Kun minulta kysyttiin haluaisinko kirjoittaa jostain kuolemansynnistä ja mistä kuolemansynnistä haluaisin kirjoittaa, valitsin kateuden koska ajattelin että se on ainakin tuttu synti. Olen saanut kärsiä kateudesta monin tavoin. Enimmäkseen olen tietenkin itse kadehtinut muita. Lapsena kadehdin niitä joilla oli enemmän leluja, hiukan vanhempana niitä jotka olivat kauniimpia, sitten niitä jotka menestyivät elämässään minua paremmin. Mutta myös minua on kadehdittu. Lapsena veljeni kadehti minua siitä huomiosta jonka sain vanhemmiltani. Myöhemmin minua on kadehdittu mm. sen vuoksi, että elämäni vaikuttaa niin vapaalta ja itsenäiseltä. Mutta henkilökohtainen kokemukseni on, että olen itse paljon enemmän kadehtinut kuin ollut kateuden kohteena.

Aineistoa siis tarinaan olisi, mutta minua alkoi harmittaa valintani, koska kateus on syntinä aika tylsä ja yksiulotteinen. Se ei nimittäin juuri tuota tyydytystä synnintekijälle itselleen, toisin kuin esimerkiksi mässäily tai hekumallisuus. Oikeastaan kateus on kadehtijalle itselleen niin tuskallinen ja raskas kokemus, että sen perusteella sitä voisi milteinpä jo kuvitella hyveeksi. Se on kuolemansynti joka on kuolemaksi juuri kadehtijalle itselleen. Se joka kadehtii, kärsii aina eniten. Voi tietysti olla, että hän osaa pistää myös kohteensa kärsimään, mutta kateuden kohteen kärsimys ei kuitenkaan hetkeksikään vapauta kadehtijaa hänen omasta tuskallisesta piinastaan, piinasta joka liittyy syvään oman perimmäisen arvottomuuden kokemukseen, siihen epäilykseen, että hän ei ihmisenä kelpaa.

Sigmund Freudin mielestä kateus oli erityisesti naisten mielentila, hänhän lanseerasi tuon legendaarisen käsitteen "peniskateus". Me emme tietenkään ota sitä enää vakavasti, mutta siitä huolimatta, miten voin erottaa milloin kysymys on epäoikeudenmukaisen kohtelun aiheuttamasta oikeutetusta ärsyyntymisestä, milloin kateuden kuolemansynnistä? Jos julkaisen rakkausromaanin, jota ei arvostella missään, kun sen sijaan (minun mielestäni) huono dekkari arvostellaan näyttävästi kaikkien päivälehtien kulttuurisivuilla, niin kummasta on kysymys. Olenko vain närkästynyt sen vuoksi että edustamani genre on ilman pätevää syytä aliarvostettu? Vai olenko kateellinen kun jollakin menee niin paljon minua paremmin (minun mielestäni ilman omaa ansiotaan)? Joskus puhutaan positiivisesta ja negatiivisesta kateudesta. Positiivinen kateus on sitä, että tavoitellaan sitä samaa hyvää joka toisellakin on. Negatiivinen sitä, että toisen hyvä halutaan tuhota, koska ei kestetä sitä että toisella menee paremmin kuin itsellä. Positiivinen kateus tässä kohden kai tarkoittaisi, että minä päättäisin ryhtyä kirjoittamaan dekkareita. Sillähän tuo ongelma olisi sitten ratkaistu. Vai olisiko?

Kateus lähestyy usein epäsuoraa väkivaltaa ja sen on nähty ilmenevän nimenomaan naisten välisissä suhteissa ja sen tehtävänä on ollut jarruttaa toisten naisten menestystä ja mitätöidä näiden saavutuksia. En osaa sanoa onko kateus nimenomaan naisellinen pahe, epäilen syvästi. Ehkä miehet ja naiset kadehtivat hiukan eri asioita. Miehet uramenestystä, naiset ulkonäköä. Tämä voi kyllä olla aika rankka stereotypia ja luultavasti olen aivan väärässä.

Jaakko Heinimäki sanoo kuolemansyntejä esittelevässä kirjassaan, että kateus on eltaantunutta samastumista. Ilman samastumista emme oppisi edes kävelemään tai puhumaan. Me opimme nuo taidot ihailemalla, samastumalla, matkimalla. Kateus onkin jonkinlaista vääristynyttä rakkautta. Me samalla vihaamme ja rakastamme kateutemme kohdetta. Rakastamme, koska sillä on jotain niin hienoa. Ja vihaamme, koska meillä ei ole sitä samaa, ei ainakaan yhtä paljon ja yhtä hyvää. Tai ainakin meistä tuntuu siltä. Synnilliseksi ja tappavaksi tämä tunne eltaantuu siinä vaiheessa kun olemme valmiit pilaamaan toisen ihmisen ilon pelkästään ilonpilaamisen vuoksi.

Mutta onko kateus jokin sellainen asia meissä, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Kateus liittyy siihen, että olemme sosiaalisia eläimiä, elämme yhteisöissä ja vertailemme itseämme jatkuvasti muihin. Ilman vertailua ei ole kateutta. Ilman kilpailua ei ole kateutta. Miten voisi päästä vertailemisesta ja kilpailemisesta? Mikä olisi kateuden vastalääke? Pappina Heinimäki tarjoaa kateuden vastalääkkeeksi armoa itseä kohtaan. Minä kelpaan kyllä. Minun ei tarvitse pyristellä ja pinnistellä ollakseni jotain. Minä olen miettinyt, että ellei tuota kelpaamisen kokemusta ole elämänsä varhaisissa vaiheissa saanut, niin miten sen voi myöhemmin itselleen hankkia. Se varmaan auttaa, kun hankkiutuu sellaisten ihmisten seuraan, joille kelpaa sellaisenaan, ilman ponnisteluja. Se on merkillistä, mutta sellaisia ihmisiä tosiaan on. Että kun sitä tarpeeksi kauan viettää aikaa sellaisten ihmisten parissa jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, niin ehkä se kokemus vähitellen syöpyy tajuntaan, alan vähitellen uskoa siihen että kelpaan ja kateuden ote minusta kirpoaa.


Kirjoittaja: Kirsti Ellilä
 
 

Kirsti Ellilän tuotantoa:

Iiris 2006
Maanantaisyndrooma 2005
Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin 2005
Sisu Tähtinen ja turvesukkahousubisnes 2005
Emma ja Kapteeni Nemo 2004
Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba 2004
Emma ja Amorin huolet 2003
Emma ja tähtipoika 2003

Lisää kirjailijan teoksia sekä tietoja kirjoittajasta:
Sanojen aika
Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeli