1834854.jpg
Ohjaus:    Phyllida Lloyd

Pääosissa: Meryl Streep: Donna Sheridan, Sophien äiti
    Christine Baranski: Tanya, Donnan ystävä
    Julie Walters: Rosie, Donnan ystävä

    Amanda Seyfried: Sophie Sheridan, Donnan tytär ja Skyn  morsian

    Dominic Cooper: Sky, Sophien sulhanen
    Pierce Brosnan: Sam Carmichael, Sophien ensimmäinen isäehdokas
    Colin Firth: Harry Bright, Sophien toinen isäehdokas
    Stellan Skarsgård: Bill Anderson, Sophien kolmas isäehdokas
    Philip Michael: Pepper
    Ashley Lilley: Ali, Sophien ystävä
    Rachel McDowall: Lisa, Sophien ystävä



Mamma Mia on kesäleffa jos mikä. Se kun ei ole totinen, sitä ei ole tehty ryppy otsassa ja sille on katsojankin pakko antaa anteeksi pieniä kömpelyyksiä, mutta sen tekee mielellään, koska vastineeksi siitä elokuvalla on tarjota paljon naurua ja hyvää mieltä.

Kyse on musikaalista, joka ei juonellisesti ole järin ihmeellinen. Siinä äitinsä Donnan (Meryl Streep) kanssa kreikkalaisella saarella kasvanut tyttö on menossa naimisiin, ja nyt hän löydettyään äidin vanhan päiväkirjan, haluaa päästä selville elämänsä salaisuudesta, eli siitä, kuka on hänen isänsä. Päiväkirja kertoo, että sopivia ehdokkaita on kolme, ja niin toista pääosaa esittävä Sophie, eli Amanda Seyfried lähettää miehille kutsun häihin äitinsä nimissä. Miehet osoittautuvat menestyneiksi, varakkaiksi keski-ikäisiksi herroiksi rooliniminään Sam, Harry ja Bill, mutta paremmin heidät tuntee nimillä Pierce Brosnan, Colin Firth ja Stellan Skarskård. Sinänsä komea keski-ikäisten miesten trio, ei voi valittaa.

Musikaalille uskollisena koko kerronta perustuu Abban laulujen esittämiseen, ja näyttelijät todella laulavat itse, kuka hämmästyttävän hyvin kuten Amanda Seyfried ja Meryl Streep, joku siedettävästi kuten Pierce Brosnan ja muut enemmänkin karismaansa kuin laulutaitoihinsa luottaen. Mutta suurin osa katsojista tuntee Abban musiikin, se on tarttuvaa ja helposti mieleen jäävää ja hyvin iloista, juuri sellaista jota jää itsekin hyvin helposti hyräilemään. Tosin on pakko myöntää, että bändin loppukauden tuotanto oli jo varsin paksua 70-luvun lopun discoa, ja se kyllä vaivasi ainakin minua jo silloin, ja vaivaa yhä. Ja kuin asiaa korostaen myös elokuvan lopussa päänäyttelijät puetaan täysiin glam-rock -tamineisiin kertomaan ajasta, josta nuo kappaleet tulevat.

Elokuvassa on tietty kolmikkojen keskinäinen rakenne, on äiti Donna ja hänen kaksi keski-ikäistä parasta ystävätärtään, (Julie Walters ja Christine Baranski), tytär Sophie ja hänen kaksi parasta ystävätärtään, jotka ovat tulleet häihin kaasoiksi ja heitä vastassa jo mainittu mieskolmikko. Sophien sulhanenkin eli Sky (Dominic Cooper) on toki mukana, mutta pojalle jää lopultakin vain sivuosa, missä hänen roolinsa korostaa latinotyyppista nuorta rakastajaa.
                    
Kaiken kaikkiaan elokuva on varmasti voimallisemmin naisille suunnattu ja sikäli myös heihin uppoava. Ansioksi itse tarinankerronnalle on luettava se, että vaikka Abban laulut ovat puhdasta romantiikkaa, edustaa keski-ikäistyneiden naisten kolmikko kaikkea muuta kuin pilvilinnoissa elelleitä naisia - heille ei amorin nuolista välttämättä seurannut muuta kuin sydänsuruja ja ehkä silikonirinnat ja muutama ylimääräinen luottokortti.

Muutoin elokuva on filmattu silmiä hivelevän kauniissa saaressa, ja kerronta etenee hurjaa vauhtia, niin että lopulta yllättyy miten äkkiä kaksi tuntia kuluukaan. Elokuvan hurja tempo tarkoittaa myös sitä, että näyttelijätkin joutuivat läpikäymään kohtuullisen kunto-ohjelman kaikkine juoksemisineen ja kiipeilemisineen, sittenkin vaikka joku askelma olisi jäänyt oikeasti ottamattakin.

Epäilemättä se pitääkö elokuvasta riippuu aika paljon siitä, pitääkö yhtään Abban musiikista. On varmaankin totta, että Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat jo muutamaan kertaan saaneet monenlaisia tulkintoja laululle Thank You for the Music. Sillä voihan toki kysyä, montako kertaa samat kappaleet voi myydä? Toisaalta, myyhän Beatleskin yhä edelleen.

Musiikki ja laulujen sanat ovat siis olennainen osa tätä filmiä, jota ei elokuvallisin kriteerein edes pidä arvioida. Sitä se tuskin kaikkine pienine kömpelyyksineen tarinan kuljetuksessa edes koskaan tavoitteli. Se on yksinkertaisesti vain hauskaa ilonpitoa tarjoava musikaalinen viihdefilmi, joka kiittää, jos katsoja lähtee hymyillen pois.

Teksti: Hannah

Kuva: Mamma Mia! -poster

Linkit:
Elokuvan kotisivut
Meryl Streepin haastattelu The Guardianissa