keskiviikko, 17. lokakuu 2007
Harvinaisen kauniita kuvia kuolemasta
On muuten suuri ilo törmätä aikuisena vahingossa viisaaseen ja mukaansatempaavaan lastenkirjasarjaan.
Tällainen on ehdottomasti brittiläisen Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogia. Sarja sisältää kolme osaa (Kultainen kompassi, Salaperäinen veitsi ja Maaginen kaukoputki), ja parhaiten nämä toimivat oikeassa järjestyksessä luettuna kokonaisuutena.
Ensimmäisessä kirjassa esitelty maailma muistuttaa osin omaamme, mutta merkittäviä eroja on. Kirjojen kotimaailma on teokratia, monessa suhteessa se tuntuu elävän varhaisempaa aikaa kuin omamme. Tiede ei tiukan uskonnollisessa ilmapiirissä juuri kehity, mutta toisaalta maailmassa on enemmän tilaa vanhanaikaisille seikkailuille. Maailman villein osa löytyy pohjoisesta, jota hallitsevat kirkon sijasta villi-ihmiset, noidat ja jääkarhut.
Kirjassa ei kuitenkaan jäädä pelkästään yhteen maahan tai maailmaan ihmettelemään. Niin kuin jo nimikin sanoo, aiheena on vaatimattomasti koko universumi ja oma paikkamme siinä. Magia on keskeisessä osassa, mutta fantasiaa tärkeämmälle sijalle sarjassa sittenkin nousevat mielestäni inhmilliset tunteet.
Päähenkilö Lyra on hurmaava pieni veijari, nenäkäs, itsevarma ja kova kertomaan hurjia tarinoita. Suurissa asioissa hän ei kuitenkaan valehtele; ystävilleen hän on vilpitön ja uskollinen.
Yksi kirjan kantavista teemoista liittyykin uskollisuuteen ja huolenpitoon rakkaista ihmisistä. Rakkaus ja ystävyys vaativat usein uhrautumista tavalla tai toisella. Kirjojen alussa Lyra luulee olevansa orpolapsi. Kun Lyra löytää vanhempansa, nämä ovat monessa mielessä hänelle pettymys. Sekä isä että äiti kuvataan itsekkäinä ja väliin suorastaan julmina hahmoina. Molemmat toki osaavat toimia myös toisin. Etenkin äidistä kasvaa kirjasarjan edetessä tarinan mielenkiintoisin konna.
Sen sijaan Lyran lähipiiristä löytyy sarjan edetessä muita hahmoja, jotka tarjoavat hänelle turvaa ja rakkautta vanhempia paremmin.
Kirjan suuret teemat eivät kuitenkaan jää tähän. Pullman miettii kuolemaa ja moraalia ja sotkee sekaan sekä uskontoa että filosofiaa. Kysymys on tosiaan universumin kokoisista kysymyksistä.
Lyran kotimaailmassa esimerkiksi ihmisen sielu saa aina näkyvän hahmon. Lyralla kuten kaikilla muillakin saman maailman asukkailla on oma daimoni, Pantalaimon. Daimoni on samaan aikaan sekä osa Lyraa että erillinen olento, jolla on oma tahto. Lasten daimonit muuttavat jatkuvasti muotoaan ja muistuttavat milloin mitäkin eläinlajeja. Aikuisten daimonien hahmo pysyy aina samanlaisena.
Olen tosiaan itse tutustunut Pullmaniin vasta aikuisena. Minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan siitä miten lapsi nämä näkee, en edes ihan tarkkaan uskalla arvioida minkä ikäiselle kirjasarja parhaiten sopisi. Sarja on tyyliltäänkin kovin epätasaista luettavaa.
Kuvittelisin kuitenkin, että kirjasarjan avulla olisi helppo keskustella lapsen kanssa esimerkiksi kuolemasta ja muistakin hankalista aiheista. Ja aivan lopussa kyyneleet tulevat silmiin pyytämättä ihan iästä riippumatta.
Trilogian ensimmäisestä osasta eli Kultaisesta kompassista tehty filmi saapuu Suomeen ennen joulua. Trailerin perusteella filmin maailma tosin näyttää minun silmiini turhan puhtoiselta kiiltokuvalta, se ei siis ollenkaan vastaa omia mielikuviani. Mutta onhan tämäkin tietysti käytävä katsomassa, varsinkin kun Lyran ilkeä äitiä esittää Nicole Kidman..
kirjoitti Valpuri
Kommentit