Kohtuuttomuus, gula, on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Toisinaan se suomennetaan mässäilyksi. Koska Kirsi Myllyniemi on lupautunut kirjoittamaan gulasta syömiseen liittyen, en aio tässä puuttua mässäilyyn sen enemmän kuin esittämällä muutaman kysymyksen, jotka johdattelevat kohti varsinaista aihettani – henkistä kohtuuttomuutta.

Onko liiallisessa mässäilyssä (sekä kvalitatiivisessa makusteluun keskittymisessä tyyliin "elän syödäkseni" että kvantitatiivisessa mättämisessä – johon käytetyt summat ja safkat ovat aina pois jonkun nälkäisen suusta) kyse lopulta vain vääristä ehdollistumista? Onko kyse siitä, että tilanne nimetään väärin "näläksi" kun kyseessä olisi "unentarve" - unihäiriöiden tutkimushan kertoo meille, kuinka liian vähän nukkuminen (joka usein kytkeytyy stressiin) sekoittaa kylläisyyshormonien, leptiinin ja greliinin, toiminnan? Ovatko väärät ehdollistumat oikeastaan sielun vika – kai syntien pitäisi jotenkin tahrata nimenomaan sielua? Ja jos ovat, tarkoittaako tämä, että sielu voitaisiin ymmärtää joksikin, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa?

Viimeinen kysymys tuo mieleen jotain lihavuudesta viime aikana kirjoitettua: "We know this is not about gluttony -- it is the interaction of heredity and environment." Nämä ovat Sydneyssa kansainvälisen lihavuutta käsittelevän konferenssin toisen johtajan Kate Steinbeckin sanoja.

Jos lihavuus on perimän ja ympäristön vuorovaikutuksen tulosta, eikä suinkaan minkään sielun virheen syytä, olisiko myös mässäilyn kohtuullisuutta niinikään karttava päinvastine – pidättyvyydellä mässäily – sitä?

Huomaan ajattelevani aristoteelisen perinteen mukaisesti kohtuuttomuutta poikkeamana jostakin keskitien ratkaisusta, kohtuullisuudesta. On monia tapoja olla hillitön, kohtuuton. Eikä oikeastaan ole kovinkaan mielekästä erotella kohtuuttomuuden lihallisia ja henkisiä puolia. Prae-propere, laute, nimis, ardenter, studiose - liian aikaisin, liian kalliisti, liiallisissa määrin, liian innokkaasti ja liian tarkasti (joku latinisti saa halutessaan kernaasti hienosäätää tätä raakarouhaisua – käänsin nuo katolisen tietosanakirjan englanninkielisestä käännöksestä edelleen) ovat määreitä, jotka sopivat paitsi mässäilyyn, myös henkiseen kohtuuttomuuteen.

Katolilainen mystikko Juan de la Cruz näyttääkin teoksessaan Noche Oscura (eglanniksi The Dark Night of the Soul) puhuneen myös henkisestä mässäilystä. Katolilaisen verkkoensyklopedian mukaan henkinen mässäilijä etsii rukouksessa ja muissa uskonnollisissa teoissaan aistimellista mielihyvää. Hän tuntee ja maistaa Jumalan ikään kuin tämä olisi kosketettavissa ja saavutettavissa kaikissa hänen kiintymyksen osoituksissaan. On kiinnostavaa, että tätä pidetään ihmiskuvaltaan tiukalla tavalla rationaalisessa lännessä (vastineena kehollisemmalle ja mystisemmälle idälle) syntinä. Sillä ei tarvitse kuin ajatella esimerkiksi intialaisia pyhiä miehiä, saddhuja, tai Shivalle omistettuja eroottisen hekumoivia runoja, ymmärtääkseen, että se, mikä on läntisessä elämässä kohtuutonta ylilyöntiä, on jossakin toisessa kulttuurissa arvostettua itsen kadottamista.

Mitä tämä tarkoittaisi nykyisessä elämäntyylissä? Luultavasti sanat "itsen kadottaminen" ovat avain. Lännessähän itsen kadottaminen on jotensakin pahinta, mitä voi tapahtua ja assosioituu pelottavasti psykoosiin ja muihin "hurahtamisiin". Ihmiskuvamme on läpikotaisin laskelmoivaa yksilöllisyyttä painottava ja kenties juuri sen seurauksena moraalimme empiirisestikin psykologien tutkimana vähemmän altruistisuutta ja toisten huomioon ottamista painottava kuin itäisten kulttuurien moraali. Tämä painotus on omalaatuinen, koska mitä muuta moraali on kuin muidenkin kuin itsen huomioonottamista? Läntinen ajatus näyttää kulkevan jotenkin seuraavasti: meidän on tunnettava itsemme ja heikkoutemme, meidän on lakkaamatta havainnoitava itseämme ja hahmotettava oma osuutemme, omat velvollisuutemme ja toiveemme, hahmottaaksemme oikeat toimintatavat. (Ja mikä omituisinta – uskonnon perspektiivistä – meidän on uskottava Jumalaan rationaalisesti, pidättyväisesti, yksilöinä.) Tietenkin tämä kaikki on puettu deskriptiivisyyden valepukuun – väitteeseen, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja että toisten huomioon ottaminen vaatii kovaa ponnistelua.

Tuo väite on empiirinen, ja mielestäni esimerkiksi kädellistutkija Frans de Waal vastaa siihen oikean suuntaisesti: itsekkyys ja altruismi ovat auttamatta yhtä. Ei ole toista ilman toista. Ihminen on laumaeläin, siten laumaorientoitunut. Riittävän suuri sosiaalinen taju ja riittävän kiehtovat laumaärsykkeet synnyttävät itsen. Ihminen ei ole vain itsekäs, itsellinen. Hän on myös laumaeläin. Itsen rakentamiseen nähdään huimaavan paljon vaivaa – ajattele vaikka kaikkia psykologisia defenssejä, joiden tarkoituksena on rakentaa itseä ja suojella sitä. Itse ei ole jotakin vakaata ja perustavaa, vaan hauras konstruktio, korttitalo. Iso paha susi hönkäisee sen helposti kumoon. Ympäristössä, jossa kumoonhönkäisijöitä ei tarvitse pelätä tai kaatuminen ja nouseminen on sallitumpaa kuin meillä, olisi kenties turvallisemman tuntuista kadottaa itsensä.

Itsen kadottaminen – Wallace Stevens kirjoittaa hurmaavasta uskosta ilmaan, tavaroihin, minän olennaisiin aineksiin ja satunnaisiin kohtaamisiin, harkittuun antautumiseen, sen käsityksen tähdentäminen, että ei ole muuta ja että tämä riittää, usko säähän, tavaroihin, sään ihmisiin, itseensä tämän osana, ei muuta ("Eräitä alustuksia kaunoajattelun akatemiassa", suom. Jukka Kemppinen) – ei ole vain kadottamista, vaan jonkun toisen löytämistä. Eihän itse mihinkään katoa, se vain painuu taka-alalle. En saavuta vain toisia objekteja, vaan toisen tavan olla, asua tilaa. Tämä on mielestäni länsimaisessa kulttuurissa kohtuullisuutta ilmentävä eettinen ele. Tarkkailla vuorovaikutusta, tarkkailla tilanteita, tarkkailla avautuvia tiloja, tarkkailla mikä tekee ihmiset onnelliseksi. Vasta tarkkailemisen jälkeen, vasta sen jälkeen kun tiedän, kuinka korjaan oman alakuloni iloksi, jota pystyn jakamaan – alakuloa en näet tahdo jakaa – voin miettiä, miten käytännöllisiä asioita pitäisi tässä yhteiskunnassa ratkaista.

Asenne, jota kuvaan tässä verbillä "tarkkailla" ei ole tarkkailua ulkopuolisen silmin. Se on mukaan menemistä, maailman kohentamista. On vaikeaa nähdä, mikä tässä asenteessa olisi erityisen kohtuutonta, kunhan en oleta jonkin hämärän samankaltaisuusajatuksen vuoksi, että voin vaatia toisilta samanlaista asennetta. Voin toivoa, mutten vaatia. Kohtuutonta olisi myös tällaisen asenteen puitteissa omalla hyvyydellä hekumointi. En nyt tarkoita, ettei ihminen saisi olla ylpeä ponnisteluistaan hyvettä kohti – se on suunnilleen ainoa asia, josta mielestäni saa oman toiminnan kohdalla olla tyytyväinen ja iloinen – vaan enemmänkin sitä, että siinä vaiheessa, kun keskitytään pelkkiin keinoihin tavoitteiden saavuttamisen seuraaminen unohtaen, voidaan tuskin enää puhua eettisestä toiminnasta. (Eettinen tarkkaavaisuus vaatii näet vastaamista ainakin kahteen kysymykseen: tavoitekysymykseen, eli sainko aikaiseksi parannuksen, johon tähtäsin, esimerkiksi hänet iloiseksi, ja keinokysymykseen, eli oliko tapa, jolla tähtäsin parannukseen, mahdollisimman hellävarainen mutta kuitenkin tehokas.)

On toki totta, että ketään ei erityisemmin kiinnosta, kuinka asiat pitäisi minun mielestäni ratkaista. Mutta tuntuu kohtuulliselta esittää itselle vaatimus kuunnella ja tunnustella maailmaa tarkkaavaisesti. Kuinka muuten pääsisin selville maailman piirteistä, jotka edistävät tai estävät onnellisuutta ihmisten elämässä? Kohtuutonta olisi sen sijaan vaatia, että muut ovat kiinnostuneet tarkkaavaisuuteni tuloksista tai kokevat samankaltaista halua selvittää maailmaa itselleen. Mutta usein välinpitämättömyyttä esiintyy vain sinne saakka, kun esittää ratkaisun, joka pureutuu johonkin koettuun ongelmaan. Toisaalta, en voi vaatia itseltäni, että koskaan keksisin ratkaisua. Mutta voin toki pitää mieleni etualalla jatkuvasti kysymykset, mikä tässä tilanteessa teki minut onnelliseksi, tekisikö sen jonkun toisenkin, voisinko tuottaa nuo olosuhteet jollekulle toiselle, millaiset yleiset järjestelyt tukisivat näiden olosuhteiden ilmentymistä.

On tärkeää olla kohtuullinen myös epäonnistuessa. Yritys toimia eettisesti kun on enimmäkseen lievempää tai vakavampaa epäonnistumista ja hienosäädön tarvetta. Sen sijaan, että rypisin omassa huonoudessani – tämä on hirvittävän suosittu harrastus – voin todeta, että menneisyyttä en voi enää muuttaa, ja kulkea eteenpäin koettaen pysyttäytyä avoimena seuraavan tilanteen vaatimuksille.

Voin todeta, mutten totea, en aina. Luultavasti olisi kohtuutonta vaatia, että muistaisin tämän aina. Ainuudet ovat kohtuuttomuuksia. On saatava myös olla onneton ja tyhmä, hetkittäin. Kunhan siitä ei koe nautintoa ja ala ruoskia sillä itseään – koska silloin on aika kaukana itsensä kadottamisesta. (Tämän verran järkeä on aistimellisen mielihyvän välttämisessä, siten kuin asiaa ajattelen – on järkevää välttää aistimellista mielihyvää toiminnoista, jotka johtavat huomion taas toisten sijasta itseen.)

Saan toisinaan itseni kiinni haaveista vetäytyä luostariin. Kuinka helppoa olisikaan elää joidenkin sääntöjen mukaan – tai ainakin kuinka säädeltyä. Säännöistä voisi löytää esteettisen ilon. Mutta eikö juuri luostari olisi tästä elämäntyylistä ponkaistuna jotakin liian aikaisin, liian kalliisti, liiallisissa määrin, liian innokkaasti ja liian pilkuntarkasti? Ajatus moraalisesta elämästä jonakin kovana ja ehdottomana on juuri sitä kohtuuttomuutta, jollaiseksi mieluiten Juan de la Cruzin henkisen mässäilyn kuvittelisin. Ah, kuinka kovaa tämä onkaan, mutta kyllä minä kestän, hengitän sisään ja ulos ja siiilmät luooon ylös taivaaaaaseeeen. Mutta ei se ole niin kovaa. Toistaiseksi olen vielä onnistunut pitämään itseni kuolaimen ja pohkeen välissä tässä asiassa.

Mutta takaisin kysymykseen sielusta. Esitin aluksi, että sielu voitaisiin ehkä ajatella joksikin, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Halutessasi voit korvata sanan "sielu" sanalla "luonne" - näin itsekin aion jatkossa tehdä, sillä kuolemattomista sieluista en osaa kuvitella yhtään mitään. Jos kuolemansynnit käsitetään modernilla tavalla joksikin vääräksi ehdollistumiseksi, kenties tilanteiden ja niihin liittyvien intressien vääräksi nimeämiseksi ja siitä johtuviksi ongelmakentiksi, jotka jollakin tavalla liittyvät myös perinnöllisiin dispositioihimme, kuten stressiherkkyyteen ja temperamenttiin siltä osin kuin ne ovat perimän säätelemiä, kuolemansynnit ovat tietysti kaikki, eivät vain mässäily ja himo, lihan syntejä.

Ja jos kohtuuttomuuksia, poikkeamia keskitiestä, on monia, kuten aluksi totesin ajattelevani, onko keskiteitä sitten vain yksi?

Luullakseni tähän kysymykseen täytyy vastata kieltävästi. Tämä johtuu siitä, että tilanteita, joissa keskitie kulkee, on niin monenlaisia. Se, mikä on yhdessä tilanteessa kohtuullista, ei ole kohtuullista toisessa. Esimerkiksi on kohtuullista vaatia, että aikuinen ei suutuspäissään pure toista ihmistä. Pieneltä lapselta tuollaista ei voi vielä vaatia. Tämä on tietysti ääriesimerkki. Lievempi olisi esimerkiksi kysymys iloisuudesta ja hyvän tuulen levittämisestä ympäristöön: On kohtuullista vaatia, että ollessaan suhtkoht kotonaan elinolosuhteissaan ihminen keskittyy itseensä sen verran, että saa itsensä pidettyä hyväntuulisena, tuntee tavat, joilla kohentaa omaa mieltään toisia satuttamatta ja pystyy tuottamaan ympäristölleen valtaosin iloa. Sen sijaan on kohtuutonta vaatia, että ihminen, joka on juuri esimerkiksi menettänyt puolisonsa, lapsensa tai koiransa, olisi tällä tavoin tasapainoisen iloinen. Suuren surun iskiessä ihminen ei ole moraalisesti pinnalla vaan tarvitsee autetuksi tulemista ja lähimmäisten kärsivällisyyttä. Vasta eläessään iloa hän pystyy lopullisesti käsitteellistämään ja käsittelemään kohtaamansa vaikeudet. Iloon pääsemiseen kysytään aikaa ja pehmeää ponnistelua. Se ei ole jotakin, jota voitaisiin vaatia tapahtuvan heti.

Ja kenties on kohtuullista myös, että joku ei koskaan palaudu suruista, joita on kohdannut. Tämä liittyy taas moraalin kohtuullisuuteen ja pehmeyteen: useimpia asioita voin vain toivoa ja pyytää, en vaatia.

Tilannekohtainen kohtuullisuus kohtuuttomuuden vastakohtana liittyy paitsi eettiseen toimijan, myös tilanteen muiden tekijöiden ominaisuuksiin ja siihen, mitä niistä voidaan olettaa yleisesti tiedettävän. On tosiasia, että asioita liukuu moraalin sfäärin sisään ja siitä ulos sitä mukaa, kun maailmankuvamme kehittyy ja ymmärryksemme ilmiöistä käy hienopiirteisemmäksi. Noitia ei enää polteta, kirjojakin hyvin harvoin. Sata vuotta sitten tieto taudinaiheuttajista toi hygienian aivan uudella tavalla moraalin piiriin ja viitisenkymmentä vuotta sitten ehkäisyteknologia höllensi seksuaalisuuteen liittyviä moraalisia asenteita. Suhtautumistavat, jotka ovat olleet kohtuuttomia tuolloin, saattavat nyt olla varsin kohtuullisia. Maailma muuttuu edelleen ja meidän on jatkuvasti tarkistettava asenteitamme. Mitä pitäisi ajatella siitä, että tiedämme kalojen aistivan kipua tarkasti? Entä siitä, että tiedämme hyvän tuulen parantavan päättelykykyä ja työssä jaksamista? Olisiko meidän ponnisteltava ilahduttaaksemme toisiamme pienin teoin nyt kun on olemassa tutkimustietoa siitä, että pienikin kohteliaisuus parantaa mielialaa useiden vaativien tehtävien ajaksi ja parantaa niistä suoriutumista?

Omassa elämänpiirissä vakiintuneiden uskomusten ja niihin liittyvien tapojen kohdalla kohtuullisuuden määrittely on olennaisesti helpompaa kuin niillä alueilla, joiden osalta maailmankuva on muutoksessa tai joista ei oikeastaan vallitse mitään yhteistä näkemystä. Valitettavasti kohtuullisuus on selvästi yksi niistä alueista, joista yhteistä näkemystä ei yksinkertaisesti ole. Niinpä kun kaksi (tai useampi) ihmistä koettaa olla kohtuullisia toistensa kanssa, jälki on usein rumaa, jos he olettavat, että toisen käsitys kohtuullisesta on sama kuin heidän omansa ja että toinen osoittaa jo tavoillaan hoitaa asioita vaatimuksia itselle. Tämän takia on hankalaa olla esimerkiksi kasvissyöjä. Suuri osa kohtaamistani ihmisistä olettaa, että se, että olen kasvissyöjä, tarkoittaa, että vaadin myös heitä olemaan, ja heistä tällainen vaatimus on kohtuuton. Tässä olen heidän kanssaan samaa mieltä – se olisi kohtuuton vaatimus. Minusta taas tuntuu kohtuuttomalta, että minun pitäisi tehdä jotakin, jota pidän omalta kohdaltani kohtuuttomana, vain siksi, että jos toimin siten kuin hyväksi näen, joku toinen saattaa loukkaantua siitä, että tavoittelen kohtuullisuutta siten kuin sen ymmärrän mahdolliseksi tällaisessa yhteiskunnassa, tässä yhdessä kysymyksessä.

Kai ainoa tapa onnistua elämään sovussa moninaisten elämäntapojen kirjossa on tietty kiinnostus ja suvaitsevaisuus. Sen hyväksyminen, että on monta tapaa toteuttaa kohtuullisuutta.

Se, mistä nyt kirjoitan, tilannekohtainen kohtuullisuus, on erittäin vaikeasti toteutettavaa. Ideaali, kenties, enemmän kuin toteutuva realiteetti. Ja jälleen – riippuu elämänpiiristä, ei vain mielialasta, mikä on keskitie. Kenties Juan de la Cruzin ympäristössä Jumalan makustelu osana arjen pieniä rituaaleja, keskittyminen suitsukkeen tuoksuun ja polviin kovalla lattialla, keskittyminen keskittymiseen, nautinto siitä, että havainnoi, on ollut kohtuuttomuutta, joka on yllyttänyt väärään mystisismiin. Mutta entä meille, jotka elämme toisenlaisessa maailmassa?

Meidän maailmamme ei liiemmin rohkaise pysähtymiseen ja mystisiin vajoamiin, pikemminkin päinvastoin. Meidän odotetaan jatkuvasti suorittavan, muuttuvan, olevan itsellisiä ja uneksimattomia. Meidän odotetaan jatkuvasti kiinnittyvän näkymättömiin päämääriin, jotka ovat jonkun toisen asettamia ja usein neljännesvuosittain tarkistettavaa laatua. Ehkä tässä ympäristössä pysähtyminen, seinämateriaalien haistaminen vuosikausia niiden ohittamisen jälkeen, pysähtymisestä nauttiminen, maailman kokonaisuuden hahmottaminen, neljännesvuosikatsaukset ylittävään hyvään pyrkiminen ei ole kovinkaan suuri riski?

En osaa sanoa, onko kohtuutonta pyytää ihmisiä yrittämään jotakin, joka selvästi on erittäin hankalasti toteutettavissa ja tuottaa lähinnä epäonnistumisia. Pidän itse tuollaisista haasteista enkä siksi koe pysähtymisen ja eettisten tilanteiden aistimellisen tunnustelun pyyntöä kohtuuttomana.


Kirjoittaja: Veloena