873942.jpg

    Valokuva: Qozdeo/stock.xhng

Selittävät sitä lapsille ominaisella kaikkivoipaisuuden tunteella, että brutaalit raakalaissadut menevät kaupaksi naperoiässä. Äitini kertoi minulle usein käsittämättömän lorun, josta en koskaan saanut kyllikseni. Rakastin sitä. En muista sen sisältöä täysin, mutta lopussa joku vaati kolkosti: "Anna minun luuni takaisin". Mitä luille oli tapahtunut, ja miksi niitä vaadittiin takaisin, jäi mysteeriksi.

Pidin myös yleensäkin saduista, vaikka en vielä tänä päivänäkään ymmärrä niiden opetuksia. Mietin yhä esimerkiksi satua Punahilkasta, isoäidistä, metsästäjästä ja sudesta. Mistä siinä on oikein kysymys? Eräs opiskelutoveri kertoi aikoinaan, että sadut ovat jäänteitä aikuisten seksuaalisviritteisistä tarinoista (muinainen aikuisviihde) ennen yleistä lukutaitoa, ne ovat siis osa suullista tarinankerrontaa. Ymmärtäisin asian niin, että ne mutkien kautta aikaamme kulkeutuneina eivät opeta todellisesta elämästä paljoakaan. Varmastikin ne, jotka uskovat satujen positiiviseen voimaan, vastustavat tätä näkemystä.

Myöhäisessä teini-iässä menin ulkomaille au-pairiksi, ja siellä minun piti kauhukseni lukea kahdelle pikku sielulle riimejä, joissa metsästyksen varjolla rääkättiin muun muassa lintuja. Lintuja lyötiin päähän nuijilla, vieläpä herkutellen väkivallalla. Hrrr, ajattelin, ja luin eteenpäin. Välillä tarkkailin kahta uhriani, jotka eivät olleet moksiskaan. Hirvittävä ja tarpeeton eläinrääkkäys ei näyttänyt koskettavan heitä millään tavalla.

Väkivaltaisia satuja epäluuloisemmin suhtaudun nykyisin kuitenkin prinsessasatuihin. Uskon, että barbileikit ja television kuplivat saippuasarjat ovat prinsessasatujen eräänlaisia jatkumoita. Niiden nujertava voima on nähdäkseni siinä, että ne opettavat etenkin tyttöjä katsomaan oman itsensä ohi jonnekin etäisyyteen. Oma itse ei ole koskaan tarpeeksi. Ja prinsessan on suudeltava sammakkoa, jotta tämä muuttuisi unelmien prinssiksi - siis se toinenkaan sukupuoli ei ole prinsessasatujen vaikutuksilta suojassa.

Yksi yhteisistä satu- tai lukuhetkistä on kuitenkin varmaa, ne ovat parhaimmillaan suurenmoista laatuaikaa. Kun vanhempi tai muu lapselle läheinen henkilö lukee lapselle, syntyy ääneen lukemisen kautta positiivinen tunneside lukijan ja kuulijan välille. Keskittymällä lukemiseen ja lapseen (ei vilkuilla kelloa tai vastata välissä puhelimeen), ja vastaamalla lapsen kysymyksiin lukija osoittaa lapselle, että on läsnä ja välittää. Sen lapsikin vaistoaa ja jälkeenpäin muistaa.

Kirjoittaja: Maria