Eläköön paksujen kirjojen aika, olen lukenut 648 sivua proosaa. Olen lukenut Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo –romaanin (suom. Paula Korhonen, Gummerus 2005)
Takakansiteksti tietää kertoa, että Brad Pittin ja Jennifer Anistonin omistama yhtiö on ostanut romaanin elokuvaoikeudet. Olen siis aikaani edellä, mikäli tämä joskus filmataan. Täytyy myöntää, että tuon takakansimaininnan takia olin vähällä jättää kirjan lukematta – filmaussuunnitelmat eivät välttämättä ole mitenkään liittyväisiä hyviin romaaneihin, vaan kuvitelmiin siitä, onko tarinassa markkinapotentiaalia. Aikamatkustajan vaimossa toki on myyviä elementtejä: on erikoislaatuinen rakkaustarina, joka polveilee vuosikymmenten halki, on hiukan bioteknistä leikkiä ja tarpeeksi mystinen perusasetelma.
Romaani on Henryn ja Clairen rakkaustarina. Claire kohtaa Henryn jo pikkutyttönä. Henry on epätavallinen: hän reagoi tahtomattaan stressiin ja välkkyviin valoihin siirtymällä ajassa taaksepäin tai eteenpäin, ja tällaista matkailua on ollut aina Henryn viisivuotispäivästä alkaen. Henry ei pysty ottamaan mitään mukaansa ajasta toiseen, joten hän tupsahtelee ilkialastomana milloin mihinkin epäsopivaan paikkaan, esimerkiksi lumihankeen tai sikalaan. Matkat kestävätkin mitä tahansa muutamista minuuteista useisiin päiviin. Joskus hän noilla matkoillaan kohtaa oman itsensä vanhempana tai nuorempana versiona.
Henryn idea on kiehtova, enkä muista muita teoksia joissa olisi konkreettisesti ja toistuvasti asetettu henkilöhahmo itsensä kanssa vastakkain. Henry puhuttelee nuorta itseään 'pikkuminäksi' ja opettaa tälle aikamatkailussa tarpeellisia taitoja, kuten lukkojen tiirikointia ja taskuvarkauksia. Kohtaukset soljuvat eteenpäin yllättävän vaivattomasti, vaikka aikamatkailuun perustuvan rakenteen on täytynyt vaatia tavallista enemmän yksityiskohtien miettimistä. Iso osa romaanin tapahtumista kuvataan vähintään Henryn ja Clairen kokemina, joskus kokijana on myös jompikumpi lapsena.
Aikamatkustajan vaimo kärsii draamallisen juonen puutteesta. Clairen pakkomielteinen rakkaus ja pariskunnan yritykset saada yhteistä lasta eivät riitä kannattelemaan tarinan loppuosaa satojen sivujen ajan. Jostakin olisi pitänyt karsia, sillä alun asetelmat lupaavat enemmän kuin antavat. Vaikka loppu on silkkaa romantiikkaa, niin ensimmäisessä kolmanneksessa on viitteitä kauhukirjallisuuteen (eräät sivuhenkilöistä nimittäin pitävät Henryä suoranaisena antikristuksena). Toisaalta alku pohjustaa myös psykologista proosaa, sillä Henryn ja Clairen lapsuudenperheitten ongelmia - Henryllä alkoholisti-isä, Clairella maanisdepressiivinen äiti – selvitellään kymmeniä sivuja.
Claire on kaikessa tavallisuudessaan epäuskottavampi henkilö kuin aikamatkaileva Henry. Clairen henkilöhahmossa minua haittaa se, että kaikki hänessä pyörii Henryn ympärillä jo aivan pikkulapsesta alkaen. Claire ihailee lapsuudessa Henryä, teinivuosina ihastus muuttuu rakastumiseksi ja aikuisena Claire menee Henryn kanssa naimisiin. Lopulta Clairesta tulee varsinainen Penelope, joka aina vain jaksaa odottaa Henryä palaavaksi kotiin aikamatkalta tai pelkää Henryn kohta lähtevän aikamatkalle. Henryn lisäksi Clairen toinen pakkomielle on saada Henryn kanssa yhteinen lapsi. Kumminkin Clairen on tarkoitus romaanissa olla luova kuvataiteilija, siis hyvinkin itseään toteuttava ihminen. Moinen ristiriita voisi olla toimivakin, mutta kun valtaosa romaania kumminkin on rakkaustarinakuvausta, alkaa Claire vaikuttaa vain vähän parannellulta painokselta jostakusta Catharine Cooksonin naishahmosta.
Samalla kun romaani kääntyy rakkaustarinaksi, saavat kieli ja kuvaus kovin romantisoituja sävyjä. Loppuosassa on aivan järjettömän huono lause, niin huono, että se on jo hyvä, sillä se saa nimittäin tämmöisen wannabe-kirjailijankin hetkeksi uskomaan potentiaalisiin kirjoittajankykyihinsä ja muistuttaa minua lukijana siitä, että romaani syö kuin sika sekä hyvää että huonoa. Se huono lause on tässä: Hänen silmänsä kimaltelevat kyynelistä lumen heijastamassa valossa. (mt 621) Lausetta ennen ja sen jälkeen on hiukan lievempää paatosta: leijailevia lumihiutaleita, kuiskauksia, lempeää ääntä, poskia olkapäätä vasten myös kuumeisina palavia poskia ja samppanjapullojen korkkeja.
Ehkä olen vain liian vanha tämän kirjan lukijaksi. Epäilen että viisitoista vuotta sitten pikkuminä olisi niellyt mukisematta koko Aikamatkustajan melkoisella ahmintavauhdilla. Tätä nykyistä minää häiritsevät pienet ja ehkä mitättömätkin tarkkuushäiriöt, joista jotkut saattavat olla suomennoksessa syntyneitä. Henry on romaanissa kirjastovirkailija, mutta sen perusteella mitä hänen työstään kerrotaan, oikeampi työnimike olisi kirjastonhoitaja (kirjastonhoitajasta puhutaan myös kirjan kansiliepeessä). Samoin häiritsee se iso epäsuhta: kovin modernin tarinan pinnan alta vilahtelee ikiaikainen asetelma, joissa mies toimii ja seikkailee, nainen taas on kotona ja odottaa jotakin tapahtuvaksi.
Kirjoitti Luke
maanantai, 14. toukokuu 2007
Kommentit