keskiviikko, 27. kesäkuu 2007
Lumessa
Ensimmäinen ajatus Nicholas Shakespearesta oli ärtymys: "On jätkällä otsaa valita kirjailijanimi. Jos se on sen oma nimi niin miksei valinnut toista? Varma huomio taattu tällä nimellä." Kovin tiukka käsitys minulla, on olemassa vain yksi kirjailija nimeltä Shakespeare huolimatta siitä kuinka todellinen tai keksitty William oli. Nicholasin nimeä märehtiessäni liki päätin, etten mokoman kirjoja lukisi. Mutta sitten kollega kehui romaania Lumessa (Tammi 2006; Snowleg, 2004; suomennos Hilkka Pekkanen) luettavaksi, takakannen teksti herätti kiinnostuksen ja niin huomasin lainaavani kirjan vaivihkaa kirjastosta. Takakannen mukaan nuori englantilainen mies tapaa kylmän sodan aikana Itä-Saksassa nuoren naisen, jota ei vuosien kuluttuakaan ole pystynyt unohtamaan, ei myöskään tekemäänsä petosta. Saksojen yhdistyttyä mies päättää etsiä naisen käsiinsä. On kyse juurista, identiteetistä, rakkaudesta ja rohkeudesta. (Kirjan takakannesta lainattua.) Tässä vaiheessa totean, että kirja on kiinnostava ja luettava. Jos ei halua ennakolta tietää kirjasta enempää, kannattaa lopettaa tämän kirjoituksen lukeminen tähän. Jatkossa nimittäin on muutamia juonipaljastuksia.
Lumessa on yli viisisataasivuinen opus, joka pitää otteessaan. Kirjailija rakentaa tarinaansa tavalla, joka saa lukemaan. Tarinan seuraaminen kiinnostaa, vaikka lukija jossain vaiheessa alkaa oivaltaa kirjailijan tekstiin ripottelemien vihjeiden avulla mahdollista ratkaisua päähenkilö Peter Hithersayta nopeammin.
Takakansi houkuttelee rakkaustarinalla, mutta oikeastaan kyse on identiteetin hämäryydestä, omien juurien etsimisestä, johon ensirakkaus ja petos kietoutuvat. Identiteetin etsinnässä on samaan aikaan teoksen voima ja heikkous. Perienglantilaisen kasvatuksen saanut Peter saa 16-vuotissyntymäpäivänään vuonna 1977 tietää, ettei hänen lempeä englantilainen isänsä olekaan hänen biologinen vanhempansa, vaan oikea isä on nimetön itäsaksalainen poliittinen vanki. Tieto romahduttaa Peterin identiteetin ja maailman. Hän matkustaa koulun jälkeen Saksaan opiskelemaan eikä pidä kuin harvakseltaan yhteyttä perheeseensä. Lähtökohta on kiinnostava, mutta ero perheestä ei ole oikein uskottava. Miksi Peter hylkää vanhempansa ja sisarensa, vaikka läheistä suhdetta englantilaiseen isään on korostettu? Miten kuudentoista vuoden hyvä suhde voidaan yhdellä keskustelulla heittää olan yli? Mahdollisesti hankalaan äitisuhteeseen teoksessa vain viitataan, mutta sitä ei pureta auki. Peter on eksyksissä omassa elämässään, hän vaeltaa englantilaisuuden ja saksalaisuuden välimaastossa eikä tunne kuuluvansa mihinkään. Lukijalle tulee vahva tunne Peterin pohjimmaisesta englantilaisuudesta, jota hän itse ei huomaa eikä tunnista.
Viikonloppumatkalla Leipzigiin vuonna 1983 Peter tapaa kiehtovan nuoren naisen, jonka lempinimen hän kääntää Snowlegiksi. Peter rakastuu, mutta pettää naisen odotukset. Tämä petos ja sen herättämä katumus määrittää pitkälle Peterin elämää. Vasta yhdeksäntoista vuoden kuluttua hän matkustaa takaisin Leipzigiin ja alkaa selvittää kuka Snowleg oli, mikä hänen nimensä oli ja mitä hänelle tapahtui. Tähän takakannen lupaamaan etsintään päästään vasta kun liki kaksi kolmannesta kirjasta on luettu. Matka menneisyyteen on intensiivisesti kuvattu, samoin kuin aiempi Peterin matka Itä-Saksaan.
Shakespeare kuvaa totalitaarisen valtion kansalaisten elämää valtiokoneiston puristuksessa ymmärrettävästi länsimaalaisen silmin hieman ulkoapäin. Se ei silti vähennä kerronnan tehokkuutta. Lumessa-teoksen rinnalle voisi suositella kirjan päähenkilöitä kymmenisen vuotta nuoremman Claudia Ruschin muistelmaa Stasi tiskipöydän takana (WSOY 2006), jossa kirjailija kuvaa itäsaksalaista lapsuuttaan ja nuoruuttaan hyvin terävästi ja hauskasti.
Kirjailijan nimen herättämä ärtymys katosi Lumessa-teosta lukiessa. Nicholas on ihan kunniaksi kirjallista historiaa havisevalle nimelleen (vaikka olisi se oikeasti voinut valita jonkun toisen kirjailijanimen).
- Tuima
Lisätietoa kirjailijasta.
Arvosteluja Snowlegista.
Kommentit