Susanna Alakoski: Sikalat (alk. Svinalängorna 2006, suom. Katriina Savolainen, Schildts 2007).Sikalat on aikuisille kirjoitettu kuva lapsuudesta. Lapsi on Leena Ruotsin Ystadista, ja Leenan vanhemmat taas ovat umpisuomalaisia.Voisi kuvitella, että kieli olisi siirtolaisperheestä kertovassa romaanissa isossa osassa. Hetkittäin näin käy, mutta enemmän kaksikielisyyden tai puolikielisyyden teemoja, suomen ja ruotsin synteesia käsittelee vaikkapa Mikael Niemi. Sikalat liikkuu samoissa tunnelmissa kuin Kreetta Onkelin Ilonen talo tai Taija Tuomisen Tiikerihai. Ne ovat lasten kasvutarinoita keskellä mahdottomia olosuhteita.
Aivan alussa olin pitkästymäisilläni arkiseen kuvaukseen siitä, millainen koti on, millaista naapurissa, merenrannassa. Tunne on piilossa, sen sijaan on maiseman kartoitusta, kissoja, koiria, puheen toistoja, pikku tilanteita kotoa, pyhäkoulusta, koulusta - ruokia, ruokapöytiä, kukkalaatikoita. Sivuhenkilöitä on niin paljon, että sotkeuduin heissä ensimmäisten kymmenien sivujen jälkeen. Eletään ahtaasti, uudessa kaupunkilähiössä, likellä muita. Leenan perheen pöytäkin on niin pieni, että kyynärpäät osuivat vastakkain, kun me kauhottiin ruokaa suuhun.
Fyysisestä likelläolosta huolimatta Sikalat on kirja yksinäisyydestä ja voimattomuudesta. Isot ihmiset eivät voi vaikuttaa asioihinsa (eivät edes kotinsa seinien maalaukseen tai tapetointiin) ja lapset ovat isojen ihmisten jaloissa, vielä vallattomampia.
Kun suomenkielinen Leena menee ruotsinkielisen koulun ensimmäiselle luokalle, tärkeää on ruoka, luokkakaverit, opettaja. Tärkeää on myös köyhyys, sillä se erottaa Sikaloissa asuvat muista Ystadin asukkaista. Äveriäs poika tarjoaa koko luokalle syntymäpäiväjuhlat, joissa herkuilla mässäilyn jälkeen uidaan kotitalon uima-altaalla. Toisaalla, aikaisemmin, Leena järjestää ystäviensä kanssa varkain juhlat paikallisen hotellin varastoon. Samaista hotellia Leena siivoaa kesäaamuisin ennen seitsemää.
Puolen välin jälkeen jokin romaanissa muuttui, muutos oli minussa, tekstissä tai molemmissa. Katkelmat alkavat jäsentyä, lyhyet toteamukset saavat eri tavalla painoa kuin ennen. Esimerkiksi Leenan uimakoulumuistot eivät enää olleetkaan tunnetta vailla – tai sitten sain kiinni omistani, siitä kesästä jolloin satoi taukoamatta mutta uimakouluun oli päästävä ja veteen myös, vaikka järvellinen loiskuvaa siniharmaata massaa pelotti.
Uimisesta tulee Leenan menestys. Valmentaja toteuttaa lähinnä omaa kyltymätöntä kunnianhimoaan, mutta hän sentään huomaa Leenan olemassaolon. Muuten Leena on näkymätön lapsi.
Seisoin pihalla. Satoi vettä. Katsoin salaa äitiä ja isää tuuletusikkunasta. He häilyivät telkkarihuoneessa. Kaihtimet olivat epämääräisen vinossa. Mietin näkisivätkö he enää koskaan, nähtäisiinko me enää koskaan. Kaipasin sitä että joku tyhjentäisi tuhkakupit, että siellä tuoksuisi tuore vastapuristettu ihminen ja että kukkien lehdet kasvaisivat ylöspäin.
Lukijana halusin kirjaan Leenan kannalta hyvän lopun, mutta pelkäsin falskiutta tai osoittelevuutta, joka helposti ujuttautuu mukaan, kun kirjoitetaan 'kasvutarina' tai 'kehityskertomus'. Onneksi loppua ei paisutella eikä siinä yritetä selitellä tai ratkoa Leenan perheen ongelmia. Viimeisessä luvussa Leena yksinkertaisesti lähtee pois, yhtenä varhaisena aamuna. Se riittää.
Linkkejä:
Kustantajan kirjaesittely
Alakoski Wikipediassa
Alakosken haastattelu Tukholma.net:ssa
Ote romaanista Suomen Kuvalehden verkkosivuilla
Kirjoitti: Luke
Kommentit