maanantai, 20. marraskuu 2006
Nimet: Tahdon, mutta omalla nimelläni
Minusta tulee ensi kesänä rouva. Jokunen hyvänpäiväntuttu on jo ehtinyt ihmetellä, että vaihtuuko rouviintuessa samalla sukunimi. Läheisemmät eivät kysele, kun ne tietävät vastauksen.
Ja sehän on tietysti, että vaihtaminen ei tulisi pieneen mieleenkään. Ei ikinä!
Minähän pidän nimestäni. Voin leikitellä sillä, pidän hölmöistä lempinimistä, tänne verkkoonkin kirjoitan tangonimellä (siis omalla toisella nimellä ja äidin tyttönimellä). Se alkuperäinen ja oikea nimeni ei ole silti pelkästään jotain isältä perittyä ja irrallista, se on tärkeä osa minua. Haluan tehdä töitä sillä, en halua opetella olemaan joku muu.
Rakastan miestäni, mutten halua muuttua häneksi.
Minusta miehen nimeen vaihtaminen sitä paitsi joka tapauksessa edustaa edelleen patriarkaalista ja naista sortavaa perinnettä, jota en halua jatkaa. Kyse on yhä tasa-arvosta - vai miksi samaa kysymystä nimen vaihtamisesta ei ikinä edes esitetä puolisolleni?
Yhteisen kokonaan uuden nimen ottamisessa tai kaksoisnimissä on mielestäni periaatteen tasolla ideaa, käytännössä monet näin syntyneet nimet kuulostavat keinotekoisilta tai ne ovat kovin pitkiä ja kömpelöitä käyttää. Oma mahdollinen yhdysnimeni olisi oikeastaan pelkkä vitsi, en siis suostu vaihtamaan tyttönimeä mihinkään.
Olen kuitenkin huomannut, että kuulun vähemmistöön. Olen omituinen - siksi tämä kirjoituskin on täällä. Olisi nimittäin mielenkiintoista tietää mitä enemmistön päässä oikeasti liikkuu, minä kun en sitä kysymättä käsitä, vieläkään.
90-luvun puolivälissä on laskeskeltu, että noin 80 prosenttia naimisiin menevistä pareista ottaa yhteisen sukunimen. Saa arvata kumman nimi silloin useimmiten oli kyseessä.
Noin joka kymmenes pari piti tuolloin oman nimensä, suunnilleen sama määrä rakensi yhdysnimeä. Se on mielestäni todella vähän.
Tuoreempaa tilastoa en nopealla haulla aiheesta löytänyt, mutta en usko suuntauksen muuttuneen. Omassa ikäluokassani (siinä kolmenkymmenen molemmin puolin) tuntuu, että melkein kaikki ottavat sulhasen nimen. Tiedän tasan yhden tapauksen, jossa käyttöön onkin otettu molemmille morsiamen nimi, ja vain harvoja, joissa molemmat ovat pitäneet omastaan kiinni.
Kun kyseessä kerran on enemmistön kanta, syynä täytyy olla jotain muutakin kuin pelkkä sovinnaisten tapojen kuuliainen noudattaminen. Joku ehkä pitää alkuperäistä nimeään valmiiksi vieraana tai rumempana kuin uutta, muttei tämäkään suurta enemmistöä selitä. Aika usein vaihtoa selitetään myös sillä, että käytännön elämä on sitten yhteisellä nimellä jotenkin helpompaa. Hassua, kun ajattelee miten paljon käytännön säätämistä siihen nimen vaihtamiseen pakostakin liittyy.
Kysyn siis kun en oikeasti tajua; miksi on niin tärkeää, että koko perheellä on sama sukunimi?
Kirjoitti Valpuri
Kommentit