Taannoin luin Sinikka Nopolan roomaanin Kyä tässä jotain häikkää o (WSOY 2006). Kirjassa koti ei varsinaisesti ole se pääasia (pääasia on likan sulhasehdokas Pirkka), mutta satunnaiset välähdykset likan kodista ovat varsin herkullisia, etenkin kun naurun kärki kohdistuu osin niihin oletuksiin ja odotuksiin, joilla ihmisillä on kodista ja kotoisuudesta.
Koti on asukkaittensa oma valtakunta ja siellä olisi periaatteessa lupa elää miten kummallisesti tahansa. Silti on lukemattomia kirjallisia ohjeita siitä, miten sisustaa, valita toisiinsa sointuvat värisävyt ja materiaalit, hoitaa kotia, siivota. Tai innokkaat lähimmäiset vinkkaavat, miten saada viidentoista neliön huoneesta ja keittokomerosta viihtyisä pikku koti. Tai teevee tuo vinkit suoraan pääkallopaikalle.
Nopolan likka on sinkku, siis omassa kodissa asuva yksineläjä. Likka ei kumminkaan ole mikään huoleton haihattelija, esimerkiksi ennen sivua 202 hän ei ole koskaan ennen ostanut Essolta pullaa, maitoa ja mehua. Likan äiti Eila pitää muualta kuin ruokakaupasta ruuan hankkimista tuhon ensimerkkinä: "Ei Esso mikään kauppa o. Sehän on hualtoasema. Kyä ny on likan asiat huanosti".
Likka ostaa Essolta ruokaa vasta traagisessa lopussa. Sitä ennen likka on järkevä talousihminen, hän kokkaa kotonaan kahden päivän annoksen kerralla ja laittaa ylijäämän kipossa jääkaappiin elmukelmulla suojattuna. Kahdeksantoista vuoden yksinasumisen perusteella likka laskeskelee kelmuttaneensa kaikkiaan noin yksitoista vuorokautta. "Siinä ajassa ois kiältämäti ehtiny kokee jo vaikka minkälaisen elämyksen. Mää oon kattonu, että yhrentoista vuarokauren pitusia matkoja tehrään esimerkiksi Keniaan ja Mombasaan".
Elmukelmu on saanut minulla aikaan kylmiä väreitä aina siitä alkaen kun näin Rolf de Heerin elokuvan Bad boy bubby, jossa aikamiespoika Bubby elmukelmuttaa vanhempansa lähtiessään pois kotoa. Hyvin pitkään selvisin ilman elmukelmurullaa, sillä kuulun enemmänkin pussittajiin, en kelmuttajiin. (Pussittajat säästävät leipä-, hedelmä- ja muu kotitalouspussit parempaa käyttöä varten ja totuus paljastuu vasta muuton tai muun pakollisen täysinventaarion edessä: pussiarmeija on vallannut vähintään yhden keittiön laatikon, kaapin tai hyllykön kokonaan. Käsittääkseni vielä kelmuttajiakin järkevämpiä talousihmisiä ovat purkittajat, heillä on siistissä pinossa tyhjiä ja täysiä pakastusrasioita tai lasipurkkeja ja toisessa siistissä pinossa rasioiden etikettejä, heidän pakastimensa ja jääkaappinsa ovat järjestelmällisesti organisoituja säilytyspaikkoja, eikä missään loju pakastettuja anopinjäämiä. Kenties jossain on niitäkin jotka heittävät ne ylimääräiset ruuat surutta pois.)
Likan suhde kodin sisustamiseen on hiukan etäinen. Hän hankkii sisustusideoita muilta ihmisiltä ja kirjoista, etenkin eräästä feng-shui –oppaasta. Kerran hän ostaa kumikanan - ystävällä kun sellainen on keittiönsä katossa vähän niin kuin vitsinä. Likka ei yletä ruuvailemaan nauloja tai ruuveja kattoon, joten hän laittaa kanan rairuoholautasen viereen, ja siitä kana putoilee vähän väliä lattialle. Samoin putoaa makuuhuoneessa hylly, jonka päällä orkidea oli tuomassa naisellista vaikutelmaa. Makuunhuoneen parisuhdetaulu sentään pysyy seinällä, kuvassa on hattupäinen husaari iltapukuisen naisen vierellä ja tarkoitus on vaikuttaa likan alitajuntaan.
Yritin tuossa toissavuonna oikein ajatuksella sisustaa, sillä makuuhuoneeni oli tuntunut (ja tuntuu vieläkin) kalsealta. Ripustin kattolamppuun kaksi oranssia paperilyhtyä tuomaan lämmintä tunnelmaa. Ne roikkuivat siinä kuukausikaupalla, vaikka ensimmäisen puolen tunnin ihastuksen jälkeen unohdin niiden olemassaolon. Seuraavaksi ripustin ne narulla kattoon – taas sama juttu. Kauniita hetken, sen jälkeen näkymättömiä, täysin käyttötarkoituksetonta tavaraa – silkkaa sisustusrekvisiittaa, siis. Lyhtyjen tämänhetkisestä olinpaikasta ei ole tarkkaa muistikuvaa. Itse asiassa monen esineen tämänhetkinen olinpaikka on minulle mysteeri. Järjestyksenpito ei ole vahvimpia puoliani ja etenkin pöytäpinnat muuttuvat agilityradaksi alta aikayksikön: on lautasta, mukia, kirjaa, kalenteria, kynää, muistitikkua, liitinpiuhaa ja tällä hetkellä myös yksi verhonripustin.
Omat ja Nopolan likan asiat ovat hyvin, vaikka tavaraa löytyisi omituisista paikoista. Monthy Pythonin sketsissä neljä yorkshireläismiestä muistelee, miten kolmekymmentä vuotta sitten ei olisi saanut edes kuumaa teekupposta, kun ei ollut kuppeja ollenkaan. Yksi asui reikäkattoisessa talossa, toinen huoneessa kahdenkymmenenkuuden perheenjäsenen kanssa, kolmas käytävällä ja neljäs kaatopaikalla vanhassa vesisäiliössä. Kurjuus kulminoituu siihen, että eletään kenkälaatikossa ja juodaan rikkihappoa. Sairaan hauskaa ja samalla paljastavaa: jokaisella on kotinsa, mutta kodin ulkoiset puitteet ovat kovin lailla erilaisia.
Yorkshiren miehillä on suomalainen vertailukohde, Markus Kajon kertomuksen perhe Plop, josta kerrotaan Kettusen kolmas -kirjassa. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, kaksi poikaa, Veikko-niminen vesikilpikonna ja koira, jolla on outo puolalainen nimi. He asuvat paternosterhissin laatikossa ja nukkuvat vuorotellen kahdeksan tunnin jaksoissa. Paternosterhissi on sattumoisin erään pankin pääkonttorissa ja pankki päättää imagosyistä vuokrata perheelle myös toisen hissikorin. Ploppien päätymisestä dynaamiseen vuokrakaksioon pankin turvallisessa hoivassa tehdään juttu ja tarinalla on onnellinen loppu: äidillä ja isällä on ensi kertaa elämässään oma makuuhuone – tosin se tarkkaan ottaen on suomalaiseen tapaan pankin oma.
Kotien huonepolitiikka on oikeastaan kummallista: peruskodissa lapsilla on kullakin oma tai sisarusten kanssa jaettu huone, mutta aikuisilla ei omia huoneita ole, jollei sitten olla ökyrikkaita ja asuta neljänsadan neliön omakotitalossa jonka kellarikerroksessa on uima-allas ja keilarata. Vaikkakin minulla ja puoliskolla on omat huoneemme ja taidettiin pitää huonejakoa yhteenmuuton kriteerinäkin. Toista oli lapsuudessani, silloin oman huoneen puute oli murrosiässä kaveripiirin este: jos joku tuttu tulisi kylään, niin huoneettomuus selviäsi ja sitä paitsi: mihin sitä oikein menisi olemaan kahden kesken, jos vanhemmat kumminkin olivat paikalla? Äidin murhe taisi olla se, olisiko meillä vieraitten mielestä tarpeeksi siistiä. Isä harmitteli, ettei pikkukaupungin kerrostalokaksiota mitenkään saanut muutettua mökiksi keskelle metsää ja neliöt loppuisivat kesken, jos ihmisiä olisi enemmän vaikka vain hetkellisesti. Näistä asetelmista voi päätellä, ettei vieraita vallan solkenaan laukkonut.
Palaan vielä takaisin Nopolan likan kotiin. Essolla käynnistä huolimatta tarinalla on onnellinen loppu: "Mulla oli ollu semmoinen nahkeelehtinen viherkasvi koko suven vessan ikkunalauralla. Mää en ollu ehtiny kastella sitä, koska se seurustelu Pirkan kanssa vei kaiken mun aikani. Sen viherkasvin lehret oli yhtäkkiä ihan kauheen nahkistuneita. Sitten se alko varista. Mää hoksasin, että se on kärsiny kuivuuresta ja seuran puutteesta. Mää muistan lukeneeni, että kasvi ei tykkää olla ihan yksin, se viihtyy paremmin jos sillä on muita kasveja ympärillä. Mää kannoin sen äkkiä parvekkeelle, kastelin sen ja suihkuttelin ympäriinsä. Sitten mää vein sille seuraks toisen viherkasvin. Se oli tosin piäni kaktus, mutta parempi sekin kun ei mitään.
Jo seuraavana päivänä se vessakasvi elpy."
Teksti: Luke
Kuvat Wikimedia commonsin taidekuvia:
Paul Cézanne: Haus mit rotem Dach (1887-1890)
Hieronymus Bosh: Tisch mit Szenen zu den sieben Todsünden und den letzten vier Dingen, Szene: sieben Todsünden, Detail: Unmäßigkeit (1475-1480)
Moritz von Schwind: Morgenstunde (1858)
Monty Pythonin Four Yorkshiremen -sketsi YouTubessa
Vielä yksi tekstikatkelma Nopolalta Luken blogilla
Sinikka Nopola Wikipediassa
Markus Kajon kotisivut
lauantai, 31. maaliskuu 2007
Kommentit