491046.jpg

 

 

 

Lainasin marraspimeillä kirjastosta Agneta Pleijelin Kevään valoa (Hundstjärnan. Suom. Saara Villa. Otava, 1990).  Talven taittuessa löysin antikvariaatista ihan oman enkä aio luopua.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruotsin lakeuksille Skooneen merkillisen perheen ympärille. Tarinassa kerrotaan vastakappaleista: lampunvarjoja taittelevasta Siiristä ja Lamekista, joka työskentelee hehkulampputehtaassa. Tunteiden palosta syttyvät maailmaan Ingert ja Hugo, hehkua jäädyttää isoäiti, ja kysymyksiä herättelee salaperäinen Adéle.

 

Siiri on Karjalan kuninkaan tytär, sotalapsi, joka päätyi kyseenalaiseen perheeseen.  Myöhemmin Siiri saa kuulla olevansa orpo ja muuttuu juurettomaksi. Hän on ristiriitainen hahmo, joka

"-- tihkuu koko ajan, sulaa toisten kanssa yhteen eikä kykene puolustautumaan" (20), "Joskus oli vaikea käsittää mitä Siiri oikein halusi sanoa, sillä hän vuoroon huusi, vuoroon kuiskasi ja sitten hän itki." (16.) ja hän "ei kykene pitämään mitään loitolla itsestään, kaikki mitä tapahtuu pääsee suoraan hänen lävitseen, hänellä ei ole itsesuojeluvaistoa ja hän etsiytyy jokaisen onnettomuuden luo jonka vain saa tähtäimeensä." (37.)

 

Lamekia kuvaa osuvasti lause: "Hän ei uskaltanut vastustaa." (168) Hän on rakkauksiin ajautuva mies, jolla on keltaisena hehkuvat silmät ja heikko itsetunto – paitsi silloin, kun naiset palvovat häntä.

Ingert on lakeuksilla polkupyöräilevä, tarinoilla ja pohdiskeluilla ladattu tyttö, joka on myös tarinan minä-kertoja:

"Minä olen pieni, kuiva, kova ja koskemattomissa. Minä olen kertomuksissa ja tarinoissa joita itse luon vaikka en aina tiedäkään mistä ne tulevat. Minä olen meidän ympärillämme leijuvan näkymättömän kerääjä ja välittäjä. Ruumis on ikävä kyllä valinnut toisen tien." (33.)

Ingertin hoivattavana on puheen nielaissut, vaiennut pikkuveli Hugo, joka myöhemmin yllättää ja alkaa purkaa kokemaansa laulamisella ja vimmaisella piirtämisellä. Tuloksena on osuva analyysi miehistä, naisista ja lapsista: liuenneita vetisiä, pieniä tihentyneitä sekä piste- tai viivahahmoja päässään suojaava avaruuskypärä.

Perheen jännitteitä ylläpitää väkevä isoäiti, ainutta lastansa, Lamekia, palvova toimelias ja pelätty yksinhuoltaja, joka vihaa miehiä ja syyttää Siiriä kuolemaan johtavasta sairaudestaan ja talonsa rapistumisesta:

"Hän oli tumma koko olemukseltaan ja hänessä oli suuri raivo. -- Joinakin päivinä lakeuden tuuli oli yhtä vahva kun isoäiti. Hän ei päässyt lainkaan eteenpäin. Silloin hän nousi pyörän selästä. -- Isoäiti seisoi hiljaa, pää poispäin käännettynä ja hartiat kyyryssä eikä piitannut Lamekista. Hän keräsi voimia. Sen jälkeen hän kääntyi päin myrskyä. Hän sinkosi rajuilmalle pahimmat tuntemansa herjasanat päin naamaa. Yleensä se tosiaan auttoi, isä sanoi. Myrsky menetti malttinsa ja sekosi. Ennen kuin se ehti koota voimiaan, isoäiti polki suoraan sitä päin. -- Hänen takanaan istui isä jolla oli täysi työ pysytellä heittelehtivän ja kiemurtelevan pyörän selässä. Sillä tavoin hän kasvoi isoäidin leveän selän suojassa." (42, 46.)

Siiri ryhtyy hoitamaan lapsia ja isoäidin taloa, Lamek siirtyy töihin leipomokahvilaan, jota pitää hekumallinen rouva. "Tuuli oli puhaltanut hänen puunsa ja konditorian rouvan puun yhteen." (29) Juorut kulkevat ja Ingert joutuu yllättäen koulumatkalla, harmaan valon hetkellä, kaitakasvoisen tytön pysäyttämäksi. Tyttö kertoo olevansa Ingertin sisar Adéle. Ingert tajuaa, että

"On paljon sellaista mistä ei koskaan puhuta. Minä ajattelen usein että kaikki nimeämättä jäävä kerääntyy joksikin harmaaksi ja jähmettyneeksi joka pysyttelee tietoisuuden äärimmäisellä rajalla ja kalvaa. Siellä kaikki nimeä vaille jäänyt vetäytyy yhteen ja puristuu tiiviiksi. Sen kalvamisen tunnemme myös me joilla ei ole osuutta nimettömäksi jättämiseen." (12.)

Vaietut salaisuudet syövät perhettä. Ingert tarkkailee ja analysoi vanhempiaan:

"Se oli rajaviiva. Meri loppui täsmälleen siinä missä rannikko alkoi. Ja samalla päinvastoin: siinä missä rannikko loppui alkoi meri. Niinpä siis alku ja loppu olivat sama asia, joskin ympäri käännettyinä. Minua alkoi huimata kun seisoin rannalla miettimässä tätä. Isän ja Siirin laita oli vähän samoin tavoin. Toinen alkoi siitä mihin toinen loppui. Isä kävi Siirin levottomuudesta rauhalliseksi, mutta hänen tyyneytensä kasvatti Siirin levottomuutta. Sillä tavoin heidän välillään oli rajaviiva, joka oli myös heidän yhdyskohtansa." (71.)

Lamekin naisseikkailut, isoäidin kylmyys, juurettomuus ja loputon kaipuu maisemiin, joita ei ole enää kuin tarinoina Siirin mielessä, syöksevät naisen levottomaksi ja unettomaksi. Häntä hoidetaan hulluna ja luonnetta taitetaan lääkkeillä. Ingert näkee asian selvemmin:

 

"Ei hän ollut hullu, kukaan meistä ei ajatellut niin, ei edes isä; hän vain oli hyvin harvinaisella tavalla hereillä. – On  vaikea tietää mistä Siirin suuri valppaus oikein oli peräisin. Täytyy kuitenkin muistaa että Siiri oli ihminen joka tiesi kaiken, myös sen mistä hänellä ei ollut aavistustakaan." (119-120.)

 

Pleijel kuvaa Siirin lopullista ratkaisuakin taitavasti vastapoolien kautta: valkohiuksinen, pohjoismainen Siiri loikkaa pois mustasta, itämaisesta kimonosta. Samalla hän antaa pois taakkansa ja raskaan roolinsa, astuu ulos levottomuutta huokuvasta talosta,  juoksee alasti peltojen poikki ja katoaa isoon avaraan. Kirjailija näyttää lapsen havaintomaailman ja selviytymismekanismit kaaoksen keskellä, lapset kipuavat todellisuudesta ylös tarinamaailman turvaan:

"Hugo jäi seisomaan keittiöön tyhjä musta kimono sylissään. Punainen ja kultainen lohikäärme kiemurteli kankaan taitteissa. -- Me kapusimme vintille, Hugo ja minä. Me istuimme isoäidin tikkitäkillä, minä keroin Hugolle pitkän tarinan niin kuin minulla on tapana -- tuli kylmä ja me kietouduimme isoäidin täkkiin." (19.)

 

Kirjassa on ajallisia kerrostumia, lukijalle valotetaan tapahtunutta varovasti. Takautumina kuljetaan sekä vanhempien Siirin ja Lamekin että Ingertin lapsuuteen. Nykyhetken tarina-ajassa Ingert siirtyy vastentahtoisesti murrosikään ja kohti aikuisuutta, jonka hän kokee umpisolmuna. Samalla tyttö lausuu ensimmäisen kriittisen ajatuksensa roolistaan:

 

"Me olemme heidän viestinviejiään, heidän etanansarviaan.  Me olemme heidän kielensä. Luullakseni se on täsmällinen ilmaisu. Heidän on vaikea selviytyä omin päin. He eksyvät merkillisiin soihin ja hetteikköihin, eivät osaa erottaa mikä on sinä ja minä tai minun ja sinun. Heti kun he lähestyvät toisiaan he sotkeentuvat toisiinsa. Sitten he haluavat taas irrottautua ja silloin he riuhtovat raa'asti kaikista kanganpäistä; he eivät lainkaan kaihda meidän käyttämistämme.

 

Minä en odota ilolla sitä päivää jolloin itse joudun elämään samanlaisessa sekasotkussa kuin he. Haluan niin pitkään kuin mahdollista pysytellä omassa selkeydessäni." (109.)

 

Tarinassa on lunastuksen idea. Jokainen on lastattu odotuksen taakalla. Isoäiti kasaa poikansa harteille kohtuuttoman omistautumisen kuorman, Siiri odottaa anoppinsa eheyttävän hänen juurettoman orpoutensa, Lamekin odotus on sanatonta hapuilua kaiken ikäisten naisten helliviin syleihin. Odotusten ristitulesta seuraa pelkkää padottua vaikenemista, kovettumista ja kaunaa. Tulevat sukupolvet kantavat menneen taakkaa, heillä on ennaltamäärätty asema ja rooli suvussa, mutta yhtä lailla heillä on avaimet negatiivisen kierteen katkaisemiseen. Yksilön valinnat nousevat esille, toisaalta myös menneen taakasta toipuminen, sen luovuttaminen pois. Pienelle lapselle se on silti kohtuuton kantamus.

 

Mustavalkoisen vihan, katkeruuden tai itsekkyyden ituja ei Ingertissä näy. Hänellä on verisukulaisuuden etu: keskenään kipunoivilla aikuisilla oli sentään yksi yhteinen sävel, jokainen rakasti Ingertiä. Hän onkin tarinassa ainut, joka näkee ihmisessä asuvan hyvän: isän koppakuoriaismaisen panssarin ja äidin sudenkorentomaisen haurauden, isoäidin jähmettymisen ja jäätymisen sulavesineen. Ingert on myös ainut, joka pysähtyy kuulemaan Hugon äänen kielessä, jota muut eivät ymmärrä. Eikä Ingert luovuta, ei vaikka kokeekin ettei kukaan päätöksiä tekevä aikuinen kuuntele häntä.  Tytöllä on paitsi äitinsä herkkyys ja valppaus ja isoäitinsä nimi, myös tämän sitkeys: suunnitelma kurjankin ylitse. Siten tarinan loppuratkaisu on orastavaa kevään valoa täynnä.

 

Kirja käsittelee monenlaista puhumista ja vaikenemista, tarinoita joita salaisuudet synnyttävät, rakkauden raadollisuutta ja voimaa, perheen vaiheita, asioita jotka kertautuvat sukupolvesta toiseen. Kautta tarinan istutaan ruusunnuppuvahakankaan äärellä ja polkupyöräillään, se yhdistyy asioiden kertautumiseen perhehistoriassa myös eksaktin kielikuvan tasolla:

 

"—sylkeminen häntä, poikaa, kohti tarkoittikin tuota toista, tuntematonta jonka isoäiti aikoinaan suuren raivon vallassa oli jättänyt Söderslättiin.

 

Lähempänä tuota toista, nimetöntä, hän ei ollut koskaan ollut. Se oli kauhistuttavaa. Hän käsitti että rakkaus, ikuisesti uusi, kulkee lohduttomia pyöränraiteita; ihmiset toimivat valmiissa näytelmässä; se on jatkunut aikojen alusta asti ja me otamme harteillemme kaatuneitten manttelit." (101.)

 

Mukana kuljetetaan upeaa valoon, valaisemiseen, harmaan ja keltaisen väreihin, kaloihin, sumuun, puihin ja tuuleen liittyvää symboliikkaa. Pleijel elollistaa maiseman ja saa tarinan virtaamaan kauttaaltaan:

"Makasin liikkumatta sängyllä ja kuuntelin tuulta. Se kiiti ruskeanmustana kyyryssä maan yli, löi ikkunaruutuja vasten ja sai ne vapisemaan." (34.)


"Lakeus oli ryöminyt pois ja näytti pelkältä juovalta. Taivas kasvoi ja levisi niin että me istuimme valosta syntyneen kuvun alla, seinämät olivat kaukana ja läpikuultavia kuin lasi. Sellaista on kevätvalo lakeudella." (13.)

 

Kirja on maalailevan runsas. Siinä annetaan lukijalle monenlaisia kielikuvia ja vertauksia, tarinoita ja johtolankoja.  Silti teos on myös äärimmäisen tiheä: kaikki kytkeytyy toisiinsa. Lukija voi vain nauttia, mutta yhtä lailla poimia lankoja, avata ja tehdä solmuja, nähdä ne loputtomat säikeet ja säteet, joiden varaan tarina on rakennettu. Kuinka Adelé ilmaantui tyhjästä ja kuitenkin kuljetti Ingertiä läpi vaikean, riittävän kauan, sanoitti ronskisti asioita, vain käväisi Ingertin elämässä, katosi kun tämä oli valmis. Oliko hän todellinen vai kapeaan ajan tunneliin junassa katoava prinsessa Ruusunen, kasvotkin kuin kukka? Vai oliko sisarpuoli Siirin alter ego, se vahva, ronski osa naiseutta, jota Ingert olisi tarvinnut äidiltään omassa muodonmuutoksessaan tytöstä naiseksi? Entä mitä tapahtuu, kun alati pyöräilevästä perheestä irtaantuu yksi, joka päättääkin olla luottamatta omaan fysiikkaansa ja lähtee autolla? Kuinka kauniisti kirjailija antaa Ingertin kertoa siitä Hugolle! Ja miten kaikkeen liittyy kirjan alkuperäinen nimi, Hundstjärna, Koirantähti, Sirius, kauas kaikkonneen Siiri-äidin tähtitieteellinen vastine? Tai miten Ingert näkee tarinan alussa isänsä laskeutuvan kaupunkiin koppakuoriaisena, äitinsä saapuvan perässä sudenkorentona – ja sitten tarinan loppupuolella tapahtuu käänne: Hugo tönäisee sisartaan ja tämän käsistä valahtaa lattialle ötökkäkokoelma: koppakuoriaiset ja sudenkorennot. Kokoelma miehiä ja naisia, heitäkö isä ja äitikin vain olivat? Äärimmäisen herkillä tuntosarvilla varustettuja ötököitä Ingert ja Hugokin. 

Pleijelin tarinasta ja tyylistä tulee muistumia Niall Williamsin
Niin kuin taivaassa (suom. Eva Siikarla, WSOY 2001), Bo Carpelanin Alkutuuleen (suom. Kyllikki Härkäpää, Otava 1993) ja Jeanette Wintersonin  Majakanvartijaan (suom. Mervi Sainio, Bazar 2005). Koskettava, kerrassaan nautinnollinen ja taitavasti suomennettu teos: mitä tällaisen jälkeen enää voi lukea? Suosittelen!

 

 

Agneta Pleijelilta suomeksi ilmestyneet teokset:

Tuulentarkkaaja (1988)

Kevään valoa (1990)

Fungi – romaani rakkaudesta (1995)

Talvirakkaus (1998)

 

 

Teksti ja valokuva:

Katja K. www.kirjavaa.blogspot.com