Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi Nono on saanut julkaistavakseen katkelman Juri Nummelinin ensi lokakuussa ilmestyvästä kirjasta Unohdettu Waltari (BTJ). Jurille lämmin kiitos mahdollisuudesta päästä ennakolta kurkistamaan Waltarin unohdettuun tuotantoon!

*************************************************************

Elämän rikkaus (WSOY 1947)

Elämän rikkaus -näytelmän takakannessa sanotaan, että se "on monessa mielessä myönteisintä, idealistisinta, mitä Mika Waltari on kirjoittanut". Näytelmä tuntuukin hetkittäisessä naiiviudessaan olevankin jonkinlaista vastapainoa esimerkiksi Sinuhe egyptiläisen pessimismille ja kyynisyydelle. Toisaalta tekstissä kuitenkin näkyvät samat teemat kuin Waltarin laajemmassakin tuotannossa.
      Elämän rikkaus on lähes kamarinäytelmä: henkilöitä on yhdeksän ja kohtaukset sijoittuvat pieneen omakotitaloon ja sen tupakeittiöön, joka toimii samalla olohuoneena. Taloa asuttaa nelihenkinen perhe. Isoin lapsista, Kullervo, on jo muuttanut vaimonsa ja lapsensa kanssa asumaan, mutta käy silti taajaan lapsuudenkodissaan muun muassa tekemässä töitä - ahtaassa asunnossa lapsen kanssa hän ei pysty keskittymään ja vaimokin nalkuttaa. Taloon ovat jääneet asumaan lapsista Osmi, joka haluaa näyttelijäksi ja valmistautuu näytelmän alussa koe-esitykseen, ja Kauko, 17-vuotias poika, jonka kaikki luulevat olevan eniten kiinnostunut algebrasta. Äiti ja Isä esiintyvät näytelmässä nimittä ja kummallakin on omat murskautuneet haaveensa ja salaisuutensa. Seinällä on sodassa kuolleen Ilmari-pojan kuva, jolle äiti käy välillä uskoutumassa.
      Näytelmässä on lukuisia jännitteitä. Kullervon piikittelevä ja itsekeskeinen vaimo Tuulikki odottaa lasta toiselle miehelle, ja isä kokee olevansa surkeassa työssä, jossa hän ei pysty toteuttamaan itseään, vaikka hän on aikoinaan kirjoittanut runojakin. Äiti taas on uhrannut omat unelmansa ja yrittää vain pitää perheen ruoassa ja siisteissä vaatteissa. Keskeisessä kohtauksessa isä tuo vieraaksi humalaisen Runoilijan, tunnetun kirjailijan, jonka hän on löytänyt kadulta vaeltelemasta.
      Näytelmän dialogi on monisanaista ja heikoimmillaan naiivia. Se on myös epäuskottavaa, varsinkin kun näytelmässä on lukuisia kohtauksia, joissa Äiti vakuuttaa, ettei hän tiedä mitään, koska ei ole saanut muodollista kasvatusta eikä ole opiskellut hienoja asioita. Silti hän analysoi tilannettaan usein hyvinkin kaunopuheisesti.
      Naiiveimpia piirteitä näytelmässä on Kauko, joka yhtäkkiä ilmoittaa ryhtyvänsä kirjailijaksi: "Äiti! Minä olen kirjoittanut runon!" Äiti kysyy: "Runon? - Sinä? - Mutta - entä algebran laskut?" Kaukossa on selvästi kaikuja nuoren Waltarin tunteista, kun hän vastaa: "Äiti! Miten sinä voit puhua algebrasta, kun minulle on tapahtunut järkyttävintä, mitä koskaan olen kokenut. Äiti, etkö tajua! Olen kirjoittanut runon, oikean runon!" Ja hän jatkaa vielä:

Nyt on huhtikuu. Nyt on kevät. Minun sydämessäni säteilee kevät. Voi, älä puhu algebrasta juuri nyt. (...) Äiti, etkö käsitä, että maailma on nyt sellainen. Jonkun edes täytyy uneksia. Äiti, kun kirjoitin runoa äsken, en ollut poika enää. Äiti, uneksin kaikkien niiden puolesta, joiden täytyi kuolla. Uneksin kaikkien niiden puolesta, joiden täytyy saada syntyä parempaan maailmaan. Äiti, sinun pitää ymmärtää! On enemmän kuin koulu, on enemmän kuin läksyt. Ellen sitä saa, murrun!

Kaukon runoilijuus saa kovan kolhun, kun Runoilijaa pyydetään analysoimaan hänen tekstejään. Runoilija on krapulassa ja näyttää vain irvivän Kaukon runojen naiiveille sävyille ja Kauko raivostuu - oppiakseen kuitenkin myöhemmin, että kasvaakseen kirjailijaksi hänen täytyy opetella ottamaan kritiikki vastaan.
      Näytelmän lopussa kaikki ongelmat näyttävät selviävän ja näytelmään tulee entistä naiivimpi sävy, mutta aivan yksiselitteisen optimistinen lopetus ei kuitenkaan ole. Varsinkin Runoilijan hahmon myötä tarinaan tulee monimielisempiä sävyjä. Waltari pystyy, paisuttelevankin dialogin alla, osoittamaan, että kukaan ei ole hyvä eikä paha. Runoilija on epäonnistunut ihmisenä ja hän juopottelee aina saatuaan uuden kokoelmansa valmiiksi. Lisäksi hän ihastuu Osmiin ja auttaa tätä eteenpäin näyttelijän uralla, mutta Äiti näkee hänen lävitseen ja tajuaa, että mies on vain ohimennen ihastunut nuoreen tyttöön. Toisaalta Runoilija myös todella auttaa Osmia eteenpäin valitsemallaan uralla.
      Ratkaisujen myötä tarinaan tulee kuitenkin moralistisia sävyjä, jotka tuntuvat vierailta 2000-luvulla, eikä ole sinänsä ihme, että näytelmää ei ole julkaistu uudestaan.

- Juri Nummelin