1447664.jpgEhkä lukuhulluuteni johtui siitä, että minut rokotettiin mustekynänterällä, tai siitä, että äiti törmäsi kirjahyllyyn raskausaikana, tai sitten jostain muusta kehityspsykologialle vielä tuntemattomaksi jääneestä syystä. Yhtä kaikki, viisivuotiaana koin elämäni suurimpiin kuuluvan elämyksen: aapisen figuurien salakoodi avautui niitä tuijottelevan edessä, ja samalla se oli kuin olisi avannut portin tarina-addiktin pieneen taivaaseen.

Lapsuus ja suuri osa nuoruuttakin kului maisemissa, jossa kirjastoa ei ollut parin korttelin eikä edes parin kuusikon takana. Se tiesi lukemisvalikoiman koostumista mitä erikoisimmista yhdistelmistä, vesirokkoa potevan 11-vuotiaan yöpöydällä lepäsivät sulassa sovussa Viisikko ja James Bond ja Tohtori Ei. Perheessäni ei ehkä harjoitettu kovin tiukkaa lapsiin kohdistuvaa kirjasensuuria. Tavallisimmin olinkin jo lukenut lapsille sopimattoman kirjan, ennen kuin kukaan ehti ennaltaehkäisemään mahdollisia henkisiä vahinkoja.  

Nuoruusvuosien kirjallinen dieetti sisälsi enimmäkseen naisten ja miesten viihderomaaneja, Mauri Sariolaa, Päätaloa, lännensarjoja, Jerry Cottonia, Akua, Asterixeja ja Korkeajännitystä, sydänsarjoja, sairaalasarjoja, Reginaa, SinäMinää ja muutoinkin melko valikoimatta kaikkea viihdyttävää. Kunnes tuli päivä, jolloin taas tutkin kirjastoauton hyllyjä ja minuun iski jokin deja vú-tunne. Olin lukenut jo "kaikki", saatoin arvata miten viihderomaanin juoni etenisi. Myöhemmin olen kuullut, että jotkut muutkin ovat kokeneet samaa. Eräs ystäväni lakkasi kokonaan lukemasta, koska hän ei päässyt koskaan eroon siitä tunteesta.
 
Minun pelastajakseni tuli sattuma Kurt Vonnegutin Mestarien aamiaisen muodossa, joka oli outo, erilainen ja hauska kirja. Niinpä Vonnegutista tuli myös lopuksi ikää yksi rakkaimmista kirjailijoista, koska hän osoitti, että lukiossa päähän taotuista Putkinotkoista huolimatta, ns. korkeakirjallisuudessa löytyy teoksia, joissa on potkuja enempäänkin kuin edustustehtäviin kirjahyllyissä tai hoidoksi tilapäisiin unihäiriöihin.

Lisäksi se oli minulle vakuus siitä, että kirjaston hyllyjen sopukoissa piili vielä paljon lukemisen ja löytämisen iloa. Tarvitsin vain oppaan, ja sen saamiseksi olin vihdoin valmis antamaan sijaa tutkijoiden ja kriitikkojen neuvoille, ja laadin parin kirjallisuudenhistorian tuella itselleni listan, jossa minulle riitti luettavaa vuosikausiksi. Mutta koska en vieläkään usko pakkolukemiseen, luovutin aina, jos vastaan tuli liian vaikea kirja. Osa näistä simpukoista on myöhemmin avannut helmensä ymmärrykselleni, osa taas ei. En usko pakkopänttäämiseen, pelkkä lukemisen suorittaminen ei minusta ole samaa kuin luenta, jossa saa kiinni edes yhdestä niistä tavoitteista tai tasoista, joita kirjailijalla kenties oli. Tällä tiellä olen tavallaan yhä, vaikka lähteet uusille löydöille vaihtelevat jo vapaammin.

Kenties kotoisten nuhteiden vuoksi, - perin useinhan korvani soivat tokaisuista, joissa lukeminen oli "syntistä hupia" ja "ajanhaaskausta" ja että "pilaan silmäni kun nokka on aina kiinni kirjassa" – tai kenties muuten vain, kirjallisuus ei koskaan näyttäytynyt minulle ammattina. Kirjailija taisi noihin aikoihin olla ainoa kuvittelukykyni rajoihin mahtuva kirjallinen ammatti, mutta yhtä hyvinhän olisin voinut ajatella ryhtyväni prinsessaksi, valtakunnan puutetta saattoi tuskin pitää suurempana ongelmana kuin lahjakkuuden puutetta. Toki käsitykseni eräistä akateemisista ammateista olivat tuolloin muutoinkin suunnilleen yhtä päteviä kuin tietoni syvänmeren hautojen kalalajeista, mutta se on eri juttu.

Sellainen bibliofiili en ole koskaan ollut, joka keräilee kirjoja esineinä, nuuhkii kirjanlehtien hometta parhaana huumeenaan, näkee kauneutta murenevassa lumppupaperissa ja himmentyneessä, homeen läikittämässä fraktuurajäljessä. Tämä kirjaharrastajien alalaji on näihin päiviin saakka säilynyt tuntemattomana syvänmeren kalalajina. Ilmeisen vaaraton se sentään lienee, ellei sitten vahingossa joudu sen hukuttamaksi lajin parveillessa Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä tai jossakin muualla missä kaupataan vaihtelevanikäisiä painotuotteita.

Minusta kysymys kuinka jaksaa lukea on aina ollut jotenkin nurinkurinen. Senhän kuuluisi olla, kuinka jaksaisin elää lukematta. Kuinka jaksaisi samaa sateista arkitodellisuuttaan, huolineen, vähäisine iloineen, koti- ja ulkomailta kantautuvine synkänlaisine uutisineen, ilman lyhyttäkään irtiottoa johonkin toiseen maailmaan. Siihen, joka on jossakin muualla. On samantekevää miten tosi, epätosi, irreaalinen, reaalinen, historiallinen tai utopistinen se on, sillä melkein aina se kuitenkin on jonkun hallitusti ja huolella kansien väliin sulkema, mietitty taideteos. Sellainen, jonka vastaanottamiseen aivojeni viritystaajuus soveltuu mitä parhaimmin, kirjojen kansien välissä voin aina hetken olla joku muu, jossakin muualla, juuri niin kauan kuin haluan, ja häipyä heti, kun minusta tuntuu, ettei taiteilijan lumousvoima riitäkään vangitsemaan mielenkiintoani.

Lukemalla eletty maailma on lopulta myös intensiivisempi ja häiriöttömämpi kuin vaikkapa television katselu. Mielikuvitukseni saa vapaasti rakentaa kirjan hahmot ja maailman minulle ominaisin tavoin ja värein. Niinpä lukiessani voin olla myös osaksi itse luova, tavalla jonka jättämät jäljet voin hyvässä tapauksessa löytää hedelminä omasta mielestäni, ymmärryksestäni ja erityisesti kirjoitustaidoistani. Sillä kirjallisuus on voimakkaasti kaksisuuntainen taidekanava. Lukiessa antaudun kyllä kirjailijan mielenjuoksulle, mutta vain siihen rajaan saakka, jossa otan tuon luodun maailman omiin käsiini, omaan ohjaukseeni ja joko löydän tai olen löytämättä sieltä elementtejä, jotka puhuttelevat minua tavalla, jolla minä olen ihmisenä tavoitettavissa, kotona. Siispä lukemalla pääsen pois maailmasta, jossa olen ja elän, maailmaan, joka rakentuu taiteen kauneudesta ja omasta luovasta mielikuvituksestani.

Niinpä uskonkin, että olisin hölmö, ellen ottaisi vastaan sitä rikkautta, joka on niin helposti saatavilla. Kiitos siitä kuuluu paitsi kirjailijoille myös kirjastolaitokselle. Minulle oikea kirjasto ei välttämättä ole mikään mediateekki – nettiä voi selata kotona, töissä ja matkalla, joten miksi vielä kirjastossakin nykyistä enempää. Sitten ehkä, jos jonakin päivänä luovutaan painotuotteista digitallenteiden hyväksi, mutta ei vielä. Nykyisellään missään ei voi yhtä hyvin palauttaa kunnon lukuintoa, kuin kuljeksimalla hiljakseen kirjaston hyllyjen välissä, missä ehkä sitten toteutuu jotakin siitä bibliofiliasta, jota en muutoin ymmärrä.


Kirj. Hannah (blogi Koskikara)


Kuva täältä.