Syytän Sormusten herraa ja sen seuraajia; vaikka fantasia elokuvan lajina onkin minulle rakas, se on usein minulle pelkkää kepeää viihdettä. Valtavan suuri osa tarjonnasta on keskenkasvuisille markkinoitua seikkailusatua, toisinaan pääsee unohtumaan että muutakin on olemassa saman genren sisällä.

Siksi on hyvä, että silloin tällöin tästä kaavasta poikkeavistakin teoksista tulee suuren yleisön suosikkeja.

Guillermo del Toron Pan's Labyrinth on vangitseva katselukokemus. Helppoa ja kepeää ja viihteellistä siinä on aika vähän, ja sopii toivoa, ettei elokuvaa katsomaan ole kauniin mainosjulisteen perusteella viety kovin pieniä lapsia.

Päähenkilö Ofelia (Ivana Baquero) on pikkutyttö Espanjan sisällissodan loppuvaiheessa. Ofelian isäpuoli kapteeni Vidal (Sergi Lopez) on tyylipuhdas hirviö, joka ei epäröi kiduttaa ja tappaa vaarallisia kapinallisia - ei vaikka nämä sattuisivat olemaan lapsia. Ofelia elää pelon ja väkivallan keskellä, mutta lukee satuja ja haaveilee niin kuin kuka tahansa lapsi. Saduista tulee Ofelialle enemmän kuin totta, kun metsästä löytyy kivikehä ja sen pohjalta fauni, joka antaa Ofelialle kolme tehtävää.

Labyrintin löytyminen ei toki selkään tarjoa katsojalle pakotietä todellisuudesta. Del Toron maailma on raaka ja pimeä paikka. Verta ei säästellä. Lopunkin voi tulkita monella tapaa. Viattomuuskaan ei pelasta ihmisen perimmäiseltä pahuudelta.

Pan's Labyrinth on selkeästi tehnyt vaikutuksen; kriitikot valitsivat sen Yhdysvalloissa vuoden parhaaksi elokuvaksi, Oscar-ehdokkuuksiakin satoi kuusi. En olisi valmis käyttämään ihan niin suuria sanoja kuin paras, mutta vaikutuksen elokuva kieltämättä tekee. Kyse ei ole pelkästään siitä, että elokuva on visuaaliselta ilmeeltään ja musiikiltaan tyylikäs, Del Toro käyttää esimerkiksi värejä ja valaistusta taiten.

Enemmän kyse on ehkä siitä, että elokuva pakottaa katsojan samaistumaan, elämään mukana. Ainakin minä pelkäsin päähenkilöjen puolesta. Tuli sama tunne kuin toisinaan kauhuelokuvissa; teki mieli neuvoa valkokankaalla näkyvää sankaria. Että älä mene sinne, juokse kovempaa, et muuten syö niitä hedelmiä tai muuten varmasti tapahtuu jotain kertakaikkisen karmeaa, ja tapahtuukin.

Elokuvan suurin voima ja pahin heikkous piilevät mielestäni samassa kohdassa.  Kuilu maanalaisen fantasiavaltakunnan ja kapteeni-isäpuolen kidutusvajan välillä on valtava. Kokonaan maailmat eivät kohtaa. Tästä syntyy mielenkiintoinen jännite. Toisaalta maailmojen erillisyys myös häiritsee hivenen. Elokuvan loppu jää kaivelemaan ja kiusaamaan, ristiriita ei ratkeakaan kokonaan.

Tämän on jo nähnyt varmaan joku muukin - mitäs piditte?

Kirjoitti Valpuri