Olen talven aikana katsonut pinon Doris Day -elokuvia ja minusta on tullut aikamoinen fani. Minulla oli pitkään käsitys, että Dayn elokuvat ovat pirteäntylsiä ja sangen siveitä, joissa ei ole ensimmäistäkään viittausta seksiin ja erotiikkaan. Nyt katsomieni ja joidenkin aiemmin näkemieni elokuvien perusteella on myönnettävä, että näin ei olekaan. Naisessahan on särmää ja seksikkyyttä, charmia, lämpöä ja huumoria. Tietysti kaikki tuo on tuotu esiin 50-luvun ja 60-luvun alkupuolen elokuville sopivalla peitellylllä tavalla, mutta sehän vain lisää näyttelijättären viehätystä.

Doris Day on esittänyt paljon kotirouvia, mutta näissä sievissä ja tomerissa naisissa on aina mukana hieman särmääkin. Heillä on yleensä ennen avioliittoa ollut menestyksekäs ura, josta he ovat perheensä vuoksi luopuneet. He ovat älykkäitä ja neuvokkaita ja puolisoiden väliseen intohimoon viitataan usein. Ei siis mitään tylsiä ja siloisia kotirouvia. Elokuvassa Älkää syökö päivänkakkaroita on jopa suora viittaus kotirouvastereotypiaan, kun aviomies todettuaan vaimonsa olevan "paljon enemmän kuin kotiäiti (housewife)" saa vastarepliikiksi toteamuksen "Niin ovat muutkin kotiäidit".

Kotirouvien lisäksi Doris Day on esittänyt näpsäköitä ja seksikkäitä omaa uraa tekeviä neitejä ja leskirouvia. Oma ura on tietysti näissäkin elokuvissa se, josta nainen luopuu avioituessaan sankarinsa kanssa. Näihin neiti-elokuviin liittyy usein peitellyn seksuaalisväritteinen dialogi ja kanssakäyminen. Mutta oli Doris Day sitten neiti tai rouva, hänellä on pitkät sääret ja sutjakka vartalo, tupeeratut hiukset ja supernaiselliset vaatteet, pisamia, säihkyvä hymy ja hunajainen, hieman seksikkäästi säröilevä ääni.

Tiesittekö muuten, että Doris Day on aktiivinen eläintenoikeuksien puolustaja ja on perustanut asiaa ajavan Doris Day Animal Leaguen? Ja että on niin omaa tyyppiään edustava, etten useinkaan osaa kirjoittaa hänestä Doriksena enkä Dayna? Hän on koko nimi - Doris Day (alun perin Doris Mary Ann von Kappelhoff, syntynyt vuonna 1924). Ja sitten elokuvakatsaukseen.

  414943.jpg   414934.jpg  414941.jpg

Musiikkia veressä (Young Man with a Horn, 1950, ohjaus Michael Curtiz) on kiinnostava kuvaus nuoresta miehestä (Kirk Douglas), jolle trumpetti on intohimo ja elämän sisältö. Dayn rooli on melko pieni, Douglasin suosiosta trumpetin ja Dayn kanssa kilpailee myös Lauren Bacall.

Mies joka tiesi liikaa (The Man Who Knew Too Much, 1956). Jännittävä Alfred Hitchcock -klassikko, joka tarjoaa rautaisannoksen kappaletta Che sera, sera. Samaa laulua lauletaan myös ainakin yhdessä muussakin Dayn elokuvassa. Huokaus.

Pyjamaleikki (The Pajama Game, 1957, ohjaus George Abbott ja Stanley Donen). Doris Day työläisten luottamusnaisena ja etuja ajavana tehdasduunarina? Kyllä vain. Onnistuneessa musikaalissa on muutama hyvä tanssikohtaus ja opinpa senkin, että Hernando's Hideaway löytyy juuri täältä.

 414942.jpg414937.jpg414932.jpg

Teacher's Pet (1958, ohjaus George Seaton) johdattaa vanhan polven sanomalehtimiehen Clark Gablen Doris Dayn vetämälle toimittajakurssille. Mainio elokuva, vaikka pääparin ikäero hieman verottaa uskottavuutta. Mutta toisaalta, kuka näitä elokuvia uskottavuuden vuoksi katsookaan?

Kaikki alkoi puhelimesta (Pillow Talk, 1959, ohjaus Michael Gordon) sisältää nopeaa ja vauhdikasta eroottisilla merkityksillä ladattua dialogia, kun menevä naistenmies ja napakka uranainen joutuvat yhteisen puhelinlinjan jakajina vastentahtoisesti tekemisiin toistensa kanssa. Mukana on myös yksi 50-60-lukujen romanttisten komedioiden vakionäyttelijöistä (yleensä ilmeisesti sivurooleissa) eli Tony Randall sekä loistava Thelma Ritter.

Älkää syökö päivänkakkaroita (Please Don't Eat the Daisies, 1960, ohjaus Charles Walters). Kotirouva Doris Dayn aviomies (David Niven) alkaa uuden uran vakituisena teatterikriitikkona johtavassa newyorkilaisessa päivälehdessä. Pidin elokuvasta paljon. Kiinnostavinta elokuvassa on  seurata miten valta muuttaa kriitikkoa. Tähän asiaan liittyvä keskeinen repliikki antaa yhdenlaista mietittävää kriitikkojen asennetta ja itsekorostusta pohtiville:
"Rakkaasi (eli elokuvan kriitikko) on astunut laskuportaille. Se on liukuportaiden vastakohta, jolla huonot kriitikot ovat. Se alkaa ensimmäisestä pilasta. Ihmisten nauru avaa uuden maailman. Toinen pila on toinen askel. Sitten tulee esitys, joka ei salli pilailua, koska se on hyvä. Pila on kuitenkin hyvä, ja tiedätkö mitä? Pila voittaa:"*

414936.jpg415351.jpg414939.jpg

Minkin kosketus (That Touch of Mink, 1962, ohjaus Delbert Mann). Mitä ihmettä, suoraselkäinen Cary Grant houkuttelee Doris Dayta pikku ystävättärekseen? Eihän se onnistu, vaikka pari päätyy paratiisisaaren hotelliin hemaisevissa yöpaidoissa. Alkuasenteissaan rohkea, mutta lopultakin vanhanaikaisen viattoman konventionaalinen elokuva. Tyylikäs ja hauska.

Älä lähetä kukkia (Send Me No Flowers, 1964, ohjaus Norman Jewison). Doris Day on realistinen kotirouva, jonka elämää hankaloittaa luulosairas aviomies (Rock Hudson). Kun aviomies luulee sairastavansa vakavaa tautia, hän päättää hankkia vaimolleen tulevaisuuden turvaksi uuden aviomiehen. Apuna häärää jälleen aivan mainio Tony Randall. Elokuva sisältää sangen suoria viittauksia Hudsonin homoseksuaalisuuteen, jos elokuvan kuvaston ylitulkitseminen sallitaan jälkiviisaasti. Kannattaa katsoa mitä naapurissa asuva paras ystävä tarjoaa yöasuksi ja aamiaiseksi, kun vaimo on heittänyt luulosairaan miehensä yönselkään. Hauska elokuva, jossa Doris Day tekee napakan roolin lapsettomana kotirouvana.

Pitsipöksyagentti (The Glass Bottom Boat, 1966, ohjaus Frank Tashlin). Suomalainen nimi on juuri niin kamala kuin on elokuvakin. Tämän pystyy katsomaan vain tiukalla campasenteella. Doris Day on yli-ikäinen rooliinsa, vaikka muodollinen pätevyys onkin kohdallaan. Pitsipöksyagentti oli tähden viimeisimpiä elokuvia ennen siirtymistä television puolelle.

En tiedä kuinka tietoisesti monet nykyisissä romanttisissa komedioissa esiintyvät näytelijättäret ovat ottaneet oppia Doris Dayn tavasta tehdä komediaa. Hänen perustyyppinsä näpsäkkä, sievä blondi tuntuu kuitenkin asustavan monen roolihahmon sisuksissa. Ja onhan näille vanhoille komedioille tehty tietoisestikin kunniaa. Renée Zellwegerin ja Ewan McGregorin tähdittämä Vähät rakkaudesta (Down With Love, 2003, ohjaus Peyton Reed) on tehty viisikymmenlukulaisessa hengessä ja sijoitettukin näennäisesti samaan aikakauteen. Elokuva on arvostava kumarrus Tony Randallille, joka tekee elokuvassa pienen roolin. Jos Vähät rakkaudesta olisi tehty muutama vuosikymmen aikaisemmin, olisi pääosassa ollut - Doris Day.


             **************************************************************
*"Your own true love has sat his foot on the first step of the down-alator. Opposite number of the escalator. The down-alator. It leads to the place where all bad critics go. For a critic, that first step is first printed joke. People laugh. Whole new world opens up. He makes another joke, another. Then one day along comes a joke that should't be made because the show he's reviewing is a good show. But the joke happens to be a good joke and know what? The joke wins." (Tekstissä oleva suomennos on DVD-elokuvan tekstityksistä.)

Julkaistu alun perin Tuumailua-blogissa 26.2.2007.