708531.jpg

Luin kirjan kirjoittamisesta. Tuula-Liina Variksen Kaksi kesää, kaksi kirjaa (WSOY 2003) sisältää enemmän lauseita ei-kirjoittamisesta kuin kirjoittamisesta.

Tänään en ole tehnyt kirjoitustöitä kuin viisi, kuusi tuntia.
En kirjoita enää tänään.
On pakko pitää taukoa, se ei synny, kierrän liian pientä kehää, kuin jotain helvetin tahkoa pyörittämään kytketty aasi, menen ympyrää laput silmillä.
Ei saa olla yhtään tyhjää lausetta! Se menee kuin pistettäisiin pitkällä kylmällä piikillä läpi ruumiin: kun minulla ei muita lauseita olekaan kuin tyhjiä. Herra armahda!

Ällistyin: miten tuttuja epävarmuuksia, miten syvää vastenmielisyyttä, millaista haparointia.

Ei, näin totta se ei saa olla.

Muutama vuosi sitten tein listan asioista, jotka estävät minua kirjoittamasta. Se on tässä:

Aina löytyy varmempaa, järkevämpää ja hyödyllisempää tekemistä kuin kirjoittaminen, joka on 'vain' harrastelemista.

Pystyn kirjoittamaan silloin kun kaikki muu elämässä on järjestyksessä eikä vaadi huomiotani.

Tarvitsen rajattoman ajan, jotta voisin kirjoittaa – jos tunnin tai kahden päästä pitää lähteä johonkin, onnistun välttelemään kirjoittamista sillä ajatuksella, ettei aika riitä keskittymiseen.

En ole kumminkaan tarpeeksi hyvä. Olen vain juuttunut johonkin teinikuvitelmaan itseilmaisun ja taiteentekemisen oikeudesta,  minun pitäisi aikuistua, hankkia päivätyö ja unohtaa epärealistiset haihattelut.

Joku muu on keksinyt tämänkin idean ja mennyt toteuttamaan sen paremmin kuin minä.

Minun pitää aloitusvaiheessa olla varma onnistumisesta tai ainakin tyydyttävästä lopputuloksesta, muuten ei kannata aloittaakaan.

Onnistuminen on kiinni lahjakkuudesta. Jos olisin aidosti lahjakas, en kirjoittaisi roskaa.

Jään odottamaan kuningasajatusta.

En voi aloittaa kirjoittamista, kun ei ole sanottavaa, selkeää muotoa, hahmoa, rakennetta.

Ärsyynnyn kun sanat eivät noin vain vaivattomasti virtaa paperille. Epäilen taas omia kykyjäni: jos olisin luova, pystyisin spontaaniuteen.

Toisaalta satunnaisesti, joskus, kirjoitan nopeasti. Jälkikäteen pidän nopeasti kirjoitettua arvottomana. Käytetty aika on suoraan verrannollinen työn laatuun: mitä pitempään työstän, sen parempi.

Mitä pitempään olen kirjoittamatta, sitä vahvemmin uskon etten tulekaan kirjoittamaan.

Olen välillä ollut monta vuotta kirjoittamatta. Kirjoittamattomuus on normaali olotila, kirjoittaminen taas poikkeava.


Kaiken aikaa olen luullut, että minä - harrasteleva kirjoittaja - suhtaudun tekstin kirjoittamiseen ja omaan teksiini tällä tavalla KOSKA olen harrastelija. Minulta puuttuu kirjailijan kokemus, luottamus, taito. Sitten kun (tai jos) minusta tulee oikea kirjoittaja, pääsen irti esteistäni, epävarmuuksistani ja vastenmielisyyksistäni.

Pelottava ja kenties helpottava mahdollisuus: nämä kirjoittamisen esteet, epävarmuus ja sumeus ovat pysyviä. Ne kertovat minusta suhteessa tekstiin ja maailmaan, ne säilyvät muuttumattomina, vaikka olisin joskus tulevaisuudessa julkaissut kolme romaania ja vinon pinon lyhyempää proosaa. Varis sanoo:

Miten kirjoittaa, se on kirjailijan ainoa todellinen ongelma, ainoa ratkaistava tehtävä.


Tästä - kompleksisesta vastarinnasta - seuraa: minun ei tarvitse odottaa muutosta, eikä minun tarvitse miettiä, miten päästä sisäisen varmuuden tilaan. Minun ei tarvitse olla hurmioitunut omista ideoistani, vakuuttunut sanottavasta tai varma rakenteesta. Minun tarvitsee vain kirjoittaa. Voin kirjoittaa, vaikka olisi sisäisesti epävarma ja vastustusta täynnä. Kirjoittaminen on kirjoittamisen esteiden voittamista, sanoo Claes Andersson Tuula-Liina Variksen kirjassa.

Riittää kun kirjoitan kaikesta huolimatta (tai juuri sen takia).

Teksti: Luke
Valokuva: Kiamedia/Stock.xchng