olisin joku toinen, olisin teille kaikille mieliksi.
Yrittäkää sietää minua sellaisena kuin olen!
Painukaa helvettiin ilman minua,
tai antakaa minun painua helvettiin omin neuvoin!
Miksi meidän pitäisi mennä yhdessä?
Älkää tarttuko minua käsipuolesta!
En pidä siitä että minua tartutaan käsipuolesta.
Haluan olla yksin.
Sanoin jo että olen yksin!
Mikä riesa että minusta halutaan seuraa!
Oi sininen taivas – sama kuin lapsuudessani –
ikuinen totuus, tyhjä ja täydellinen!
Oi lempeä, ikiaikainen ja mykkä Tejo!
Pieni totuus jossa taivas päilyy!
Oi jälleennähty murhe, Lissabon, muinainen ja nykyinen!
Mitään ette minulle anna, mitään ette ota pois
mitään sijaa ette saa tunteissani!
Jättäkää minut rauhaan! En viivy kauan, en koskaan viivy…
Niin kauan kuin viipyvät Kadotus ja Hiljaisuus
tahdon olla yksin.
(Fernando Pessoa: Lisbon Revisited (1923), s 139-140, kokoelmasta En minä aina ole sama, suom. Pentti Saaritsa, Otava 2001)
Ylpeän lempisana on ei, huutomerkillä, ja laskujeni mukaan tässä runossa huutomerkkejä on perätä viisitoista, erimuotoisia kieltosanojakin neljätoista. Ylpeä vartioi omia rajojaan tarkasti ja epäluuloisesti. Älä vaan yritä mitään! Älä luulekaan! Minä päätän! Ei käy! Ei!
Ylpeä pelkää että joutuisi myöntämään jonkin (ihmisen, paikan, asian) tärkeäksi. Silloinhan ylpeä ei olisikaan itseriittoinen, vaan tarvitseva ja avautuva, ja oma ylpeys horjuisi. On helpompaa vakuuttaa "mitään ette minulle anna", ja sanoa näin myös tieteestä, taiteesta ja muusta sivilisaatiosta. Ylpeä haluaa olla omaa mieltään, omassa mielessään.
"Tahdon olla yksin." Ylpeä on yksin, sillä ylpeys ei siedä vieressä kulkemista tai tasa-arvoisuutta, ylpeälle muut ovat niitä kiusankappaleita: "Mikä riesa, että minusta halutaan seuraa! - - En pidä siitä että minua tartutaan käsipuolesta". Ylpeä epäilee, että joku tärkeä ihminen huomaisi ylpeän käsi kädessä jonkun kanssa. Itsenäisen ihmisen mainehan siinä menisi, jos olisi toisen talutettavana. Ylpeä hyväksyy vain toisen vaihtoehdon: jos ylpeä itse armollisesti ojentaa kätensä jollekulle, johdattaa ja opastaa, niin silloin hän samalla kerää itselleen sopivaa mainetta ja kunniaa. Ylpeä haluaa olla se Asiantunteva Pedagogi, Suuri Guru tai Julkinen Hyväntekijä, joka auttaa ihmisiä etäältä.
Ylpeän yksinäisyys on muiden sivuuttamista. Kyllähän ylpeä puhuu ja kirjoittaa, siis kommunikoi, paljonkin. Kirjoittajapiirien ylpeät kantavat kokoontumiseen viisikymmentä sivua luettavaa ja heidän mielenkiintonsa herpaantuu heti kun oma teksti on käsitelty ja kommentoitu. Sitten voi lähteä kaljalle, kahville tai tupakalle, mitä mieltä paikalla on muuten notkua, kun on jo saanut äänensä kuuluville. Ylpeä uskoo, ettei muilta voi oppia, ei tietenkään voi, ylpeähän jo tietää, miten elämä eletään ja tekstit tehdään. Ylpeästi. Pää pystyssä. Omalla äänellä. Sisulla vaikka läpi harmaan kiven. Älkääkä tulko sanomaan, että olisi äänessä hiomista tai seinässä ovikin. Ei muuten ole!
Ylpeä uskoo olevansa jotakin erityistä. Kaikkihan ovat erityisiä, mutta ylpeän erityisyydessä on vivahdus halveksuntaa. "Haluatteko että olisin naimisissa, mitätön, arkinen, veronmaksukykyinen?" Ylpeä pelkää ettei häntä hyväksyttäisi, jos hän paljastuisi keneksi tahansa taavi tavalliseksi. Eihän hänkään ole hyväksynyt noita mitättömiä muita ihmisiä – miten hän itse voisi saada hyväksynnän osakseen muuten kuin osoittamalla itselleen ja muille olevansa jotakin parempaa, kerrassaan erinomaista?
Niin. Ylpeys tulee tielle pienissä tilanteissa. Seikkailin tässä taannoin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa ja poikkesin siellä kahvilaan. Kahvilan itsepalvelutiskillä vesipisteenä oli semmoinen elegantti mutkaputki, josta en aivan heti saanut selville, mistä päästä ja miten putkesta heruisi vettä. Tietenkään en voinut kysyä kassalta, miten putki toimii, sillä silloin olisin paljastanut tietämättömyyteni ja vaikuttanut ties kuinka naurettavalta maalaismoukalta kassan silmissä. Tyydyin siis romplaamaan ja rämpläämään mutkaputkea pari minuuttia (kulutin strategisesti tärkeän ensimmäisen minuutin vääntelemällä itse putkea, enkä huomannut putken sivuun piilotettua pikkuvipua, jota pitikin vääntää ja painaa). Operaatiossa kassalle aivan varmasti tuli selväksi, etten ollut moista vekotinta aikoihin käyttänyt. Se siitä ylpeydestä.
Luulin, että ylpeän vastahyve on nöyryys tai vaatimattomuus, mutta tämä olikin omaa kuvitelmaani. Nöyryys on kyllä laajalla hyvelistalla , mutta perushyveeksi sitä ei lasketa. Sen sijaan ylpeyden vastalääke on urhoollisuus. Siinä missä ylpeä pidentää ansioluetteloaan ja hankkii hienoja titteleitä (tai ihan vain arkisesti kieltäytyy pyytämästä apua kahvilassa), urhoollinen ei yritä tehdä vaikutusta tai pitää yllä julkisivua. Siinä missä ylpeä brassailee saavutuksillaan (vaikka vanhoillakin) tai ryhtyy marttyyriksi melkein-saavutuksillaan (tiedättehän, se käsikirjoitus joka melkein kustannettiin ja se runokokoelma, joka on viimeistelyä vailla, ja se ojelmaformaatti, jonka muut plagioivat), urhoollinen uskaltaa olla vetämättä suojakseen aiempien tekemisten tai titteleitten luetteloa. Urhoollinen on yhteydessä muihin ja on oma itsensä, hänen ei tarvitse suojautua muilta. Hän tietää, etteivät kaikki kenties pidä hänestä tai piittaa hänen tekemisistään, mutta se ei haittaa häntä. Ehkä Pessoan runon huutava minä ei olekaan kokonaan ylpeytensä eristyksissä, kun hän inttää "yrittäkää sietää minua sellaisena kuin olen!"
Kirjoitti Luke
Kuva: Pompeii: Casa del frutetto, Wikipedia Commons
Suunnitellessamme NONOn ensimmäiseen teemaan Seitsemän kuolemansyntiä liittyviä kirjoituksia lupasin laatia listan, jossa jokaiseen syntiin liitetään jokin taideteos - romaani, runo, maalaus, laulu tai elokuva - joka kiteyttäisi jotain olennaista kyseisestä aiheesta. Olin kovin huoleton lupauksessani, sellaista se on kahvilapöydässä istuessa ja hurjien ideoiden lennellessä kahvikuppien ja muruilla peittyneiden lautasten yllä.
Kotimatkalla alkoi jo epäilyttää. Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus. Miten minä voisin keksiä seitsemän niin tarkoin määriteltyä teosta? Sisältäväthän taideteokset yleensä enemmän kuin yhden idean.
Amerikkalainen kirjailija Lawrence Sanders on julkaissut neljä kuolemansyntikirjaa sankarinaan Edward X. Delayney: The First Deadly Sin (1973), The Second Deadly Sin (1977), The Third Deadly Sin (1981) ja The Fourth Deadly Sin (1985), jotka kaikki on myös suomennettu.
Lapinlahden lintujen sketsisarja Seitsemän kuolemansyntiä.
Petronius Arbiterin Trimalkion pidot? Irstaus vai kohtuuttomuus?
Donna Leonin Seitsemän syntiä (2006) ? Ahneus ja ylpeys?
Ivan Gontsarovin Oblomov? Olisiko liian kapea-alaista liittää se pelkästään laiskuuteen, jos oikeampi termi olisikin joutilaisuus, joka on sisällöltään laiskuutta positiivisempi? Entäs Putkinotkon Juutas Käkriäinen? Eikös siinä vasta olekin laiska mies?
Eero Ojanen on kirjoittanut Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta (2004), mutta ei sekään taida listaan sopia.
Pikkutuhmat irstailuviisut?
Sergio Leonen dollarititrilogia? Viha, ahneus, ylpeys, kateus?
Lista jäi siis tekemättä. Maanantaina alkavat NONOn teemakirjoitukset. Sitä ennen voisitte pohtia omia ehdotuksianne teemaan sopivista taideteoksista.
Kommenttilaatikko on avoinna!
Tervetuloa lukemaan Nonoa. Nonossa kirjoitetaan ja keskustellaan bibliofiliasta 4.4.alkaen.
