Tamminen, Rimminen, Seppälä, Tervo, Hotakainen, Raittila. Siinä kustantajien ehdotuksia suomalaisen naurun kärkinimiksi. Miksiköhän minua herrojen teokset eivät naurata? Tai jos naurattavat, niin harvoin ja pienesti (tosin Rimmistä en ole lukenut, joten hän olkoon edelleen kysymysmerkki).

Hesarin kulttuurisivujen artikkeli Nauru katosi suomalaisesta romaanista (29.6.2007) herätti monenlaisia ajatuksia, muun muassa sen minkälaista kirjallisuutta kyseisessä artikkelissa arvostetaan ja mitä kirjailijoita kustantajat ja toimittaja haluavat mainita. Yksi lähtökohta on tietysti se, "railakas huumori nähdään edelleen lähinnä miesten lajina". Artikkelissa haikaillaan myös älykästä ja aidon myötätuntoista huumoria. Älykästä naurua löytyy kuulemma lastenkirjoista, sarjakuvista ja nykynäytelmistä.

Kirjailija Tuuve Aron kommentti miesten huumorin varjossa kasvaneen naisten huumorin vallankumousarvosta on hyvä: naisten huumori "kumpuaa marginaalista ja sisältää parhaimmillaan tuoreen ja vaihtoehtoisen näkökulman maailmaan. Naisten kirjoittama huumori on usein terävää ja itseironista, rohkeampaa kuin monesti paikalleen jämähtäneet ja itsestään selvät miehiset nauratukset" (HS 29.6.2007, C 1). Toimittaja ei tekstissään tartu tähän, ei kysele kirjailijoiden nimiä (tai ei ainakaan kirjoita niitä julki) vaan siirtää puheenvuoron Petri Tammiselle, jonka mielestä pojilta on nauru kielletty, kun taas tytöille on kikatus ja itku sallittua. Naisissa vain piipahdetaan – kirjailijoistakin mainitaan vain Aro ja Leea Klemola – mutta miesten listaa väännetään oikein urakalla.

Suomalaista naisten kirjoittamaa huumoria kuitenkin on, sitä kaivattua älykästä ja myötätuntoistakin. Usein naishuumori ei pyri pelkästään naurattamaan, vaan huumorin avulla käsitellään vaikeita asioita, sanotaan painavaa asiaa. Artikkelissa mainittujen naisten lisäksi huumoria ovat teoksissaan käyttäneet muun muassa Anna-Leena Härkönen, Anita Konkka, Kirsti Ellilä, Tuija Lehtinen, Niina Hakalahti, Enni Mustonen (aka Kirsti Manninen), Eeva Nikoskelainen, Sinikka Nopola, Sisko Istanmäki, Kiti Kokkonen, Katja Kallio, Anja Erämaja (proosarunot käyvät kertomuksista).

Onko niin, että miestoimittaja ja kustantajat eivät ole kiinnostuneita naisten huumorista, koska se on jotain muuta kuin huumori-ikoniksi nostetun Aleksis Kiven komiikka? Ollaksesi humoristi Suomenmaassa on oltava mies? Oikeaa huumoria ei synny naisen arkipäivästä ja näkökulmasta? Onko naisten itseironia liian vaikeaa? Vai onko laji väärä, kirjat liian kevyitä? Onko naisten huumori suorastaan liian pientä, sellaista joka ei yritä ottaa tilaa haltuun naurattamisella, vaan jättää hyrisevät oivalluksen hetket lukijalle?

Naisten usein pienesti viljelemä tarkkanäköinen huumori naurattaa minua, ehkä siksi että kosketuspintaa löytyy enemmän. Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen puhuu äijänaurusta. Entäs naiskirjailijoiden nauru? Akkakäkätystä, muijahuumoria, tyttöjen tirskuntaa? Nais(ten)naurua? Liian vaikeaa, liian hankalaa? Aliarvostettua?

Kirjoittaja: Tuima   Julkaistu alunperin blogilla Tuumailua 30.6.2007