Eläimen suojaväritystä ei ymmärrä ennen kuin liikkuu ympäristössä, jossa se on kotonaan. Kävelee äkkäämättä mitään huolestuttavaa ja säpsähtää jonkun ponkaistessa liikkeelle lähestulkoon jalan alta. Häkissä tiikeri on näkyvä kalterien pystyraita-aiheesta huolimatta. Se näyttää lähestulkoon varoitusväriseltä. Olen myrkyllinen, tuntuvat keltainen ja musta ilmaisevan nurmen, betonin, kalterien ja verkon ympäristössä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Älä työnnä raajoja aidan toiselle puolen, varoittavat kyltit.

 

Kuinka kummallisia ovatkaan toiset perheet, heidän kotitapansa. Joskus tuntuu, ettei aidan toiselle puolen kannattaisi sielläkään työntää sormea, koko kehosta puhumattakaan. Jotkut syövät tiettyyn aikaan, koko perhe samaa ruokaa, viikosta toiseen. Saako sohvalla syödä vai ei? Halutaanko sisällä liikkua sukin vai tohvelein?

 

Äkisti ymmärtää, että on tiikeri, häkkitiikeri, erottuva.

 

Koti on se, jossa sulautuu osaksi toimintaa niin kovasti, että voi kokonaan unohtaa, että mitään itseä on lainkaan, että toimii tietyllä tavalla. Eikä kotoa koskaan puutu mitään, ainakaan mitään oleellista. Jääkaapissa on tahinaa tai maapähkinävoita, muttei margariinia. Margariinia ei kuulu olla jääkapissa, ei kotona. Vieraisilla kysytään, mitä se tahina edes on, etkö ota margariinia. Ei kiitos, vastaa. Kotimatkalla miettii, millaista olisi elää margariinikodissa, kuudeltaillallinenkodissa, vainkeittiössäsyödäänkodissa. Ehkä siellä lakanoissa ei pistelisi leivänmurusia?

 

Kun kaksi ihmistä muuttaa yhteen, kaksi tiikeriä muuttaa yhteen. Tiikeri, kuten tiedetään, ei elä laumoissa. Tiikerit asuvat häkissä, märehtivät omaa näkyvyyttään. Tiikeri on piiloeläin, tottunut sulautumaan puiden ja pensaiden varjokkoon metsänpohjassa.

 

Niin, parempi on pistää kädet taskuun ja vihellellä ja olla kuin ei olisikaan, kun joku aloittaa lauseen sanoin "minun äitini tapaa...". Ei nyt puhuta äidistä, nyt puhutaan maailmasta, joka avautuu itsestään selvänä tai jopa oikein järjestettynä, valmiista maailmasta, johon on synnytty ja kasvettu. Tämän maailman voi oppia kyseenalaistamaan, mutta tuntuu, ettei siitä ole mahdollista täysin erkaantua, vaikka toki lapsena liikkuukin ystävien vanhempien huoneistoissa ja ihmettelee, miksi heillä on tällaisia tauluja ja huonekaluja.

 

Menee yllättävän kauan, ennen kuin tajuaa, kuinka maailma rakentuu. Oma koti on luonteva järjestys. Pääsiäiseen kuuluvat pasha ja tasetit. Eikö teillä tosiaankaan syödä pashaa eikä pääsiäislimppua, huomaa kysyvänsä miltei syyttävään sävyyn toiselta tiikeriltä, jonka ilme paljastaa, että se on juuri tajunnut olevansa näkyvä täällä sängyn päällä istuessaan. "Ei, meillä syödään mämmiä." Istuu hetken, pureksii tietoa, kiittää sattumaa siitä, ettei joudu viettämään pääsiäistä heidän kanssaan. Heidän arkensa näyttää niin epämääräiseltä: siitä puuttuvat vuodenaikojen vaihtumista selkeästi ilmaisevat merkit, ja niiden tilalla on käytäntöjä, joita ei voisi arvata, vaikka kuinka ponnistelisi. Vieraat käytännöt näyttävät täysin mielivaltaisilta ja lähestulkoon järjettömiltä.

 

Ja kun törmää tarpeeksi monissa eri kodeissa näihin mielivaltaisiin käytäntöihin, kohdistaa jonkin ajan kuluttua katseensa omaan lapsuudenkotiinsa ja näkee saman outouden perinteissä, joista pidetään kiinni kuin luonnonlaeista.

 

Silti omassa kodissa on oltava tahinaa ja veriappelsiinejä, jasmiineja ja hyvä teekannu. Hyllyssä ne kirjat, joihin on toisinaan palattava yöllä, kun uni ei tule. Asioita, jotka helpottavat sitä, mistä kodin yhteydessä ei tyypillisesti puhuta: eskapismia.  Yleensähän eskapismina ajatellaan jotakin, joka irrottaa arjesta ja sen touhuista.

 

En tiedä, onko jokin asia muuttumassa, mutta minusta näyttää siltä, että kodista on tullut yhä enemmän eskapistinen paikka, paikka jossa hukutaan tuttuuteen ja olon ja toimien saumattomuuteen. Eihän kotona tule mieleen, että on osa sukupolvien porraskäytävää, tai että on ollut maailma ennen minua ja että maailma jatkuu minun jälkeenikin ja vielä valtaosin mielipiteistäni välittämättä. Kotona ei tunnu siltä, että maailma on sattumanvarainen väliaikainen säilytyspaikka kaikille näille kehoille ja ajatuksille.

 

Vieraatkin on parempi jättää kutsumatta, tuumii moni, sillä heidän mukanaan kotiin astuu satunnaisuus ja ohimenevyys. Itse kutsun mielelläni vieraita, koska heidän tulonsa muuttaa kodin joksikin toiseksi, ja heidän lähtemisensä laukaisee jännityksen ja tekee samasta fyysisestä tilasta jälleen helposti tunnistettavan ja luovittavan. Ero on käsinkosketeltava, vaikkei sitä ehkä tulekaan helposti ajatelleeksi tai sanoneeksi – sen vain aistii, ja mieleen pälkähtää, että saapa mennä muutama viikko, ennen kuin kutsut ketään uudestaan.

 

Ja juuri kun on sanomaisillaan sen toiselle tiikerille, tämä sanoo, että kylläpä tämä nyt vasta tuntui kodilta, kun ihmisiä pullisteli suorastaan ikkunasta ulos saakka.

 

Ja tajuaa, että vaikka asumme tätä samaa asuntoa, katselemme samaa maisemaa samasta ikkunasta, keitämme teeveden samalla tavalla, asumme silti aivan eri kotia. Kuinka pitkään kuluu, että elämänsä jakavat ihmiset alkavat asua samaa kotia? Tapahtuuko sitä ikinä? Olisiko armollisempaa olla huomaamatta tätä, että meidän kotimme onkin kahden päällekkäisen häkin yhdistelmä, joka jakaa saman spatiaalisen tilan, mutta jäsentää sen kahdella eri tavalla?

 

Joka tapauksessa, kotiin on mukava tulla. Työntää avain lukkoon, astua sisään intiimiin, itsestäänselvyyksien kamppailuun, sanattomien käytäntöjen panoptikoniin. Sitä ei kestäisi rakastamatta, luulen. Ja koska rakastaminen on tämän paikan itsestäänselvyys, erottaa rakkaudettomat paikat, hämmentyy niistä ja niissä, tajuaa näkyvänsä siellä selkeästi, erottuvansa.

 

Eihän tämä ole mikään koti, huomaa ajattelevansa. Eihän tämä tunnu lainkaan kodilta.

 

Kirjoittaja: Veloena.