Olin lukenut arvosteluja puolesta ja vastaan, mutta silti Sinkkuelämää (Sex and the City 2008) pääsi yllättämään. Muiden arvioita luettuani olin (mielestäni) varautunut siihen, että Mr. Big eli Kiho ei ole ehkä enää ihan oma itsensä ja että naistenkaan ystävyyssuhteet eivät ole enää niin lämpimiä ja välittömiä kuin sarjan aikana. Hmm... Jossain päin nettiä kirjoitettiin, että elokuva on kavalkadi kenkiä ja hepeneitä. Auts, siihenkin olin varustautunut - paitsi että mitään varsinaista kavalkadia ei ollut - ainakaan tyyliin Paholainen pukeutuu Pradaan. Tavaroita toki ostettiin ja annettiin ja otettiin vastaan, mutta tavarataivaan tyhjyys oli pientä verrattuna siihen ammottavaan reikään, jonka olin löytävinäni juonesta. Eivätkä henkilöhahmotkaan mitenkään kovin syvällisiltä vaikuttaneet (sarjassa sentään henkilöhahmot kasvoivat pikku hiljaa vuosien myötä).

Ja suuri latteus laskeutui maan päälle...

Ehkä menee jonkin aikaa unohtaa... ja sitten jokin sateinen, synkkä ilta pyöräytän Sinkkuelämää-sarjan DVD:n pyörimään. Ei niin, että omistaisin ainuttakaan jaksoa, mutta ehkä voin vuokrata kauden tai pari. Vanhat hyvät ajat - ja niin poispäin - jolloin neljä ystävätärtä etsivät enemmän tai vähemmän todellista rakkautta, tai vain yhden illan suhdetta (kauniisti sanottuna). Niin, sarjahan ei ole joka makuun ronskin ja graafisen sisältönsä takia, ja niin minunlaiseltani(kin) täti-ihmiseltä ovat välillä nousseet karvat pystyyn Sinkkuelämää katsoessa.

Joka tapauksessa. Kenkä- ja muotifriikki Carrie, sarjan päähenkilö ja narraattori, elättää itsensä kirjoittamalla kolumnia seksistä ja deittailemisesta New York Cityssä. Esimerkkejä rakkauden kiemuroista löytyy lähipiiristä: useimmiten Carrie päätyy kirjoittamaan ystävättäriensä Samanthan, Mirandan ja Charlotten inspiroimana.

Samantha on syöjätär ja sekstailija, kaiken kokeilija jolla on naisten tapaamisissa yleensä uusi pöyristyttävä seksikokemus takanaan (kerrottavana). Edellinen siis sarjassa, elokuvassa Samantha on asettunut aloilleen ja yrittää kaikin voimin pysyä niillä sijoillaan, pelkkänä "sivustakatsojana".

Miranda puolestaan on käytännöllinen asianajaja, joka inhoaa kaikensorttista tunteilua ja hempeilyä. Kaikesta huolimatta Mirandakin löytää sarjan loppupuolella rakkauden, joka tosin elokuvassa murenee, ainakin joksikin aikaa. Ja tämä murentuma on elokuvan juonellinen komplikaatio, tärkeysjärjestyksessä numero kaksi.

Charlotte on nelikon totinen torvensoittaja, konservatiivinen ja kerrassaan valmis avioitumaan ns. hyvään rahakkaaseen sukuun, mikä sarjassa tapahtuukin (vaikka loppu ei olekaan onnellinen, kuten sarjaa seuranneet tietävät). Välillä ihmettelen, millä perusteella hän on nelikossa mukana, mutta Charlotten tiukkapipoisuus on oikeasti tasapainottavaa ja virkistävää.

Carrien pitkäaikainen on-and-off miesystävä on salaperäinen mutta varakas Kiho, joka ajeluttaa itseään mustassa autossa ympäri New Yorkia. Elokuvassa Carrie ja Big päättävät virallistaa suhteensa ja mennä naimisiin. Tästä seuraa on elokuvan juonellinen komplikaatio numero yksi.

Elokuvan alkupuolella valmistellaan Carrien ja Kihon häitä, mutta kun tilaisuus on alkamassa, sulho käskeekin kuskinsa kääntämään auton ja ajamaan hornan tuuttiin. Tämä komplikaatio numero yksi on seurausta komplikaatiosta numero kaksi. Aviosiippansa Steven (elokuvassa sarjan kaikkein sympaattisin mies, Steve, myöntää tehneensä aviorikoksen) pettämä Miranda nimittäin kertoo häiden aattona Kiholle, että olette hulluja kun menette naimisiin, se pilaa kaiken. Sananvaihdon seurauksena (tätä ei kyseenalaisteta) Kiho jättää Carrien "alttarille", ja tyttörevohka lähtee Meksikoon lomailemaan, vaikka Carrielle tämä on lähinnä toipumisloma.

Ja sitten, pikkuhiljaa, asiat alkavat jälleen muuttua hyväksi. Jäät sulavat, solmut aukeavat, käsi kurkottaa kohti kättä....

Rakkaus, komplikaatio ja loppurusetti, näin se menee.

Minusta on ehkä tullut vanha ja kyyninen, mutta tuo ei riitä enää. Sarjan kekseliäisyys ja viimeisiin kausiin kehkeytynyt ystävysten välinen lämpö ja inhimillisyys (ystävykset tukevat toisiaan huonoina aikoina: Mirandan aborttihanke ja äidin kuolema, Samanthan rintasyöpä, Charlotten lapsettomuus) eivät jostain syystä siirry elokuvaan. Vaikka Miranda, Charlotte ja Samantha tukevatkin Carrieta, niin kaikessa on jotakin "konemaista". Henkilöhahmot ovat ylimalkaan asettuneet aloilleen ja jotenkin nuivahtaneet - paitsi onnesta uhkuva Charlotte, joka on niin onnellinen, että pelkää kuplan jo rikkoutuvan.

Teatterista lähtiessä oli tyhjä olo. Ajattelin: tuhlattua aikaa. Ikäänkuin en olisi sitä osannut arvata. Mutta silti tunnen itseni hiukan petetyksi. Mutta ei minua kukaan muu pettänyt kuin minä itse.

Matkalla kotiin ystäväni sanoi, valitustani aikansa kuunneltuaan: "Niinhän elokuvissa aina on. Jotain pahaa tapahtuu ja sitten asia selvitetään. Ja yleensä loppu on onnellinen. Itse henkilökohtaisesti katson kaikkein mieluiten rikosdraamoja."

 

Kirjoittaja: Mariar

Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi Nono on saanut julkaistavakseen katkelman Juri Nummelinin ensi lokakuussa ilmestyvästä kirjasta Unohdettu Waltari (BTJ). Jurille lämmin kiitos mahdollisuudesta päästä ennakolta kurkistamaan Waltarin unohdettuun tuotantoon!


Elämän rikkaus (WSOY 1947)

Elämän rikkaus -näytelmän takakannessa sanotaan, että se "on monessa mielessä myönteisintä, idealistisinta, mitä Mika Waltari on kirjoittanut". Näytelmä tuntuukin hetkittäisessä naiiviudessaan olevankin jonkinlaista vastapainoa esimerkiksi Sinuhe egyptiläisen pessimismille ja kyynisyydelle. Toisaalta tekstissä kuitenkin näkyvät samat teemat kuin Waltarin laajemmassakin tuotannossa.
      Elämän rikkaus on lähes kamarinäytelmä: henkilöitä on yhdeksän ja kohtaukset sijoittuvat pieneen omakotitaloon ja sen tupakeittiöön, joka toimii samalla olohuoneena. Taloa asuttaa nelihenkinen perhe. Isoin lapsista, Kullervo, on jo muuttanut vaimonsa ja lapsensa kanssa asumaan, mutta käy silti taajaan lapsuudenkodissaan muun muassa tekemässä töitä - ahtaassa asunnossa lapsen kanssa hän ei pysty keskittymään ja vaimokin nalkuttaa. Taloon ovat jääneet asumaan lapsista Osmi, joka haluaa näyttelijäksi ja valmistautuu näytelmän alussa koe-esitykseen, ja Kauko, 17-vuotias poika, jonka kaikki luulevat olevan eniten kiinnostunut algebrasta. Äiti ja Isä esiintyvät näytelmässä nimittä ja kummallakin on omat murskautuneet haaveensa ja salaisuutensa. Seinällä on sodassa kuolleen Ilmari-pojan kuva, jolle äiti käy välillä uskoutumassa.
      Näytelmässä on lukuisia jännitteitä. Kullervon piikittelevä ja itsekeskeinen vaimo Tuulikki odottaa lasta toiselle miehelle, ja isä kokee olevansa surkeassa työssä, jossa hän ei pysty toteuttamaan itseään, vaikka hän on aikoinaan kirjoittanut runojakin. Äiti taas on uhrannut omat unelmansa ja yrittää vain pitää perheen ruoassa ja siisteissä vaatteissa. Keskeisessä kohtauksessa isä tuo vieraaksi humalaisen Runoilijan, tunnetun kirjailijan, jonka hän on löytänyt kadulta vaeltelemasta.
      Näytelmän dialogi on monisanaista ja heikoimmillaan naiivia. Se on myös epäuskottavaa, varsinkin kun näytelmässä on lukuisia kohtauksia, joissa Äiti vakuuttaa, ettei hän tiedä mitään, koska ei ole saanut muodollista kasvatusta eikä ole opiskellut hienoja asioita. Silti hän analysoi tilannettaan usein hyvinkin kaunopuheisesti.
      Naiiveimpia piirteitä näytelmässä on Kauko, joka yhtäkkiä ilmoittaa ryhtyvänsä kirjailijaksi: "Äiti! Minä olen kirjoittanut runon!" Äiti kysyy: "Runon? - Sinä? - Mutta - entä algebran laskut?" Kaukossa on selvästi kaikuja nuoren Waltarin tunteista, kun hän vastaa: "Äiti! Miten sinä voit puhua algebrasta, kun minulle on tapahtunut järkyttävintä, mitä koskaan olen kokenut. Äiti, etkö tajua! Olen kirjoittanut runon, oikean runon!" Ja hän jatkaa vielä:


Kaukon runoilijuus saa kovan kolhun, kun Runoilijaa pyydetään analysoimaan hänen tekstejään. Runoilija on krapulassa ja näyttää vain irvivän Kaukon runojen naiiveille sävyille ja Kauko raivostuu - oppiakseen kuitenkin myöhemmin, että kasvaakseen kirjailijaksi hänen täytyy opetella ottamaan kritiikki vastaan.
      Näytelmän lopussa kaikki ongelmat näyttävät selviävän ja näytelmään tulee entistä naiivimpi sävy, mutta aivan yksiselitteisen optimistinen lopetus ei kuitenkaan ole. Varsinkin Runoilijan hahmon myötä tarinaan tulee monimielisempiä sävyjä. Waltari pystyy, paisuttelevankin dialogin alla, osoittamaan, että kukaan ei ole hyvä eikä paha. Runoilija on epäonnistunut ihmisenä ja hän juopottelee aina saatuaan uuden kokoelmansa valmiiksi. Lisäksi hän ihastuu Osmiin ja auttaa tätä eteenpäin näyttelijän uralla, mutta Äiti näkee hänen lävitseen ja tajuaa, että mies on vain ohimennen ihastunut nuoreen tyttöön. Toisaalta Runoilija myös todella auttaa Osmia eteenpäin valitsemallaan uralla.
      Ratkaisujen myötä tarinaan tulee kuitenkin moralistisia sävyjä, jotka tuntuvat vierailta 2000-luvulla, eikä ole sinänsä ihme, että näytelmää ei ole julkaistu uudestaan.

- Juri Nummelin

Elävässä kirjastossa kirjojen tilalla on ihmisiä. Ihmiskirjat edustavat ryhmiä, joihin äkkiseltään liitetään eniten ennakkoluuloja ja stereotypioita. Esimerkiksi Seinäjolla järjestettävään Seinäkuun yöhön on haettu kirjoiksi seuraavia: poliisi, feministi, homo, lesbo, transvestiitti, ex-narkkari, ex-vanki, tummaihoinen, HIV-positiivinen, muslimi, sateenkaariperheen äiti/isä, anarkisti, maahanmuuttaja, romani ja kehonrakentaja.

Elävässä kirjastossa on kirjastomainen tila – siis lainaustiski, kirjastonhoitajia ja kirjastokortteja. Kirjaston kokoelma – eli ihmiskirjat - on kuvailtu kirjakansiossa. Pelisääntöihin kuuluu, että lainattava ja lainaaja eivät näe toisiaan ennen varsinaista lainausta. Ihmiskirjojen laina-aika vaihtelee (tosin tuntia pitempi se yleensä ei ole) ja suosituimpia kirjoja joutuu jonottamaan. (Oulun pääkirjaston tapahtumasta kerrotaan, miten lukijoita löytyi kaikille, mutta erityisen vilkkaasti lainattiin homoa, pappia, poliisia ja skitsofreenikkoa. )

Elävän kirjaston kirjoja valittaessa painotetaan laatua. Ihmiskirjojen on tarkoitus herättää lukijoissa kysymyksiä, hämmennystä ja uteliaisuutta. Lukeminen on kyselemistä ja kuuntelemista – lukija kysyy ja kirja vastaa, kukin omalla tavallaan. Kirjakin voi kysyä lukijalta. Suomen ensimmäisessä Elävä kirjasto –tapahtumassa (Maailma kylässä -monikulttuurifestivaalin yhteydessä 27 - 28.5.2006) kirjatkin lainasivat toisiaan.

Ensimmäinen Elävä kirjasto rakennettiin Roskilden rock-festivaaleille vuonna 2000. Tempaus kesti neljä päivää ja lainattavia kirjoja oli peräti 75 kappaletta. Elävän kirjaston käyttösäännöt ovat yksinkertaiset. Kirjojen tulee hyväksyä tulevansa lainatuksi tietyn stereotypian takia ja heidän tulee olla valmiita vastaamaan samoihin kysymyksiin yhä uudelleen. Lukija voi olla kuka tahansa, kunhan hän on halukas puhumaan kirjan kanssa. Lainaaminen perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen. Lainaajan tulee palauttaa kirja samassa henkisessä ja fyysisessä kunnossa kuin hän on tämän lainannut.

 Tuleva viikonloppu on elävän kirjaston osalta erityisen vilkas. Kirjasto on pystytetty perjantaina 23.5.  Seinäjoelle ja Espooseen. Helsingissä ja Kuopiossa Elävä kirjasto on auki lauantaina ja sunnuntaina.

Lisää Elävästä kirjastosta Allianssin sivuilla ja Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia -kampanjan sivuilla.

Turun Sanomien juttu viime vuonna Turussa järjestetystä Elävästä kirjastosta.

Helsingin Sanomien juttu viime vuoden Helsingin kirjamessuilta.

Kirjoittaja: Luke
Kuva: Freefoto.com

 

Amerikkalaiset rakastavat kirjoja. USA:ssa kirjojen (ja lehtien) levikit ovat parhaimmillaan hyvinkin laajat ja markkinointikoneistot tehokkaat, kustannusala on iso bisnes. Itsenäisten, pienempien kirjakauppojen lisäksi monipuoliset ja viihtyisät kirjakauppaketjut kuten Barnes & Noble ja Borders (ainakin Barnes & Noblen liikkeissä voi vapaasti lukea ostoharkinnassa olevia kirjoja ja lehtiä nojatuoleissa tai peräti kirjakaupan kahviossa) ovat levittyneet laajalle, ja ne toimittavat kirjoja myös internetin välityksellä. Netistä onkin tullut merkittäjä kirjojen jakelukanava Amerikassa.

 

Televisiopersoona Oprah Winfreyn kirjakerho on ollut jymymenestys, USA:n vierailuni ajankohtana Winfreyn kirjakerhossa kokoonnuttiin nettiin uppoutumaan Eckhart Tollen teokseen A New Earth. Reading groupit, yksityisissä kodeissa tapaavat lukupiirit ovat yleistyneet. Ohjeita lukuryhmän perustamiseen ja pyörittämiseen löytyy - mistäpä muualtakaan - kuin netistä. Niitä, joiden lukeminen syystä tai toisesta takkuaa, auttaa mm. The Reading Group-organisaatio.

 

Amerikkalaista perua lienee myös Library Thing, jonka käyttäjät listaavat nettiin lukemiansa kirjoja, ja keskustelevat niistä. Siitä on jo olemassa suomenkielinenkin versio. Book Crossing on yhteisö, jolla on jäseniä 130 maassa. Book Crossingissa ideana on jättää kirja julkiselle paikalle jonkun toisen löydettäväksi. Tarkoituksena on, että kirjat kiertävät sattumanvaraiselta lukijalta toiselle. Teosten kulkua voi seurata internetissä, koska kirjat ovat BookCrossing-merkittyjä. Tämä tietysti vaatii osallistujilta aktiivisuutta. BookCrossing-sivustolta löytyy myös bibliofilian uusin ilmentymä, nimittäin AuthorCrossing.

 

Myös julkiset kirjastot (public libraries) ovat enemmän tai vähemmän hengissä. Amerikkalaiset yleiset kirjastot ovat ainakin käyttäjän näkökulmasta katsottuna hyvinkin samanlaisia kuin suomalaiset kirjastot. The American Library Association kehuu nettisivustollaan olevansa maailman vanhin ja laajin.

 

Kuka lukee?

Mutta kuka Amerikassa lukee ja mitä? Associated Pressin tekemän Ipsos-kyselyn mukaan mukaan naiset ja keski-iän ohittaneet ihmiset ovat Amerikan ahkerimpia lukijoita, vaikka myös yliopisto-opiskelijat ovat (sattuneesta syystä) kirjojen ja muiden luettavien materiaalien suurkuluttajia. Yleisellä tasolla naiset päihittävät miehet lukemalla yhdeksän kirjaa vuodessa, kun taas miehet tyytyvät neljään - luvut ovat luonnollisesti keskimääräisiä. Erityisen luettuja ovat uskonnolliset julkaisut ja populaari fiktio. (Lähde)

Connecticut State Universityn tekemän tutkimuksen America's Most Literate Cities 2007 mukaan ahkerimmat lukijat löytyivät vuonna 2007 Minnesotan osavaltion Minneapoliksesta, joka sijoittui lukijamäärissä kärkisijalle, ja Minnesotan St. Paulista joka sijoittui listalla kolmanneksi. Listan kakkonen oli Denver (Colorado), ja nelossijalle ylsi District of Columbia (siellä sijaitsee maan pääkaupunki Washington). Indikaattoreina tutkimuksessa käytettiin sanomalehtien levikkejä, kirjastojen määrää, kirjastojen resursseja, julkaisutoimintaa, opetusta ja internetin käyttöä. Tutkimuksessa huomioitiin vain kaupungit, joiden asukasmäärä on 250,000 tai enemmän. (Lähde)

Vierailulla amerikkalaisessa kirjastossa

Keskikokoisen yleisen kirjaston esimerkkitapaus löytyy Connecticutin osavaltion Enfieldistä (45,000 asukasta), jossa vierailin maaliskuussa. Siellä on kaksi yleistä kirjastoa, joista toisessa olen vieraillut useita kertoja. Enfieldin kirjastot lainaavat virkailijan mukaan kuukausittain 16,898 kirjaa ja 12,324 CD:tä ja DVD-tallennetta.

  

Enfieldin pääkirjasto (yllä) on rakennuksena ja toimitilana laatikkomainen ja melko mielikuvitukseton, mutta tietenkään puitteet eivät ole kirjastoissa ratkaiseva tekijä. Kirjat itse ovat. Kirjastossa vanhemmat lainakirjat odottavat lainaajaa hyllyissä ja uudemmat teokset on asetettu houkuttelevasti esille pöytätasoille ja hyllyihin - hyvin samantyylisesti kuin Suomen kirjastoissa. Yllä olevien kahden valokuvan kaikki matalat hyllyköt ja niiden päällykset on varattu uutuuksille! Suuri maa, paljon kirjapainotoimintaa, jatkuvasti uutuuksia kirjakauppoihin ja kirjastoihin...

  

Sinne tänne pitkin kirjastosalia on sijoitettu lukusoppeja ja nojatuoleja, jotka on verhoiltu kirja-aiheisilla kankailla. CD:t ja DVD:t löytyvät läheltä lainaustiskiä aakkostettuina, ja sanoma- ja aikakauslehdet löytyvät lehtilukusalista. Lehtisalin läheisyydessä on rypäs asiakkaiden käyttöön tarkoitettuja tietokoneita. Tietokoneita pääsee käyttämään ilmaiseksi kunhan naputtelee lainastokorttikoodinsa koneeseen (niin, ja lainauskorttihan on pikkuruinen, mittasuhteiltaan noin 5cm x 3xm avaimenperään kiinnitettävä muovitettu lipuke, samoin kuin monet kaupoista saatavat alennuskortit jne.). Surffausaikaa on tunti, mutta selaamista voi jatkaa syöttämällä koodi uudestaan koneeseen, mikäli koneelle ei ole muita tulijoita.

Reference librarianilta, jonka toimipiste on sijoitettu lähelle asiakkaiden käyttöön tarkoitettuja tietokoneita, voi käydä kysymässä neuvoja kirjahaku- ja tietokoneasioissa, ja hän myös vastaa asiakkaiden kyselyihin internetin välityksellä.

Myös amerikkalaisella kirjastolla on ystäviä

Amerikkalaisilla yleisillä kirjastoilla on "kirjaston ystäviä", siis paikallisia tukiyhdistyksiä - kattavampi yhteisö löytyy täältä: Friends of American Libraries U.S.A. Aiemmin mainitsemani lukutilastojen ykkösen Minneapolisin yleisten kirjastojen tukiyhdistys The Friends of the Minneapolis Public Library keräsi yli 7 miljoonaa dollaria vuonna 2007 alueellisen kirjastolaitoksen toiminnalle*. Ja koska Amerikka on vapaaehtoistyön luvattu maa voi kuntalainen auttaa kirjastoaan tekemällä vapaaehtoistyötä kirjastossa esimerkiksi hyllyttämällä kirjoja, lukemalla lapsille satuja tai vaikkapa ylläpitämällä kirjaston nettisivustoa.

  
Filmitähti kehottaa lukemaan (vas.) ja kirjastohuumoria: kirjanmerkki (oik.).

Linkkejä:

America's Most Literate Cities 2007, American Library Association (Amerikkalaisen kirjastolaitoksen historia. engl. kiel.), Presidential Libraries, Library of Congress, National First Ladies Library, School Libraries, Army Libraries, Librarian.net, LibraryThing, LibraryThing suomalainen versio, LibraryThing/blog, Bookgasm

*Kuitenkaan kaikkialla USA:ssa kirjastoja ei suinkaan pidetä oleellisena osana yhteiskuntaa. Library Journalin mukaan esimerkiksi Connecticutin osavaltion Bridgeportissa kaupungin pormestari haluaa kutistaa kirjastojen budjettia ja palata takaisin perusasioihin, toisin sanoen panostaa poliisi-, palo- ja koululaitokseen.)

Kirjoittaja: Mariar

Kirjastoni koostuu lukuisista kerroksista. Ne limittyvät ja menevät päällekkäin ja sulautuvat toisiinsa. Kirjastoni ei elä ikuista elämää, vaan on jatkuvassa muutoksessa. Osa siitä tosin tuntuu pölyttyneen ja vaikuttaa elävän unohduksessa.

Minulla oli vielä lukiolaisena kotona asuessani vajaa tuhat kirjaa, jotka ovat ajan myötä kasvaneet noin kolmeksituhanneksi kirjaksi. Tämä kerrostuma on kirjahyllyissäni näkyvin. Suurin osa tästä on perinteisestä kulttuurikodin arvokasta keräilykirjallisuutta: kaunokirjallisuuden klassikoita, antiikkia ja antiikin historiaa, uutta kaunokirjallisuutta, paljon runoutta (Haavikkoa, Saarikoskea, Jyrki Pellistä, T. S. Eliotia jne.).

Suurinta osaa tästä kirjallisuudesta en juuri koskaan lue. Minua välillä vaivaa se, että ne muodostavat edelleenkin kirjastostani suurimman osan. Tuntuu kuin ne olisi kerännyt joku, jota ei enää ole: 16—25-vuotias hiukan näsäviisas teini-intellektuelli, jolle tärkeintä on ulkoinen teho, ei ehkä niinkään todellinen kiinnostus kirjoihin. Huonoina hetkinä mietin, että olen hankkinut kirjat vain, koska tuolloisten aikojen ystävät keräsivät samoja kirjoja.

Osasyyllinen kirjaston tähän kerrokseen on myös isäni, joka on myynyt käytettyjä kirjoja yli neljännesvuoden ajan. Opin nopeasti, mitä oikeaan kirjastoon kuuluu, kun osallistuin kaupantekoon 14—15-vuotiaasta alkaen Porin torilla ja Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Samalla sain isältä kirjoja, osan palkkiona torilla tehdystä myyntityöstä.

En ole yksin. Minusta tuntuu usein, että monet muutkin keräävät tiettyjä kirjoja vain koska niitä kuuluu keräillä.

Kun minusta tuli se, mitä olin aina halunnut eli kirjailija tai oikeastaan tietokirjailija, jossa toimessa kirjoitan lähinnä muista kirjoista, minua alkoivat kiinnostaa kirjat, joista kukaan muu ei ole kiinnostunut. (Saman tyyppisiä kiinnostuksen kohteita minulla on muissakin harrastuksissani: musiikissa, arkkitehtuurissa, muotoilussa, vanhoissa leluissa.) Ensimmäinen teokseni käsitteli amerikkalaisia kioskidekkareita. Nyt kun luen Pulpografiaa, tajuan, että siinä kuuluu vielä tuon 25-vuotiaan näsäviisaan intellektuellin ääni – se ei ole pelkästään rakkaudentunnustus lajityypille (eli kovaksikeitetylle dekkarille), vaan myös etäännytetty ja väkinäinen kritiikki, jossa oli tärkeätä osata käyttää yliopistollisen oppiaineen tunnusmerkkejä ja sanastoa.

Pulpografian jälkeen olen tutkinut länkkäreitä, trillereitä, erotiikkaa, unohdettuja ja omakustannekirjailijoita, melkein mitä tahansa. Toinen kerros kirjastostani koostuukin kirjoista, jotka olen hankkinut työn vuoksi. Nämä kirjat ovat luonteeltaan liikkuvia: ne liikkuvat eestaas kirjaston etäpisteeksi muuttuneen kellarikopin ja asunnon välillä, välillä ne liikkuvat eestaas eri kirjahyllyjen välillä, joskus niitä pannaan laatikkoon ja kirjoitetaan päälle "SEKAL. POKK." ja todetaan: "Ehkä tämän voi joskus viedä vaikka kesämökille, jahka semmoinen ostetaan." Osa kirjoista kulkee kirpputorin ja asunnon väliä. Kun niistä on kirjoitettu, ne poistetaan. En voisi kuvitella pitäväni esimerkiksi Ridley Pearsonin tylsiä trillereitä, vaikka olenkin niistä kirjoittanut hakuteokseen lyhyen artikkelin.

Tällä osalla kirjastoa ei olisi kulttuuri-establishmentin silmissä minkäänlaista uskottavuutta. Olen ajatellut esimerkiksi joskus tutkivani elokuvista tehtyjä romaaniversioita – näin minulla on (kylläkin oven taakse piiloon työnnetyssä läjässä) Rob McGregorin (kuka lie) kirjoittama versio elokuvasta Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. Vastaava on Craig Shaw Gardnerin Batman-elokuvan romaaniversio. Harva laittaisi näitä olohuoneen kirjahyllyyn edustamaan.

Niiden rinnalle minulle on kertynyt myös laaja kokoelma amerikkalaista ja osin englantilaistakin kovaksikeitettyä dekkaria, suuri osa alkuperäisinä amerikkalaisina laitoksina. Näillä kirjoilla ei ole Suomessa juurikaan keräilijöitä, mutta minua ne kiehtovat. Silti olen pistänyt niistä suuren osan mainittuun kellarikoppiin. Jopa niin, että joskus mietin, että toisin nuo sadat kirjat olohuoneen kirjahyllyyn todistamaan siitä, mikä minua nykyisin eniten kiinnostaa, ja veisin neuvostovenäläisen modernismin klassikot – Oleša, Zamjatin, Piljnak, Mandelstam – kellariin odottamaan kypsempää aikaa, jota ei ehkä enää koskaan tule.

Minulle on sanottu, että tällainen lukijaprofiili todistaa regressiosta. Mitä voin sille, että lukiessani vaikkapa juuri Boris Pilnjakin Alastonta vuotta minua hiukan kyllästytti enkä jaksanut kiinnostua ihan kaikesta? Kun sen sijaan Jules Vernen tylsiksi tuomitut seikkailuromaanit yhtäkkiä alkoivatkin innostaa – tai Alistair MacLeanin varhaiset teokset. Kotoa ja nuoruuden ajan ystäviltäni olin oppinut, että tällaista kirjallisuutta voi ja pitää vähän halveksua.

Tämän kerrostuman kohdalla olen huomannut myös, että kriteerini teosten kunnon suhteen ovat höltyneet. Ei kansipapereista niin väliä, tärkeintä on, että kirjan saa luettua. Kirjastojen poistohyllyt ja kirpparien halpalaarit ovat osoittautuneet tärkeäksi tiedonhankintalähteeksi. Ajatus kulkee: luen tämän ja kirjoitan siitä ja pistän sitten pois. Joskus huomaa kiintyneensä kirjaan, josta on kirjoittanut, eikä suostu enää luopumaan siitä. Niiden paikka on pahvilaatikko ja ehkä kellarin perä ja mahdollinen kesämökki…

Kaksi kerrostumaa ei tuntuisi riittävän. Meille on kertynyt myös paljon lastenkirjoja – klassikoita: Rasmus Nallea (melkein täysi satsi), Gunilla Wolden Teemu- ja Sanna-kirjoja, Maikki Harjannetta, Richard Scarrya. Olen ostanut kirppareilta paljon graafisesti laadukkaita ja yllättäviä itäeurooppalaisia (ja muitakin) lastenkirjoja ja todennut, ettei niitä kukaan lue. Amerikkalaisissa kuvakirjoissa on omat kiehtovat klassikkonsa, mutta kuka esimerkiksi muistaa Nathaniel Benchleyn (Peter "Tappajahai" Benchleyn isä, muuten) hauskan kirjan Punaisen Ketun kanootti (suom. 1967)? Vaikka siinä on erinomaisen Arnold Lobelin kuvitus? (Lobelin omatkin kirjat, kuten Hiirisoppaa, ovat nekin aivan valtavan hienoja.)

Samalla olemme vaimon kanssa innostuneet hamstraamaan huonoa lastenkirjallisuutta, jonkinlaista lastenkirjallisuuden kioskikamaa, välinpitämättömästi piirrettyä ja kerrottua halparäkää. Esimerkkinä espanjalainen, imelästi piirretty Teemu ja pojat (suom. 1983), joka kertoo namusedästä. Tarina alkaa: "Teemu pitää kovasti pojista…"

Teemun ja poikien kanssa samaan riviin sopinee laaja erotiikan kokoelma, jossa ei ole kaihdettu suttuisintakaan kioskiräpellystä (paitsi varsinaisia seksilehtiä). Upea löytö kirpputorilta oli viime vuoden kesällä Ruotsissa julkaistu Häpy-lehti 60-luvun lopulta.

Kaikkea tätä yhdistää se, etten enää viitsi maksaa kirjoista paljonkaan. Euro ja kaksi on nykyään yleisin hinta ostamilleni kirjoille. Divarit ovat hienoja paikkoja, mutta nykyään aivan liian kalliita. Kirpputoreillakin kirjoista pyydetään liikaa. Parhaita paikkoja hyvien kirjalöytöjen tekemiseen ovat nykyisessä kotikaupungissani Turussa iltatori (ja varsinkin Laatutorikirjat-nimellä kulkeva kauppiaspariskunta, joka tyhjentää kesän lopuksi varastonsa 50 senttiä kappale! oi sitä shoppailun huumaa!), Åbo Akademin kirjaston duplikaattivaraston poistomyymälä, jossa kirjoja hinnoitellaan aika vapaasti ja valikoima on hyvin eksentrinen, sekä läheinen Pelastusarmeijan kirpputori (ei ehkä enää, mutta taannoin sieltä teki hyviä löytöjä 50 sentin hintaan).

Regressio on siis edennyt hyvinkin pitkälle. Onko minulla vielä jokin arvokas, perinteinen keräilykohde, jossa suostun maksamaan kirjoista kunnon hintoja? On toki. Olen kerännyt laajahkon arkkitehtuuria käsittelevän kirjaston, jossa pääpaino on ollut suomalaisella ja modernilla arkkitehtuurilla. Sekin on aihe, josta kirjoja riittää – halpakustantamot ovat viimeisen 15 vuoden aikan kyllästäneet markkinat upeilla värikuvilla varustetuilla pehmeäkantisilla teoksilla, mutta olen koettanut pysytellä niistä erossa. Eivätkös ne ole vähän liian helppoja?

Samalla muutenkin toivoisi ihmisiltä vähän viitseliäisyyttä. Ei saisi sortua kustantajien ja median helppoon ylistykseen - odottakaa vähän aikaa, sitten seuloontuvat ne kirjat, joita todella kannattaa lukea. Toisaalta olen elämässäni lukenut paljon kirjoja, joita ei kannata lukea, mutta jotka ovat monestakin syystä osoittautuneet kiehtoviksi... Sellaista elämää on joskus turhauttava ja vaikeakin elää, mutta joskus se on parasta mahdollista elämää.

- Juri Nummelin (mm. blogi Pulpetti)

"Vanhan talon tuoksu on vastassa heti eteisessä.
    Maikki Holm nousee muutamat portaat tasanteelle. Hän vilkaisee vasemmalla olevaa ovea vanhasta tottumuksesta. Sen oven takaa hän löysi kirjojen ihmeellisen maailman, sadut ja seikkailut. Mutta nyt hän saa jo mennä oikeanpuoleisesta ovesta. Neiti Leino seisoo aikuisten lainausosaston tiskin takana ja nyökkää Maikki Holmille tuttavallisesti. Maikki Holm vetää keuhkoihinsa painomusteen, paperin ja pölyn nautinnollista hajua.
    Lainaussalissa on lämmin. Aurinko paistaa salin korkeista ikkunoista hyllyjen kirjariveihin, kirjojen punaisiin, ruskeisiin, sinisiin ja mustiin selkämyksiin. Maikki Holm kiipeää lainaussalia kiertävälle parvelle. Sen seiniä peittävät kirjat, joissa on koko maailma, vieraat mantereet ja niiden ihmeet, ihmiskunnan uskomattomat vaiheet ja kiehtovat henkilöt.
    Maikki Holm kuljettaa sormeaan kirjojen selkärivistöjä pitkin. Hän nousee varpailleen yltääkseen ylimmille hyllyille ja kyykistyy voidakseen paremmin katsoa alimman hyllyrivin kirjoja. Jalat alkavat puutua hankalassa asennossa, ja hänen on pakko nousta seisomaan. Jalkoja pistelee inhottavasti, ja askelen ottaminen tunnottomilla jaloilla on vaikeaa. Mutta se ei estä häntä kiihkeästi etsimästä juuri sitä kultajyvää, jonka hän tänään haluaa viedä kotiin.
    Kun vain osaisi päättää.
    Maikki Holm rakastaa kirjaston hiljaisuutta, ihmisten kuiskaukseksi madaltuneita ääniä, seinällä olevan kellon viisarien naksahdusta, kun ne siirtyvät nytkähtäen eteenpäin."

Terttu Autere, Kirjepostia. Karisto 2008: 100-101.

Arvio kirjasta Hömpän helmissä nimellä Pikkukaupungin naisia.

Ehkä lukuhulluuteni johtui siitä, että minut rokotettiin mustekynänterällä, tai siitä, että äiti törmäsi kirjahyllyyn raskausaikana, tai sitten jostain muusta kehityspsykologialle vielä tuntemattomaksi jääneestä syystä. Yhtä kaikki, viisivuotiaana koin elämäni suurimpiin kuuluvan elämyksen: aapisen figuurien salakoodi avautui niitä tuijottelevan edessä, ja samalla se oli kuin olisi avannut portin tarina-addiktin pieneen taivaaseen.

Lapsuus ja suuri osa nuoruuttakin kului maisemissa, jossa kirjastoa ei ollut parin korttelin eikä edes parin kuusikon takana. Se tiesi lukemisvalikoiman koostumista mitä erikoisimmista yhdistelmistä, vesirokkoa potevan 11-vuotiaan yöpöydällä lepäsivät sulassa sovussa Viisikko ja James Bond ja Tohtori Ei. Perheessäni ei ehkä harjoitettu kovin tiukkaa lapsiin kohdistuvaa kirjasensuuria. Tavallisimmin olinkin jo lukenut lapsille sopimattoman kirjan, ennen kuin kukaan ehti ennaltaehkäisemään mahdollisia henkisiä vahinkoja.  

Nuoruusvuosien kirjallinen dieetti sisälsi enimmäkseen naisten ja miesten viihderomaaneja, Mauri Sariolaa, Päätaloa, lännensarjoja, Jerry Cottonia, Akua, Asterixeja ja Korkeajännitystä, sydänsarjoja, sairaalasarjoja, Reginaa, SinäMinää ja muutoinkin melko valikoimatta kaikkea viihdyttävää. Kunnes tuli päivä, jolloin taas tutkin kirjastoauton hyllyjä ja minuun iski jokin deja vú-tunne. Olin lukenut jo "kaikki", saatoin arvata miten viihderomaanin juoni etenisi. Myöhemmin olen kuullut, että jotkut muutkin ovat kokeneet samaa. Eräs ystäväni lakkasi kokonaan lukemasta, koska hän ei päässyt koskaan eroon siitä tunteesta.
 
Minun pelastajakseni tuli sattuma Kurt Vonnegutin Mestarien aamiaisen muodossa, joka oli outo, erilainen ja hauska kirja. Niinpä Vonnegutista tuli myös lopuksi ikää yksi rakkaimmista kirjailijoista, koska hän osoitti, että lukiossa päähän taotuista Putkinotkoista huolimatta, ns. korkeakirjallisuudessa löytyy teoksia, joissa on potkuja enempäänkin kuin edustustehtäviin kirjahyllyissä tai hoidoksi tilapäisiin unihäiriöihin.

Lisäksi se oli minulle vakuus siitä, että kirjaston hyllyjen sopukoissa piili vielä paljon lukemisen ja löytämisen iloa. Tarvitsin vain oppaan, ja sen saamiseksi olin vihdoin valmis antamaan sijaa tutkijoiden ja kriitikkojen neuvoille, ja laadin parin kirjallisuudenhistorian tuella itselleni listan, jossa minulle riitti luettavaa vuosikausiksi. Mutta koska en vieläkään usko pakkolukemiseen, luovutin aina, jos vastaan tuli liian vaikea kirja. Osa näistä simpukoista on myöhemmin avannut helmensä ymmärrykselleni, osa taas ei. En usko pakkopänttäämiseen, pelkkä lukemisen suorittaminen ei minusta ole samaa kuin luenta, jossa saa kiinni edes yhdestä niistä tavoitteista tai tasoista, joita kirjailijalla kenties oli. Tällä tiellä olen tavallaan yhä, vaikka lähteet uusille löydöille vaihtelevat jo vapaammin.

Kenties kotoisten nuhteiden vuoksi, - perin useinhan korvani soivat tokaisuista, joissa lukeminen oli "syntistä hupia" ja "ajanhaaskausta" ja että "pilaan silmäni kun nokka on aina kiinni kirjassa" – tai kenties muuten vain, kirjallisuus ei koskaan näyttäytynyt minulle ammattina. Kirjailija taisi noihin aikoihin olla ainoa kuvittelukykyni rajoihin mahtuva kirjallinen ammatti, mutta yhtä hyvinhän olisin voinut ajatella ryhtyväni prinsessaksi, valtakunnan puutetta saattoi tuskin pitää suurempana ongelmana kuin lahjakkuuden puutetta. Toki käsitykseni eräistä akateemisista ammateista olivat tuolloin muutoinkin suunnilleen yhtä päteviä kuin tietoni syvänmeren hautojen kalalajeista, mutta se on eri juttu.

Sellainen bibliofiili en ole koskaan ollut, joka keräilee kirjoja esineinä, nuuhkii kirjanlehtien hometta parhaana huumeenaan, näkee kauneutta murenevassa lumppupaperissa ja himmentyneessä, homeen läikittämässä fraktuurajäljessä. Tämä kirjaharrastajien alalaji on näihin päiviin saakka säilynyt tuntemattomana syvänmeren kalalajina. Ilmeisen vaaraton se sentään lienee, ellei sitten vahingossa joudu sen hukuttamaksi lajin parveillessa Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä tai jossakin muualla missä kaupataan vaihtelevanikäisiä painotuotteita.

Minusta kysymys kuinka jaksaa lukea on aina ollut jotenkin nurinkurinen. Senhän kuuluisi olla, kuinka jaksaisin elää lukematta. Kuinka jaksaisi samaa sateista arkitodellisuuttaan, huolineen, vähäisine iloineen, koti- ja ulkomailta kantautuvine synkänlaisine uutisineen, ilman lyhyttäkään irtiottoa johonkin toiseen maailmaan. Siihen, joka on jossakin muualla. On samantekevää miten tosi, epätosi, irreaalinen, reaalinen, historiallinen tai utopistinen se on, sillä melkein aina se kuitenkin on jonkun hallitusti ja huolella kansien väliin sulkema, mietitty taideteos. Sellainen, jonka vastaanottamiseen aivojeni viritystaajuus soveltuu mitä parhaimmin, kirjojen kansien välissä voin aina hetken olla joku muu, jossakin muualla, juuri niin kauan kuin haluan, ja häipyä heti, kun minusta tuntuu, ettei taiteilijan lumousvoima riitäkään vangitsemaan mielenkiintoani.

Lukemalla eletty maailma on lopulta myös intensiivisempi ja häiriöttömämpi kuin vaikkapa television katselu. Mielikuvitukseni saa vapaasti rakentaa kirjan hahmot ja maailman minulle ominaisin tavoin ja värein. Niinpä lukiessani voin olla myös osaksi itse luova, tavalla jonka jättämät jäljet voin hyvässä tapauksessa löytää hedelminä omasta mielestäni, ymmärryksestäni ja erityisesti kirjoitustaidoistani. Sillä kirjallisuus on voimakkaasti kaksisuuntainen taidekanava. Lukiessa antaudun kyllä kirjailijan mielenjuoksulle, mutta vain siihen rajaan saakka, jossa otan tuon luodun maailman omiin käsiini, omaan ohjaukseeni ja joko löydän tai olen löytämättä sieltä elementtejä, jotka puhuttelevat minua tavalla, jolla minä olen ihmisenä tavoitettavissa, kotona. Siispä lukemalla pääsen pois maailmasta, jossa olen ja elän, maailmaan, joka rakentuu taiteen kauneudesta ja omasta luovasta mielikuvituksestani.

Niinpä uskonkin, että olisin hölmö, ellen ottaisi vastaan sitä rikkautta, joka on niin helposti saatavilla. Kiitos siitä kuuluu paitsi kirjailijoille myös kirjastolaitokselle. Minulle oikea kirjasto ei välttämättä ole mikään mediateekki – nettiä voi selata kotona, töissä ja matkalla, joten miksi vielä kirjastossakin nykyistä enempää. Sitten ehkä, jos jonakin päivänä luovutaan painotuotteista digitallenteiden hyväksi, mutta ei vielä. Nykyisellään missään ei voi yhtä hyvin palauttaa kunnon lukuintoa, kuin kuljeksimalla hiljakseen kirjaston hyllyjen välissä, missä ehkä sitten toteutuu jotakin siitä bibliofiliasta, jota en muutoin ymmärrä.


Kirj. Hannah (blogi Koskikara)


Kuva täältä.

Minulla ei enää ole voimassaolevaa kirjastokorttia, sillä huomasin taannoin etten enää tee sillä mitään, minä nimittäin ostan mielummin kirjani kuin lainaan ne.

Himoni kirjojen hankkimiseen juontaa kuitenkin juurensa kirjastoon.

Sain ensimmäisen kirjastokorttini samoihin aikoihin kun opin lukemaan ja jo ensimmäisellä kerralla lainasin niin paljon kirjoja etten itse kyennyt niitä kantamaan ja tarvitsin isäni apua. En muista tätä, mutta isäni kertoi minun kirjastossa ihmetelleen miksi meillä oli kotona niin paljon kirjoja jos niitä kerran saa kirjastosta ihan ilmaiseksi.

Illalla luin niin pitkään kuin vanhempani antoivat ja seuraavana päivänä halusin ottaa kirjoja mukaan tarhaan. "Ei niitä voi viedä tarhaan, ne voivat mennä rikki tai kadota ja ne pitää palauttaa kirjastoon" Äitini sanoi ja niin jouduin vastentahtoisesti jättämään kirjat kotiin.

Ja koska äitini oli erittäin tarkka siitä, että kirjaston kirjoja ei viedä kotonta pois, huomasin isäni tavan olevan parempi; kun kirja oli oma, sen sai viedä minne halusi ja sitä sai lukea missä ja milloin vain.

Niinpä aloin keräillä kirjoja jo ennen kuin ikäni ilmoitettiin kahdella numerolla.

Lapsuuteni jouluista ja syntymäpäivistä muistan kuinka keksin lahjalistaan nopeasti monta kirjaa ja minulla oli -- on yhä – aina mukanani lista kirjoista jotka minun oli saatava, huolimatta siitä että yleensä olin jo lukenut ne.

Toki keksin muitakin lahjoja kuin kirjoja, olinhan lapsi ja halusin kuun taivaalta.

Lahjaksi saamani kirjat sijoittelin kirjahyllyyni niin, että omat kirjani olivat vasemmalla ja kirjastosta lainatut olivat oikealla, oli hyvin tärkeää etteivät kirjaston kirjat sekaannu omiini. Sitä miksi seoli niin tärkeää en enää muista, mutta noudatan yhä tuota sääntöä. Muun perheen kirjastosta lainaamat kirjat eivät saa sekoittua meidän kirjoihimme, niinpä kirjaston kirjoille on varattu oma hyllynsä.

Joskus haaveilin perustavani antikvariaatin, mutta vaimoni sai minut luopumaan tuosta ajatuksesta huomauttamalla että antikvariaatin pitäjän täytyy myydä kirjoja, siis luopua niistä.

Taloudellisesti ankeampina aikoina hankin hyllyyni vain sellaisia kirjoja jotka olin tiukasti valinnut, mutta taloudellisen tilanteemme parantuessa olen viime vuosina alkanut ostella kirjoja hetken mielijohteesta, mitä tapaa nettikirjakaupat ja antikka.net ovat pahentaneet.

Niinpä asuntomme todellakin alkaa muistuttaa antikvariaattia. Joka puolella on kirjahyllyjä jotka ovat niin täynnä, että niiden päälle on kattoon asti kasattu kirjoja ja vieras- ja makuuhuoneen lattioilla on kirjapinoja. Itse asiassa jopa vessojen kaappien päällä on kirjapinoja, mikä ei tietenkään ole paras paikka niille, mutta onhan
lukusalissa oltava oma kirjastonsa.

Ja kun tähän lisätään vaimoni kirjat ja tuhannet sarjakuvani niin meidän on enää täysin mahdotonta muuttaa pienempään asuntoon, huolimatta siitä, että kahden vanhimman lapsen muutettua pois on nykyinen asuntomme aivan liian suuri kolmelle ihmiselle. Maksan siis asumisestani huomattavasti enemmän kuin olisi tarpeen pelkästään johtuen kirjoistamme.

Tarkemmin ajatellen: olen aina valinnut asuntoni, olivat ne sitten vuokra- tai omistusasuntoja, kahdella periaatteella. Niissä tuli olla tarpeeksi tilaa kirjoille ja niissä tuli olla parveke/kuisti etelään.

Etelänäkymästä voin antaa periksi.

Älkää kertoko tätä hänelle, mutta valitsin vaimonikin osittain kirjojen perusteella, ihminen jonka kirjahyllyssä oli iloisesti sekaisin Victoria Holtin, Philip Rothin, Agatha Christien, A.A. Milnen, MIka Waltarin, Henry Millerin ja P.D. Jamesin kirjoja ei voinut olla huono valinta. Varsinkin kun aiemmin tuntemillani naisilla tuntui olevan tarve häväistä kirjahyllynsä posliininorsuilla, figuriineilla ja muilla puutarhatontuilla.

Kirjojen keräämisen tarpeeni selittynee kotoisuudella, mitä enemmän ympärilläni on kirjoja sitä kotoisammalta oloni tuntuu, mahdollisesti voisin jopa mennä niin pitkälle että kirjat tekevät oloni turvalliseksi.

En ikinä voisi kuvitella asuvani alastomassa, kirjattomassa asunnossa, moisen paikan seinät hyökkäsivät kimppuuni ja todennäköisesti säikähtyneenä juoksisin kirkuen turvaan lähimpään divariin.

Onnekseni myöskin vaimollani on paljon kirjoja, niinpä minun ei tarvitse selitellä turhia kun lähden käymään kaupassa maitoa ostamassa ja palaan kotiin kahden kirjakassillisen kanssa ilman sitä maitoa...

Siitä kun lupasin kirjoittaa tämän on kulunut kolmisen viikkoa, jona aikana kirjavuoreni kasvoi kolmellakymmenelläyhdellä kirjalla, mikä tosin osittain johtuu siitä että pelastin 18 kirjaa Kierrätyskeskuksen ilmaisjakeluhyllystä.

Loppuun sopii lainata Juice Leskistä: "Minulla ei ole lukemattomia, vaan lukuisia kirjoja."

 
- Johannes Knektman (blogi Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin)

Sivuilla on mustia merkkejä jonossa. Jotkut merkeistä ovat isompia kuin toiset, pieniä merkkejä on vähemmän, ovat niiden isojen merkkien väleissä kuin roskat. Merkit ovat yhdessä toistensa kanssa ja siinä on välejä ja sitten tulee taas sellainen, missä on monta yhdessä.  Kun kääntää sivuja merkkejä on lisää ja lisää ja lisää ja lisää, niitä on paljon paljon paljon kahden sellaisen kovan välissä. Joskus on vain kuvia ja se on rauhoittavaa. Jotkut kirjat tuoksuvat pahalta, toisissa on semmoinen tuttu tuoksu kuin ne olisivat olleet kotona aina. Ne ovat olleet täällä ennen isää ja äitiä, minulle sanotaan, mutten usko että aikuiset puhuvat totta.  Isoäidin vintillä tosin on pahvilaatikoissa paljon vanhoja ja tomuisia kirjoja, joita pelkään. Lepakot ja hiiret asuvat niissä, kuulen kuinka ne rapistelevat siellä öisin. Kääntävät sivuja ja lukevat.

Jotkut ovat oppineet turvautumaan jumalaan ja kirkon penkkeihin ja toiset oppineet tarttumaan tuopin tuomaan helpotukseen, tilanteissa, joissa jotkut lähtevät juoksulenkille ja eräät hakevat terapeutin itselleen, näissä tilanteissa olen aika usein suunnannut askeleeni kirjojen lähelle: kirjakauppaan tai divariin tai kirjastoon. Kirjarakkaus, siis suoranaista hulluuttahan tämä on lähellä, on syntynyt minussa hyvin varhain. Eräs vahva muistikuva liittyy siihen kun luetaan ääneen, kun sanat kulkevat kirjasta isoäidin tai äidin tai jonkun muun aikuisen kautta korviini, ja pienen pientä käytävää pitkin sisälleni.  Kun suljen silmäni alan äkkiä nähdä; koko kirjan maailma ympäröi minut, olen kirjassa ja osa kirjan tarinaa. Kun lukeminen loppuu tarina jää vielä hetkeksi henkiin ja eloon huoneeseen kuin jokin tuoksu tai ääni. Se tuntuu ihmeeltä. Yhä. Aina.

Ja se sama ihme tapahtuu uudestaan ja uudestaan.



Se ei ole vain silmien liikettä eikä sanojen mekaanista mieleen painamista eikä puhetta tai vain kieliopin sääntöjä, se on muuta. Se on paljon muuta. Tästäkin lukija ymmärtää mitä tässä lukee: kävn tänäan ostamassa kaupsta lirtan maitoa ja nain ilka kavervan kasvot lehdn etusivlla. Suomenkielen oppinut lukija lukee sanakokonaisuuksia ja ymmärtää asian, vaikka siinä olisi kirjoitusvirheitä. Jos kokonainen romaani olisi kirjoitettu täyteen kirjoitusvirheitä, sitä olisi varsin raskasta lukea, mutta todennäköisesti lukija ymmärtäisi kertomuksen kaikista virheistä huolimatta. Hyvä Tarina on tärkeä lukijalle, samoin kieli, siis se miten asiat ilmaistaan ja välitetään eteenpäin.

Lukeminen herättää kirjan henkiin. Kirja, teos, joka todella synnyttää meissä jotakin uutta todellisuutta tai havahduttaa, järkyttää tai saa meidät iloitsemaan tai antaa meille voimia. Ehkä jopa syyn elää. Tärkeä kirja on: happikaappi lääkeliuos kääre parantava balsami voima ilo polku taju hyppy generaattori aika historia käsitys kielen kaikki avaruudet. Se on ystävä, rakastaja ja rakastettu.

Ja kuten tiedämme, uskolliset rakkaudet ja ystävät jäävät, elävät kanssamme.


- Hirlii (blogi Paikan lumo)

Olin nuorena
kirjaston suurkuluttaja. En pahemmin saanut kirjoja lahjaksi, ehkä yhden per
joulu. Lapsuudenkodissa oli kuitenkin paljon aikuisten kirjoja, sillä äitini
oli kova lukemaan. Osa kirjoista tosin oli muun kuin suomenkielisiä, joita en
silloin voinut lukea.



Mielipuuhaani
olikin lehteillä hänen kirjojaan. Erityisen mielenkiintoisia olivat Valittujen
Palojen kirjat. Enää en niitä suostuisi lukemaan - nehän ovat lyhennettyjä -
mutta nuorelle ne olivat sopivaa luettavaa. Niissä kiehtoi myös kuvitus.



Kirjastossa kävin
myös ahkerasti. Sielläkin nautin kirjojen lehteilystä ja laajasta valikoimasta.
Työskennellessäni kirjastossa opintojen ohella kärräsin lähes joka päivä
kauhean satsin kirjoja kotiini lainaan. Kirjoja kertyi ja palauttaminen tuntui
aina yhtä vaikealta.



Kun lopetin työni
kirjastossa, minulla oli järkyttävä määrä lainakirjoja kotona. Palautin
suurimman osan myöhässä, maksoin sakkoa. Kun pääsin "kuiville" aloin taas
lainailla, mutta en koskaan oppinut palauttamaan kirjoja ajoissa, joten sain
aina maksella sakkoa.



Valmistuttuani
lakkasin käymästä kirjastossa, koska en vain osaa palauttaa kirjoja ajoissa.
Sen jälkeen en olekaan kirjastossa käynyt, vaan ostan kaikki kirjani. Niitä
onkin kertynyt aikamoinen läjä. Mutta ne ovat minulle tärkeitä: sanon kirjoja
lapsikseni. Kaikki ne on rakkaudella valittu. Vikaostokset annan pois, koska en
halua hyllyyni kirjoja, joista en pidä. Siellä tosin on vieläkin muutama opus,
jotka voisi lahjoittaa rakastavaan kotiin.



Elegia

 

"mikä kirja on kirjahyllyssänne kolmanneksi ylimmällä hyllyllä kolmas kirja vasemmalta" Tätä kysyin kuukausi sitten ja vastauksia tuli paljon. Ei taitaisi yksi hylly riittää näille kirjoille, joten hyllyn sijasta tulikin Nono-hyllykkö täyteen kiinnostavaa luettavaa. Valitettavasti valokuvaan päätyi vain tusina, eli ne jotka helposti sain käsiini. Liitin kirjalistaan joitakin linkkejä, joita kiinnostuneet voivat käydä tutkimassa. Lopuksi linkitetyt kiitokset osallistujille!


PS: Lähettäkää teemaan sopivia uusia ja vanhoja juttuja meille Nonoon muiden luettavaksi!


Mutta nyt asiaan.  Nono-hyllykkö, olkaa hyvät:

Arhippa, Pirkko: Kuolleet eivät äänestä
Autio, Orvokki: Valokuvavarkaat
Barclay, Florence L.: Rukousnauha
Bergström, Gunilla: yksi Mikko Mallikas
Bradbury, Malcolm: Vaihtokurssit
Bukowski, Charles: Factotum
Christie, Agatha: Neiti Marplen viimeinen juttu
Cioran, E. M.: A Short History of Decay
Clarke, A. C.: Marsin aamunkoitto
Cunningham, Michael: Hours
de la Roche, Mazo: Näkemiin Jalna
Dickens, Charles: Pickwick-kerhon paperit 2. osa
Donner, Jörn: Angelan sota
Dostojevski, Fjodor: Riivaajat
Epiktetos: Käsikirja ja Keskusteluja
Fraktionaalinen Brownin liike ja stokastinen integrointi sen suhteen
Gary, Romain: L'angoisse du roi Salomon
Grimmin sadut
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä
Hall, Stuart: Identiteetti
Hamsun, Knut: Nälkä
Harmaja, Saima: Kootut runot
Heikinheimo, Seppo: Mätämunan muistelmat
Hemmer, Jarl: En man och hans samvete
Hietamies, Laila: Rakkaani tuli vuorilta
Hämäläinen, Helvi: Velvoitus
Höckerstedt, Leif: Fuskfinnar eller östsvenskar. En debattbok om finlandssvenskhet
Innes, Hammond: Luola
Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja kapteeni Karhu
Joensuu, Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden lait/Harjunpää ja kiusantekijät
Kallioniemi, Kari ja Salmi, Hannu: Porvariskodista maailmankylään
Kanteletar
Karlström, Sanna: Taivaan mittakaava
Kastari, Pirkko-Liisa: Mao, missä sä oot?
Kielitoimiston sanakirja L-R
King, Stephen: Musta torni III, Joutomaa
Kipling, Rudyard: Norsunlapsi ja muita veikeitä juttuja
Kirjoituksia kirjallisuuden opiskelusta
Kirjoituksia 1990-1992 (Teatterikorkeakoulun julkaisu)
Kokko, Yrjö: Neljän tuulen tie
Laajarinne, Jukka & Ruokonen, Martti: Mormors maskin
Le Goff, Jacques: Les intellectuels au Moyen Age
Le Guin, Ursula: Maameri-trilogia
Lönnrot, Elias: Flora Fennica 1
Melleri, Arto: Runot
Mignola, Michael: Hellboy
Mukka, Timo K.: Maa on syntinen laulu
Mäki, Reijo: Pimeyden tango
Nabokov, Vladimir: Nikolai Gogol
Platon: Teokset 3
Quart, Alissa: Brändätyt
Rane, Irja: Naurava neitsyt
Remes, Ilkka. Hiroshiman portti
Salkosalo, Jorma: Raiskaaja
Scotton, Rob: Onni ja uneton yö
Seessalo, Tytti: Mutku
Sinisen junan ikkunasta. Matkakuvia Euroopasta (toim. Hilpi Saure ja Liisi Huhtala)
Sjöwall, Maj & Wahlöö, Per: Roseanna
Skiftesvik, Joni: Suolamänty
Suomen Lehdistön historia 3. Sanomalehdistö sodan muutoksesta 1980-luvulle
Szymborska, Wislawa: Sata Szymborskaa
Tapper, Harri: Pitkäsuisten suku
Tervo, Jari: Pyhiesi yhteyteen
Tode, Emil: Enkelten siemen
Tournier, Michel: Kultapisara
Tupun seikkailut
Turkka, Sirkka: Voiman ääni
Twain, Mark: Matkakirjeitä maasta
Valittujen Palojen Lintukirja
Wall, Christiansen & Schwarz: Perl, tehokäyttäjän opas
Waters, John: Shokkiarvo - hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta
Weisseg, Tuovi: Siirin salaisuus
Vesikansa – Karttunen – Viherjuuri: Maa ilman sanoja
Westlake, Donald: Miksi juuri minä?
Wilder, Laura Ingalls: Onnen kultaiset vuodet
Villa, Kyllikki: Vanhan rouvan lokikirja
Vuorinen, Ilpo: Tuhat tapaa opettaa

Hyllyn päällä poikittain on Iisin muistikirja Otteita Shakespearen komedioista sekä Jurin "Amos Andersonin taidemuseosta Dragsfjärdissä ostettu vihkonen, jossa esitellään Venäjän ilmavoimien koneita, jotka lensivät Amoksen takapihalla olevalta merenlahdelta".

Kiitokset hyllyn rakentajille (linkki kirjoittajan blogiin, jos sellainen on kommenteissa ilmoitettu):

Allyalias, Anita Konkka, Elegia, Fredrika, Hepoliini, Hirlii, Iines, Iisi, Johannes, Jukka, Juri, merja, Minna, Muskeli-Netta, Obeesia, Polgara, Rami Räyhä, Rappiotäti, Reetta, Ritviecav, Salla, Sirokko, Sisko, SusuPetal, Tommi, Utuinen, Veen Venla, Verkkomaisteri.

Mikä kirja kenenkin hyllystä löytyi, sen voi tarkastaa täältä.


Kokosi Tuima

Nonon seuraava teema on bibliofilia. Pyrimme käsittelemään teemaa laajasti: kirjat esineinä, pakkomielteen kohteina, ystävinä ja symboleina. Tarvitsemme taas teidän lukijoiden apua. Toivomme kirjoituksia kirjoista ja kirjarakkaudesta. Millaisia ovat rakkaat ja pitkään mukana kulkeneet kirjanne, millaisia kirjasto- ja kirjakauppamuistoja teillä on, millainen olisi unelmienne kirjasto tai kirjakauppa, kirjoituksia omasta kirjahyllystänne ja kirjoituksia kirjoista kertovista kirjoista. Tekstejä voi lähettää Nonon sähköpostiin, yhteystiedot sivupalkissa (Lähetä terveisiä) tai toimittajille suoraan. Ilmoittautua voi ensin myös kommenttilootassa.

Kirjoituksia alamme julkaista neljän viikon päästä, ensimmäinen kirjoitus ilmestyy perjantaina 4.4.2008.

Oikeastaan voisinkin jo haastaa teidät vanhaa meemiä mukaillen. Vilkaiskaapa kirjahyllyynne ja kertokaa kommenttilaatikossa mikä kirja on kirjahyllyssänne kolmanneksi ylimmällä hyllyllä kolmas kirja vasemmalta. Katsotaan minkälainen hyllyllinen kirjoja ilmoituksista saadaan.

- Tuima

Syyskuun alussa Nonossa aloitimme lastenkulttuuriteeman. Syksyn mittaan kiire rasitti ja blogin hoito jäi huonolle tolalle. Siksi lastenkulttuuri-teeman yhteenveto tulee vasta nyt.

Teeman aloittavassa kirjoituksessa Sankarilla on punaiset letit, salama otsassa ja kivikauppa lupailin hieman uusien sankarien esittelyä ja pyysin lukijoita nimeämään omia vanhoja suosikkejaan. Jutut sankareista jäivät tekemättä, Sari Peltoniemen haastattelussa ei käsiteltykään Kukka Kaalista vaan hänen viimevuotisia uutuuskirjojaan Suomu ja Kerppu ja tyttö. Tässä kuitenkin yhteenveto luvatuista sankareista. Vinkkaustyyliin, toivottavasti innostutte tutustumaan heihin tarkemmin ihan oikeiden kirjojen avulla.




Ruuti-täti seikkailee kahdessa Päivi Romppaisen kirjassa: Ruuti-täti (2000) sekä Ruuti-täti ja Ukko (2003). Ruuti-täti on yksi uudemman lastenkirjallisuuden suosikkihahmoistani. Epäsovinnainen järki-ihminen, jonka mielestä ihmisen pitää osata pitää hauskaa. Kainostelu ja konventionaalisuus ovat Ruuti-tädistä turhanaikaista eikä hän suvaitse kiusaamista ollenkaan. Ruuti-tädissä tätiin tutustuu sukulaisissa kesälomaansa viettävä yksinäinen ja hieman arka Matilda, joka Ruuti-tädin seurassa oppii rohkeutta ja heittäytymistä.

Toisessa kirjassa Ruuti-täti tutustuu Ukkoon, joka ei osaa tehdä mitään vanhanaikaisia poikamaisia juttuja ja siksi silkkaa ikävystyneisyyttään käyttää aikansa muiden kiusaamiseen. Ruuti-täti tarttuu poikaa napakasti mutta kuvaannollisesti niskasta ja tutustuttaa tämän retkeilyyn, kalastamiseen ym., koska täti viisaudessaan näkee pojan turhautumisen. Turhaa kai mainitakaan, ettei Ukko ole aluksi Ruuti-tädistä ja tämän tempauksista lainkaan innostunut. Romppainen kirjoittaa hauskasti ja viisaasti ja kirjat sopivat erinomaisesti yhteisiin lukuhetkiin kotona, kerhossa ja koulussa.




Sari Peltoniemen kolmen Kukka Kaalis –kirjan (Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen, 2000 ; Kukka Kaalinen koulutiellä, 2002 ; Kukka Kaalinen pulkassa, 2004) pääosassa on mietiskelevä koulunkäyntiä aloitteleva löytöretkeilijätyttö. Kukan vanhemmat ovat tutkimusmatkailijoita, jotka ensimmäisessä kirjassa ovat kadonneet toimiinsa eri puolille maailmaa. Tutustumme Kukkaan hänen tehdessään löytöretkiä löytötavaratoimistossa, jossa hän asustaa kenenkään kaipaamatta jonkin aikaa. Kotiin palattuaan Kukan seuraksi ilmaantuvat isoisä Kurttu Kaalinen, konstaapeli Pollari, löytötavaratoimiston päällikkö Jemmanen ja huijari Filunkius. Ukkonelikko pitää tytöstä huolta – tai ehkä oikeammin Kukka heistä – myös seuraavissa kirjoissa, vaikka vanhemmatkin jo palailevat matkoiltaan.

Sarjan seuraavissa osissa Kukka Kaalinen aloittaa koulun ja saa kouluun suojelijakseen Filunkiuksen, mutta liekö huijarisedästä lopultakaan suurta hyötyä ystävien saamisessa? Kolmannessa osassa Kukka ystävineen löytää Ukkelin, joka ei olekaan kuka tahansa ojaan istahtanut ja muistinsa menettänyt ukko. Ukon kotiinpalautus vie Kukan setineen ja ystävineen kauas Lappiin Korvatunturille. Joulupukkiuteen ei kirjassa suhtauduta perinteisesti, vaan asiaa käsitellään suuren unelman kautta.

Kukka Kaalisissa minua viehättää persoonallinen huumori, konstaapeli Pollarin suuhun uskaliaasti kirjoitettu pohjalaismurre, Kukan pohdinnat monenmoisista asioista sekä ennen kaikkea tapa, jolla Peltoniemi kuvaa kirjojen setänelikkoa. Niin löytötavaratoimistostaan luopuva surumielinen Jemmanen, liki äidillisiä piirteitä saava Pollari, sivusta huomioitaan laukova isoisä sekä eläkkeelle siirtynyt ammattilaishuijari Filunkius ovat epätavallisia lastenkirjojen hahmoja ainakin näin suurena ryhmänä (tosin Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjoissa on seitsemän omalaatuista enoa). Peltoniemen setänelikko on persoonallinen ja heidän kauttaan tarkastellaan monia vanhenevien ihmisten ongelmia, esimerkiksi yksinäisyyttä, oman perheen kaipuuta sekä mahdollisuutta vielä eläkkeelläkin toteuttaa elämänpituisia unelmia.




Tässäpä kaksi minua viihdyttävää tyttökirjasarjaa, jotka omalla tavallaan perinteeseen sitoutuen uudistavat lajia. Katri Tapolan Kivityömaan tytöistä kertovat kirjat (Kivikauppaa ja ketunleipiä, 2002 ;  Konnanmontulle hyvä kyyti, 2003 ; Jääpuikkoja ja jälkiä lumessa, 2005) nostavat todellisen tyttöenergian kunniaan. Kirjat sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään menneeseen aikaan, jolloin kodeissa ei ollut tietokoneita eikä kai oikein televisioitakaan. Tytöt asuvat pienessä kylässä, hankkivat karkkirahaa myymällä kivimurskaa, kisaavat Pahantekijöiksi nimetyn poikakaksikon kanssa ja tarkkailevat tiukasti kylän ihmisten elämää. Pojat sulautuvat tyttöjen jengiin sen jälkeen, kun reippaat tytöt pelastavat pojat näitä uhkaavalta lellimiseltä. Yhdessä ryhmä myös nousee kapinaan aikuisia vastaan, kun aikuisten laatima sininen vihko Ehdotomasti Kielletyt Paikat katoaa. Eihän mikään oikeasti ole enää hauskaa, jos kaikki on sallittua.

Tittamari Marttisen Viivi Pusut (Viivi Pusu ja toffeesydän, 2004 ; Viivi Pusu ja Tuhkimon tennari, 2004 ; Viivi Pusu ja kaverikaruselli, 2005 ; Viivi Pusu ja rakkauskirjeet, 2006 ; Viivi Pusu ja lumottu luokkasormus, 2007 ; Viivi Pusu ja pyörryttävät pyjamabileet, 2008) ovat tätä päivää, mutta samalla hyvin ajattomia. Sarjan alussa Viivi on viidennellä, asuu äitinsä ja kahden pikkusisaruksensa kanssa elokuvateatteri Sisussa ja ihastuu ensimmäisen kerran elämässään luokkatoveriinsa Tuomakseen. Ihastuminen, ystävyyssotkut, pienet mustasukkaisuusdraamat, kouluasiat ja lopulta myös äidin uuden miesystävän perhe täyttävät Viivin päivät. Elämänilo ja arjesta kasvava huumori kannattavat Viivi-kirjoja, ongelmat ovat pieniä ja teosten yleisvaikutelma energinen ja positiivinen.

Tapola ja Marttinen ovat osoittaneet minulle, ettei tyttökirja suinkaan ole katoava laji. Ja sehän vanhaa tyttökirjaklassikoiden ystävää ilahduttaa!

- Tuima

Nonotoimitus sai Pasi-j-dogilta "You make my day"- tunnustuksen. “Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times.”

Toimitus kiittää. Kiitämme myös lukijoita ja niitä, jotka ovat osallistuneet Nonon muotoutumiseen kirjoituksillaan.

Kiitos.

Tässä joitakin lasten- ja nuortenkirjallisuutta eri tavoin käsitteleviä linkkejä, joista toivottavasti on iloa. Lista ei ole kattava, vinkkejä vastaanotetaan!


Kirjailijaesittelyjä:

Lasten Sanojen aika - teemoittain ja sankareittain jaoteltuja kotimaisten lastenkirjojen esittelyjä
Sanojen aika - kotimaisten nykykirjailijoiden, myös lasten- ja nuortenkirjailijoiden, esittelyjä
Suomen nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeli


Kirjailijoiden blogeja ja kotisivuja:

Anu Holopainen - kotisivu
Blogisisko 1 - Anna Amnellin blogi
Grafomania - Kuuden kirjailijan blogi (Anu Holopainen, Jukka Laajarinne, Eija Lappalainen. Anne Leinonen, Terhi Rannela, Salla Simukka)
Harharetkiä lastenkulttuurissa - Tittamari Marttisen blogi
Kirjailijan häiriöklinikka - Kirsti Ellilän blogi
Privaattidosentti - Jukka Laajarinteen blogi
sari.peltoniemi.info - kirjailijan kotisivut
Taru Väyrynen
Timo Parvela
Työhuone - Terhi Rannelan sivut


Kirjastojen lastensivuja:

Kattava lista

Poimintoja:

Helsingin kaupunginkirjaston Kallion kirjaston Satukortisto,  Kirviö-lastensivut
Hämeenlinnan kaupunginkirjasto - lastensivuilla mm. kaunokirjallisuusluetteloita
Kakaravaara - Oulun kaupunginkirjasto
Kuvakirjatietokanta Kirjavainen - Joensuun kaupunginkirjasto
Tampereen kaupunginkirjaston lastensivut
Turun kaupunginkirjaston Lasten kirjaston Löytönurkka


Lastenkirjallisuutta ja -kulttuuria:

Alas taikavirtaa - Maria Loikkasen kirja-arvosteluja
Avautuva maailma - Ajatuksia lastenkulttuurista
Hurmiluksen merkintöjä - Kirjastolohikäärme Hurmiluksen ja Himmu-pingviinin takana ovat Jyväskylän sanataiteen perusopetuksen oppilaat ja Jyväskylän kaupunginkirjaston henkilökunta
Jaatiinan kirjat - mukana Lasten- ja nuortenosastolla kirja-arvioita
Kirjaston antitäti hyssyttää - kirjastoammattilaisen näkökulma aiheeseen
Pikku kakkonen
Plämplän kirjakompostori


Runoja, loruja ja tarinoita:

Leppisblogi - nelivuotiaan Emman runoja
Lorupuro - Piritta Porthanin lastenrunoja ja -loruja
SusuPetal - RunoSaari - runoja lapsille ja lapsenmielisille


Listan laati Tuima

Luin Jukka Laajarinteen romaanin Jäiset jumalat. Kirja oli rauhallisesti odottanut lukupinossa ja sama rauhallisuus jatkui itse tekstissäkin. Tarina avautuu vähitellen yhä laajempiin ulottuvuuksiin, fyysisesti korkean Jumaläidin jäiselle huipulle asti. Kirja sijoittuu muusta maailmasta eristyneeseen Sokerilaitumen vuoristokylään ja sen ytimessä on nuori poika Tashi, joka tahtomattaan joutuu syypääksi kylää kohdanneisiin onnettomuuksiin. Kylään saapuu ulkomaailmasta vaeltaja Tzootz, joka tietämättään käynnistää suuria muutoksia. Enempää en halua paljastaa, kirja kannattaa lukea itse. Ainakin vuorikiipeilystä, yhteiskuntakritiikistä ja itämaisesta elämänkatsomuksesta kiinnostuneiden kannattaa tarttua Jäisiin jumaliin. Ja tässäpä taas kirja, jota ei ole tarpeen osoittaa vain yhdelle kohderyhmälle. Nuorisokirjaluokituksestaan huolimatta Jäiset jumalat sopii hyvin myös aikuisille.

Tarina etenee rauhallisesti, kikkailematta ja se jättää paljon tilaa lukijan pohdinnoille. Tässä haastattelussa esitän Jukalle ne kysymykset ja pohdinnat, joita kirja minussa herätti.


1. "Sanat ovat kuin sormi, joka osoittaa moneen suuntaan yhtaikaa."?

Hauskaa, että poimit kirjasta juuri tuon lauseen! Siinä on nimittäin näkyvissä eräs kirjan ydinajatuksista.

Vanha kielellistä kommunikointia purkava zen-viisaushan kuuluu, että sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu. Eli sanat eivät ole se maailma, josta ne kertovat. Kieli on tulkintaamme ohjaava apparaatti meidän ja konkreettisen maailman välissä. On lisäksi helppo muodostaa lausumia, joita eri kuulijat lukevat aivan eri tavoin.

Otetaan esimerkiksi tällainen sormiharjoitus:
"On surkeaa kun haavasta tulee leppä eivätkä kuulijat enää ymmärrä rientää avuksi."

Tuohan on helppo tulkita kahdella eri tavalla: joko puhuja sotkee puulajit keskenään, eivätkä kuulijat ole yhtään sen sivistyneempiä. Paheksutaan sitten sitä. Tai vaihtoehtoisesti huomataan, että "leppä" tarkoittaa suomenkielessä myös verta. Kuulijat eivät kuitenkaan ymmärrä avunhuutoa, koska sana on miltei kadonnut käytöstä.

No, halusin luoda kokonaisen romaanin, jossa jo konkreettisen kerronnan taso olisi vastaavalla tavalla moniselitteinen. Yritin kuvailla reaalimaailmaamme sen verran epätavallisten näkökulmien, kokemusten ja kielipelien kautta, ettei lukija välttämättä enää tunnistaisi kuvasta omaa maailmaamme vaan näkisi siinä jotakin muuta.

Olen kutsunut Jäisiä jumalia Salvador Dalín nimeämän metodin mukaan paranoiakriittiseksi romaaniksi. Dalí maalasi esimerkiksi vaskikelloja, jotka olivat samaan aikaan ballerinoja. Samat siveltimen vedot kuvasivat yhtaikaa kahta eri asiaa.


2. Jäisissä jumalissa kulkee rinnan kaksi toisensa läpäisevää kertomusta, joista rakentuu vastakkaisten elämäntapojen ja yhteiskuntarakenteiden kuvaus. Miksi Koneisto on mukana?

Kirjan ehkä tärkein teema on yksilön ja yhteisön välinen jännite: missä määrin ja millä ehdoilla on mahdollista olla itsenäinen? Entä miten suhtautuvat toisiinsa yhteisöllisyys ja individualismi? Keitä me olemme suhteessa toisiimme?

Sokerilaidun ja Koneisto eivät minulle olleet niinkään toistensa vastakohtia kuin peilikuvia tämän teeman osalta. Niiden ihmiset joutuvat kamppailemaan ihan samojen kysymysten parissa. Molemmissa yksilön itsenäisyys on jotakin... ei kovin itsestään selvää.

Ensimmäisessä versiossa Koneistoa ei ollut vielä mukana. Aika monen lukijan mielestä se olisi ilmeisesti pitänyt jättääkin sellaiseksi. Mutta sitten tämä alkuperäinen visio – kuvataan maailmaamme sellaisin sanoin, että se näyttää fantasialta – sai rinnakkaisvision: kuvataan meidän maailmaamme myös sellaisin sanoin, että se näyttää scifiltä.


3. Mistä sait idean sijoittaa romaanisi Himalajan tapaiselle vuoristoseudulle?

Ideoita tulee... mistä lie ja joka puolelta. Yhtenä lähtösykäyksenä oli, että halusin kirjoittaa kiipeilyromaanin. Sitä sitten työstää, miettii ja pohdiskelee. Millainen juoni siinä pitäisi olla?

Muistin sitten, mitä eräälle japanilaiselle retkikunnalle kävi 50-luvulla. Kiipeilijät yrittivät valloittaa Makalu-nimisen vuoren, ja he saivat yrityksessään paljon apua paikallisilta asukkailta. Yritys meni kuitenkin pieleen, joten he palasivat seuraavana vuonna uudestaan. Sillä kertaa kyläläiset kuitenkin ajoivat heidät pois väkivalloin. Mistä näin iso asennemuutos? Siinä oli käynyt niin, että se edellinen yritys oli suututtanut jumalat ja aiheuttanut seudulle kauheita vitsauksia.

Noista aineksista se alkoi kehittyä.


4. Kirjan alku johdatti ajatukset Shangri-lahan. Oletko katsonut Frank Capran elokuvan Lost Horizon (1937; suomalainen nimi Sininen kuu), jossa vuorten välistä johtaa portti paratiisimaiseen laaksoon?*

En tietääkseni. Shangri-la:n ajatus on toki tuttu, samoin kuin Carl Barksin Tralla-la. En usko maanpäällisiin paratiiseihin, mutta Himalajan seudulla on edelleen alueita, jotka ovat säilyneet varsin puhtaina meidän globaalin yhtenäiskulttuurimme vaikutteilta. Esimerkiksi Bhutan suojelee omaa elämäntapaansa aika voimakkaasti, eikä kaikkialle Bhutaniin ole ulkomaalaisilla turisteilla lainkaan pääsyä.


5. Asetat vastakkain lapsen (Sokerilaitumen Tashi) ja aikuisen (Koneistoa pakeneva Tzootz). Jotenkin tulkitsin näiden kahden kehittymistä niin, että lapsen muutosprosessi on voimakkaampi ja syvällisempi, aikuisen ratkaisu puolestaan olemassa olevaan tyytyminen ja sen hyväksyminen.

Tzootz on jo käynyt läpi elämänvaiheen, johon Tashi vasta saapuu. Enkä ole ollenkaan varma, että hänkään tilannettansa lopullisesti hyväksyisi. Ihminen on aina keskeneräinen. Mutta luultavasti olet oikeassa siinä, että ensimmäiset irtirepäisymme ovat merkitsevimpiä ja syvällisimpiä. Ne ikään kuin luovat pohjan tuleville pyristelyillemme.


6. Kirja sisältää paljon yhteiskuntakritiikkiä, teollistuminen nähdään osana kasvottoman Koneiston synnyttämää orjuutusta. Kummasta lähdit liikkeelle, fantasiaan puetusta yhteiskuntakritiikistä vai realistisesta luonnonkansan kuvauksesta? Vai kenties vuorikiipeilystä? Et ole tehnyt Sokerilaitumen vuorilaaksosta täydellistä paratiisia. Siellä vallitsee mm. tiukka hierarkia asukkaiden välillä?

Yhteiskuntakritiikki oli lähtökohtana jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kun vielä aloittelin urakkaa, olin aika vahvasti yhteisöllisyyden puolella kulttuurissamme vallitsevaa egoiluindividualismia vastaan. Kirjoittaminen on minulle kuitenkin ennen kaikkea ajattelemista ja ajatusten testaamista, ei niinkään väittämistä, ja niin siinä kävi, että työn edetessä näkemykseni hajosivat kysymyksiksi.

Eräs kiinnostavimpia vaiheita kirjan kirjoittamisessa oli sherpa-kulttuuriin ja tiibetinbuddhalaisuuteen perehtyminen. Aloin tutkia niitä lähinnä mausteeksi, jotta saisin taustasta uskottavan näköisen, mutta hyvin pian kävi ilmi, että osuin suoraan ydintematiikkaan. Sherpat ja heidän uskontonsa suhtautuvat aiheeseen hyvin kiinnostavalla ja ainakin minua haastavalla tavalla. Meidän näkökulmastamme katsottuna eräät heidän korostuksistaan ovat aika äärimmäisiä.

Niin siinä sitten kävi, että Sokerilaitumen anarkistinen mutta samalla rajun hierarkkinen ja jopa epäsosiaalinen kulttuuri epäyhteisöllisine uskontoineen on suunnilleen 90-prosenttisesti sherpa-lainaa. Sekoitin mukaan hieman eräiden muiden Himalajan ja Karakorumin kulttuurien kiehtovia piirteitä. Mutta niihin osuuksiin ei sitten tarvinnutkaan lisätä omaa yhteiskuntakritiikkiä. Jännite oman arvomaailmamme kanssa syntyi ihan itsestään.


7. Kumpi kirjassasi on keskeisempää, yksilön muutos ja kehittyminen vai yhteiskunnan murroskohdan kuvaus?

Se jää lukijan päätettäväksi. Yksilö ja yhteiskunta ovat niin tiukasti yhtä, etten oikein pysty erottelemaan niitä toisistaan. Yhteiskunta kasvattaa meistä tietynlaisia, ja meistä kasvaa tietynlainen yhteiskunta.


8. Jäisissä jumalissa Koneiston yksilöllisyyden ja vapaan ajattelun vaimentava toimintatapa ja vuorilaakson luostarin munkin tavoittelema täydellinen yhteisöllisyydestä ja rakkaudesta vapautumisen oppi rinnastuvat. Eli ääripäissään yksilöllisyyden kieltäminen ja korostaminen alkavat näyttää samanlaisilta?

Aivan! Itsensä voi hukata moneen suuntaan. Voi myös kysyä, onko buddhalaisuudessa tavoiteltu vapautuminen aitoa itsenäisyyttä? Ajatushan on mitä vallitsevin piirre vuosituhantisessa traditiossa ja sikäläisessä kulttuurissa. Samaa joudumme me Koneiston kasvatit miettimään: missä määrin meidän halumme ja tahtomme ovat omiamme?

9. Oletko itse ollut vaelluksella tai harrastanut vuorikiipeilyä Himalajalla? Jumaläidin huipulle kiipeäminen on huikaisevan intensiivistä kuvausta. Kuvaat luontoa tarkasti. Kuinka paljon taustatyötä teit?

En ole kiipeillyt Euroopan ulkopuolella., mutta iso osa luonto- ja kiipeilykuvauksesta syntyi silti omien kokemusteni pohjalta. Ylävuoriston luonto jäätiköineen, kivineen ja lumineen taitaa olla melko samanlaista kaikkialla.

Himalajan eläimistö, kasvit, kulttuuri, vuodenaikojen kehittyminen... niitä varten sen sijaan luin tuhansia sivua lähdemateriaalia. Se onkin ehkä kaikkein paras osa kirjoitustyössä. Siinä oppii niin paljon.


10. Mitä minun olisi sinun mielestäsi pitänyt kysyä Jäisistä jumalista?

Kysymykset ovat olleet juuri niitä, joita olen halunnut kirjallani herätellä. Vastauksia taidan haeskella koko loppuikäni.


11. Minkä kirjan muuten olisit itse halunnut kirjoittaa?

Kirjoitin sen jo. Vuoden 2009 kuluessa asia paljastunee yleisölle. Ja seuraava on työn alla.

Vakavasti sanottuna: en ole koskaan halunnut kirjoittaa kenenkään muiden kirjoja.

Mitenkähän sen parhaiten selittäisin?

Kaikkein upeimmat lukukokemukset syntyvät juuri siitä, että kirjan kirjoittajalla on ollut jotakin sellaista annettavaa, jota itselläni ei ole. On upeaa ottaa sitä jotakin vastaan, on upeaa, että saan olla lukija. Että kirjoittaja ja lukija ovat eri ihmisiä. Jotta voisin haluta olla kirjoittanut jonkun muun kirjailijan teoksen, minun pitäisi haluta olla tuo toinen. Sitä en kuitenkaan halua.

Esikuvia ja ihailun kohteita minulla tietenkin on, sellaisia, joista voin tietyssä rajallisessa mielessä sanoa: haluaisin kirjoittaa jotakin vastaavaa, haluaisin kyetä antamaan lukijalle jotain yhtä väkevää, kuin mitä he ovat minulle antaneet. Nimiä mainitakseni: Tove Jansson.


- Kysymykset laati Tuima


Jukka Laajarinteen blogi Privaattidosentti
Laajarinteen esittely WSOY:n sivuilla
Helsingin Sanomien arvio Jäisistä jumalista
Turun Sanomien arvio Jäisistä jumalista

* Lost Horizon kertoo brittidiplomaatista ja hänen matkatovereistaan, jotka joutuvat Himalajalla lento-onnettomuuteen, kun heitä evakuoidaan Kiinasta. Ryhmä päätyy keskellä karua ja jäätävän lumista vuoristoseutua sijaitsevaan tarunomaiseen Shangri-lahan, jossa ihmiset ikääntyvät toisin kuin ympäröivässä maailmassa ja jonka yhteiskuntarakenne on eräänlainen utopia.

Mitä enemmän aikaa kuluu sota-ajoista, sitä vaikeampi uusien sukupolvien on saavuttaa itsenäisyyspäivinä perinteistä, isoisien ja heidän isiensä uhrauksia kunnioittavaa tunnelmaa. Ei auta, vaikka tehdään elokuvia Tali-Ihantalan taistelusta tai Mannerheimista: aika tekee tehtävänsä, Suomi eurooppalaistuu ja itsenäisyyden merkitys haalistuu.

 

Martin Page: Sudenkorennon lento
suom. Anu Partanen
Like 2005

 

Martin Pagen romaanissa Sudenkorennon lento (Like 2005) nuori ranskalaisnainen on keksinyt epäsovinnaisen tavan ansaita rahaa selvitäkseen lakitieteen opinnoista. Fio Regale lähettää ihmisille tuulesta temmattuja uhkauskirjeitä, joissa kertoo paljastavansa näiden salaisuuden, mikäli he eivät maksa hänen vaatimaansa summaa. Uhrit tuovat rahalähetyksensä paikkaan, jonka läheisyydessä Fio seisoo "maalaamassa taulua". Yksi kiristetyistä on vaikutusvaltainen mesenaatti nimeltä Ambrose, joka viehättyy Fion taiteesta ja alkaa erikoisen sopimuksen turvin vuokrata sitä itselleen. Mesenaatin kuoltua Fion elämään ilmestyy Charles Folquet, jonka tehtävänä on auttaa nuori nainen kulttuuripiireihin, Ambrosen tahdon mukaisesti. Kulttuuriväen hyörinä ja suurieleiset kokoontumiset (etenkin Ambrosen mielikuvitukselliset hautajaiset) ovat uutta Fiolle, joka oikeastaan nauttii eniten rauhallisesta elämästä. Mutta kun on kerran julistettu suureksi kyvyksi, onko siitä paluuta?

Kun aloin lukea teosta mietin useaan otteeseen, että tarinassa ja sen eksentrisessä päähenkilössä on jotakin samaa kuin ranskalaisen menestyselokuvan Améliessa. Muutoinkin Martin Pagen tarina on kuin aikuisten satu. Tekstissä on yhtä aikaa jotakin maagista ja jotakin etäännyttävää. Teoksen erikoiset hahmot ja tapahtumat estivät minua heittäytymästä mielikuvituksen vietäväksi, mutta tämä ehkä onkin kirjailijan tarkoitus. Kirjan alkupuolella Fio esimerkiksi muuttaa toisen eksentrikon, Zoran, omistamaan kerrostaloon. Zora inhoaa lähes kaikkea (ja kaikkia), ja niinpä Fio on kohtalon oikusta hänen ainut vuokralaisensa. Zora itse asuu kaikissa vapaissa huoneistoissaan vuoron perään. Taiteen huipulta pudonnut Alumbrados Granvelle on puolestaan edesmenneen Ambrosen vastustaja, ja Granvellen kanssa Fiolla on tapaaminen tämän kotona. Miestä itseään Fio ei tosin näe, koska Granvelle on (vahingossa) lukittuna erääseen huoneeseen, ja siihen johtavaa 500 vuotta vanhaa, mittamattoman arvokasta ovea ei sovi rikkoa. Koska lukkoseppää ei ole tavoitettu, Granvelle seurustelee muun maailman kanssa oven läpi. Ateriat hän nauttii nestemäisinä, avaimenreiän läpi pujotetun pillin läpi.

Page antaa kylmän kyydin ailahtelevalle ja narsistiselle kulttuuriväelle. Kirjailija haastaa lukijan miettimään mitä taide oikeastaan on, ja onko taiteen ihannointi verrattavissa uskontoon? Taiteen kritiikin ohessa osansa arvostelusta saavat monet ajankohtaiset ilmiöt naiskuvasta median toimintaan.

"Granvellen modernin taiteen halveksunta kävi säkenöivimmin ilmi siitä, miten lannistumattomasti hän sitä tuki. Hän ei halunnut pilata elämäänsä asettumalla omaa aikaansa vastaan, hän oli liian usein nähnyt kriitikkoja haukuttavan natseiksi tai fasisteiksi, koska he eivät pitäneet tästä tai tuosta uudesta muodista. Hänen näkemyksensä eivät itse asiassa ulottuneet Picassoa pitemmälle, mutta hän ei olisi ikipäivänä tunnustanut sitä. Hän oli taantumuksellinen, termi jota hän ei pelännyt. Häntä pöyristytti, kun jonkun vajaaälyisen murrosikäisen porvarisnuoren töherryksiä verrattiin Tintorettoon. Mutta hän vaikeni, sillä tosielämässä rehellisyys oli liian vaarallista, oli odotettava kunnes oli kuollut, jotta voisi todella ja pelkäämättä sanoa mitä ajatteli."

Martin Page Like Kustannuksen sivuilla.

Kirjoittaja: Maria

Kirjailija Sari Peltoniemi on tänä vuonna sekä Topelius- että Lydecken-palkintoehdokkaana. Nuorisokirjallisuudelle jaettavasta Topelius-palkinnosta kilpailee fantasiaromaani Suomu (Tammi 2007) ja lastenkirjallisuuden Arvid Lydecken -palkinnosta Kerppu ja tyttö (Tammi 2007).

Suomun päähenkilö on yksinäinen teinityttö Oona, joka erään raivostumisensa jälkeen kävelee suoraan järveen, ui vastarannalle ja huomaa ajautuneensa toiseen aikaan, menneisyyteen, jossa mikään ei vastaa oletuksia eikä ole niin kuin pitäisi. Kerppu ja tyttö kuvaa Kerppu-koiraa, joka haluaa oman ihmislemmikin, koska kaikilla kavereillakin on oma ihminen. Kerppu saakin omakseen pienen tytön, Helinän, mutta ihmisen kouluttaminen ei olekaan niin helppoa kuin Kerppu luuli - varsinkin kun opaskirjan lukeminen unohtui.

Alunperin minun piti esitellä Nonossa Peltoniemen Kukka Kaalis -kirjoja, mutta ehdokkuuksien myötä suunnitelmat muuttuivat.

Ja sitten asiaan. Nonon vieraana Sari Peltoniemi:


1.Onnea tuplaehdokkuudesta! Heti alkuun hoopo kysymys: onko näistä kahdesta – Suomu, Kerppu ja tyttö - toinen sinulle tärkeämpi kuin toinen?

Kiitos! Kerpun kirjoittaminen oli poikkeuksellisen rentoa ja mukavaa, kun taas Suomua väänsin totutun työläästi. Tuntuu siis siltä, että Suomusta ansaitsisin enemmän kiitosta ja päänsilitystä, vaikkei tällainen logiikka taida päteä kirjallisuuden suhteen. Suomun kanssa tietysti vietin myös enemmän aikaa, ja siksi siitä ehkä tuli himpun verran läheisempi.


2. Olet monipuolinen kirjoittaja. Rocklyriikkaa Noitalinna Huraalle, lastenkirjoja, fantasiaromaaneja, (fantasia)novelleja, näytelmiä. Miten lajien välinen siirtyily sujuu? Tiedätkö jo kirjoittamaan lähtiessäsi minkä lajisen teoksen aiot kirjoittaa?

Lajiaitojen yli on helppoa ja mukavaa loikkia. Se virkistää, kun ei aina tarvitse laiduntaa samalla pellolla. Tiedän jo ryhtymisvaiheessa, mitä lajia on tulossa, sillä siinä mielessä muoto ja sisältö ovat alusta saakka yhtä. Se taas voi olla aluksi epäselvää, kuinka suuri rooli tulee olemaan fantasialla ja kuinka suuri arjella. Se selviää kirjoittaessa.

3. Olet määritellyt kirjoittamasi fantasian matalaksi fantasiaksi, joka lähtee arkirealismista. Onko fantasia kiinnostavampaa arkilähtöisenä?

Lukijana kyllä nautin kaikenkorkuisesta fantasiasta, mutta kirjoittajana pidän arkilähtöistä fantasiaa kiinnostavimpana. Ehkä se johtuu suomalaisen kirjallisuustradition vaikutuksesta. Ja sitten siitä, minkä huomasin jo lapsena: monet ihmiset nauttivat siitä, että tarinat kertovat juuri heistä. Arkilähtöinen fantasia kertoo ehkä enemmän heistä kuin vaikka hobittitarinat. Samastumismahdollisuus on tärkeä asia, joskaan ei toki ainoa syy matalan fantasian viehätykseen.


4. Romaaneissasi et keskity seikkailuihin, joita teoksissasi on erittäin vähän muuhun fantasiakirjallisuuteen verrattuna, vaan henkilöiden kasvuun ja identiteetin löytämiseen. Eivätkö räminäseikkailut kiinnosta?

Suoraan sanoen eivät. En välitä lukea niitä, en osaa enkä viitsi kirjoittaa niitä. Yritän silti kirjoittaa jännittäviä ja kiehtovia juttuja; uskon, että seikkailu voi (nuortenkirjassakin) syntyä muustakin kuin joukkotappeluista ja suurista sotamanöövereistä.

5. Suomu kuvaa siirtymistä toiseen aikakauteen eli vuoteen 1947. Pelkkä siirtyminen ei kuitenkaan riitä, vaan olet kiepauttanut tekstissäsi Suomen historiaakin toisenlaiseksi. Suomi toipuu sodasta Ruotsia vastaan, mutta yksityiskohdat, sodan syyt ja Suomen suhteet naapurivaltoihin jäävät teoksessa syrjään. Miksi aikamatka? Ja miksi juuri tuo aikakausi, miksi Ruotsi?

Entäs jos jokin pieni käänne historiassa olisikin ollut vähän toisenlainen? Eikö oikeastaan ole usein aika pienestä kiinni, että sotia syttyy tai niitä vältetään? Suomessa on vahva ryssävihan perinne, mutta emmehän me svedujakaan erityisemmin rakasta. Olemme eläneet kahden suurvallan alla ja välissä. Ajatusleikistähän tässä on kyse, ja tällaisia ajatusleikkejä on varmasti monilla. Ne voivat parhaimmillaan kirkastaa ajatuksia siitä, mitä todella on tapahtunut.

Pieni historian muunteleminen myös etäännyttää sopivasti. Ei ole kyse pelkästä aikamatkasta, vaan matkasta paikkaan, jossa täytyy kohdata ja hyväksyä monia uusia asioita. Sellaiseen maailmaan voi lukijakin suhtautua toisella tavalla kuin jos olisi vain siirrytty menneeseen aikaan. Tuttuja ja outoja aineksia pitää olla sopivassa suhteessa, jotta syntyy oikeanlainen tunnelma.

Tällaisen Ruotsin-vastaisen sodan vaikutuksia olisi toki voinut kehitellä enemmänkin, mutta sitä taas en pitänyt kauhean kiinnostavana enkä tarinan kannalta tärkeänä.

Aikamatka, tai matka rinnakkaiseen maailmaan, taas oli välttämätön. Halusin siirtää nykyajan ihmisen katsomaan omaa aikaansa vähän kauempaa. Lisäksi halusin siirtää Oonan katsomaan omaa isäänsä vähän kauempaa.

(Ja tärkein syy oli tietenkin se, että minusta oli kivaa kirjoittaa tällaisesta ajasta ja maailmasta.)


6. Miksi liskot?

Uskoakseni jokainen fantasiaa kirjoittava haaveilee omista lohikäärmeistä. Minunkin oli pakko päästä painamaan sormenjälkeni tähän lohikäärmeasiaan. Eiväthän Suomun liskot tulta sylje, mutta en minäkään ole ihan Ursula LeGuin.


7. Suomussa on akromegaliaa sairastava Jari, joka on teoksen maailmassa monin tavoin poikkeava henkilö: jättiläisen kokoinen, toisesta maailmasta tullut ja liskoihin jonkinlaisen yhteyden saanut henkilö. Jarilta puuttuu fantasian sankareihin usein liittyvä "taikaominaisuus", hänen tunnusmerkkinsä on suuruus ja sen aikaansaama yksinäisyys. Miksi jättiläismäinen koko kiinnosti sinua?

Näin aikoja sitten televisiossa dokumentin amerikkalaisesta jättiläishenkilöstä. Hänestä ja muista jättiläiskasvuisista on netissäkin paljon materiaalia. Valokuvat ovat varsin riipaisevia: yksi henkilöistä on aina dramaattisen erilainen kuin muut ja suorastaan törröttää ulos kuvasta. Pienillä ja suurilla ei ole helppoa keskikokoisten maailmassa.